Ajattelin tänne purkaa vähän tunteita alkuraskaudestani ja siihen liittyvistä ajatuksista ja mielialan vaihteluista.
Olen raskaana viikolla 9 ja mikään ei ole ollut sellaista kun joskus kuvittelin raskauden olevan :) Viimeiset neljä viikkoa on ollut täynnä itkua, alakuloisuuttaa, ärtymystä ja huolta. Niin ja pahoinvointia.
Raskaus tuli yllätyksenä, mutta elän vakaassa parisuhteessa, joten jossain vaiheessa raskaus olisi ollut toivottua. Mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu niin vaikealta... Muutettiin mieheni kanssa ulkomaille noin 6 kk sitten ( töiden perässä Norjaan) ja täällä ei ole oikeastaan ketään muu läheinen tai ystävä paitsi mieheni isä ( jonka varaan valitettavasti ei voi laskea.)
Omat vanhempani tietävät jo raskaudestani ja iloitsevat siitä, mutta minua surettaa jo että he ovat niin kaukana.
Olen todella huolissani puuttuvasta tukiverkostostamme. Jo aiemmin oli yksinäinen olo täällä ja nyt pelottaa että jään entistä yksinäisemmäksi sitten kun vauva syntyy y.m.
Olin kovasti odottanut pääseväni neuvolaan puhumaan näistä asioista ja muista huolistakin ja eilen sitten pääsinkin sinne. Valitettavasti en koennut että kätilö olisi ollut kiinnostnut minusta- en kertaakaan päässyt puhumaan näistä asioista- tunnin mittainen käynti koostui siitä että kätilö useaan otteeseen pelotteli keskenmenon riskillä ja sillä että jos sikiö myöhemmin kuolee kohtuun sen pitää synnyttää alateitse.. Näitä hän toisteli.
Kätilöä myös kiinnosti juoruta mieheni suvusta,
jonka hän näköjään tuntee. Tämä on todella pieni paikkakunta. Olin hämilläni kun hän kyseli miten suhtaudun mieheni suvun tapaan peitellä ja salata raskauksia. En tiennyt mistä hän puhuu, en tiennyt miten hän tuntee mieheni suvun, enkä kertakaikkiaan ymmärtänyt miten tämä kuuluu asiaan.
Poistuin ensikäynniltä sekavin tuntein. En ollut saanut kaipaamaani tietoa ja olin niin hämilläni kaikesta että en ollut saanut mitään kysyttyä.
Näitähän asioita voisi kysellä seuraavalla neuvolakäynnillä, mutta kun se seuraava neuvolakäynti on vasta raskausviikolla 24, eli 15 viikon kuluttua. Olen todella ahdistunut tästä kaikesta. Nytkä minun pitää 15 viikkoa tässä elellä ja vasta sitten pääsen tarkastuksiin. Missä kaikki virtsanäytteet, sydänäänten kuuntelut ja muu seuranta???
Mieheni ei taida ihan ymmärtää kaikkea tätä ja yksinäni nyt näitä murehdin.
Ja sitten vielä se syylisyydentunne kun on raskaana eikä ihan pysty asiasta iloitsemaan, vain itkemään ja olemaan huolissaan ja yksinään.
Olisko joku muu jollaa samanlaisia tunteita?
Olen raskaana viikolla 9 ja mikään ei ole ollut sellaista kun joskus kuvittelin raskauden olevan :) Viimeiset neljä viikkoa on ollut täynnä itkua, alakuloisuuttaa, ärtymystä ja huolta. Niin ja pahoinvointia.
Raskaus tuli yllätyksenä, mutta elän vakaassa parisuhteessa, joten jossain vaiheessa raskaus olisi ollut toivottua. Mutta tällä hetkellä kaikki tuntuu niin vaikealta... Muutettiin mieheni kanssa ulkomaille noin 6 kk sitten ( töiden perässä Norjaan) ja täällä ei ole oikeastaan ketään muu läheinen tai ystävä paitsi mieheni isä ( jonka varaan valitettavasti ei voi laskea.)
Omat vanhempani tietävät jo raskaudestani ja iloitsevat siitä, mutta minua surettaa jo että he ovat niin kaukana.
Olen todella huolissani puuttuvasta tukiverkostostamme. Jo aiemmin oli yksinäinen olo täällä ja nyt pelottaa että jään entistä yksinäisemmäksi sitten kun vauva syntyy y.m.
Olin kovasti odottanut pääseväni neuvolaan puhumaan näistä asioista ja muista huolistakin ja eilen sitten pääsinkin sinne. Valitettavasti en koennut että kätilö olisi ollut kiinnostnut minusta- en kertaakaan päässyt puhumaan näistä asioista- tunnin mittainen käynti koostui siitä että kätilö useaan otteeseen pelotteli keskenmenon riskillä ja sillä että jos sikiö myöhemmin kuolee kohtuun sen pitää synnyttää alateitse.. Näitä hän toisteli.
Kätilöä myös kiinnosti juoruta mieheni suvusta,
jonka hän näköjään tuntee. Tämä on todella pieni paikkakunta. Olin hämilläni kun hän kyseli miten suhtaudun mieheni suvun tapaan peitellä ja salata raskauksia. En tiennyt mistä hän puhuu, en tiennyt miten hän tuntee mieheni suvun, enkä kertakaikkiaan ymmärtänyt miten tämä kuuluu asiaan.
Poistuin ensikäynniltä sekavin tuntein. En ollut saanut kaipaamaani tietoa ja olin niin hämilläni kaikesta että en ollut saanut mitään kysyttyä.
Näitähän asioita voisi kysellä seuraavalla neuvolakäynnillä, mutta kun se seuraava neuvolakäynti on vasta raskausviikolla 24, eli 15 viikon kuluttua. Olen todella ahdistunut tästä kaikesta. Nytkä minun pitää 15 viikkoa tässä elellä ja vasta sitten pääsen tarkastuksiin. Missä kaikki virtsanäytteet, sydänäänten kuuntelut ja muu seuranta???
Mieheni ei taida ihan ymmärtää kaikkea tätä ja yksinäni nyt näitä murehdin.
Ja sitten vielä se syylisyydentunne kun on raskaana eikä ihan pysty asiasta iloitsemaan, vain itkemään ja olemaan huolissaan ja yksinään.
Olisko joku muu jollaa samanlaisia tunteita?
Vastaukset 4
Vanhimmat
ne on ne hormoonit. mulla ekassa raskaudessa oli ok mieliala. Tässä toisessa olen itkenyt joka päivä ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Tärkeintä on ettet kaadu tätä kaikkea miehesi niskaan, koska sitten ei ole kivaa jos parisuhteessa ei mene hyvin.
Kyllä se siitä.. yleensä sitten kun on iso masu ja tuntee vauvan liikkeet olokin helpottuu.
joo,hormooneista toi johtuu.Kun odotin esikoista ei ollut mitään hätää,vointi oli ok ja kaikki kukoisti.Toista odottaessa itkeskelin harvase päivä ja vielä synnytyksen jälkeenkin,ei tarvinnut olla edes mitään kunnon syytä,ihan mistä vaan tuli paha mieli.Nykyisessä raskaudesa olen myös itkenyt,mut herkille asioille ja kun on ollut pikkusen vastoikäymistä.Ja jos tv:s näytetään esim sairaita lapsia tai jos lapsille tapahtuu jotain pahaa,se on aikas herkkä asia minulle.Sellasta se on olla äiti kun pitäis riittää joka paikkaan ja kaikille.
Muuttaisitte takaisin Suomeen?
Yritä saada miehesi kanssa asiasta hyvä "keskusteluyhteys", onhan toi nyt kuitenkin teidän molempien asia.
Se pitää paikkansa, että alkuraskauden mielialat tekevät myös kepposiaan, mutta kyllä tossa mielestäni on ihan oikeaakin asiaa, olisin itsekin huolestunut!
Mutta yritä tosiaan saada miehesikin ajantasalle!
Hei. Täällä olisi toinen, melkolailla samassa tilanteessa. Raskaana viikolla 14 6, yksin kotona oksentamassa yhdeksättä viikkoa, pienellä paikkakunnalla Norjassa, kaiket päivät yksin kotona itkemässä, melkein ainut kontakti ulkomaailmaan on netti. En ole koskaan ollut näin yksinäinen. Minulla on norjalainen mies, jonka kanssa parisuhde on ihan hyvä, tosin nähdään harvoin, hänellä on paljon töitä ja kaiken vapaa-ajan hän on remppaamassa taloa, joka ostettiin viime syksynä. Ei oikein tunnu siltä että hän ymmärtäisi millaisessa vankilassa tunnen eläväni.
Olin masentunut ennen raskautta oikeastaan jo aika kauan, sain viime syksynä viimein mentyä omalle lääkärille kertomaan asiasta. Sain mielialalääkkeitä jotka tehosivat kyllä, vaan eiväthän ne syitä vie pois, tasoittavat vain sen pahimman tuskan. Sitten tulin raskaaksi ja lopetin aika nopeasti lääkkeet.
Voin sanoa samaa, että raskaus ei todellakaan ole niin kuin kuvittelin. En erityisemmin iloitse asiasta, eikä mikään tunnu miltään. Ennemminkin ahdistaa se, että kun olen niin pahoinvoiva, en jaksa töihin ja se sitten niistä kontakteista. Turha ja mitätön olento keskellä Norjaa. Olen muuttanut täällä jonkin verran ja nyt jotenkin täällä kylässä en enää jaksa olla sosiaalinen.
Taas kerran pitäisin selittää miksi muutin Norjaan, en tiedä oletko kokenut samaa, mutta sitä on kuin ihana uusi lemmikki vähän aikaa kunnes sitten norjalaisen kiinnostus lopahtaa. Kaipaan sellaista rehtiä suomalaista kaveruutta, jos tiedät mitä tarkoitan.
Siinä hieman sekaisesti ajatuksiani, olen ehkä hieman tohkeissani, että löysin tekstisi, vaikka en iloitsekaan siitä, että sinulla on kurjaa aikaa.
Olet kyllä saanut tosi huonoa kohtelua kätilöltä, itse en ole vielä käynyt, minulla on muutaman viikon välein kontrolli fastlegellä. 2 kertaa olen käynyt ultrakokeessa varmuuden vuoksi, kun epäilivät että sikiö ei ole kiinnittynyt oikeaan kohtaan. Se oli sellainen alateitse tehtävä. Vauva on kunnossa ja paikallaan, siis miksi en riemuitse.
Ehkä sinunkin kannattaisi varata aika fastlegeltäsi, jos ei vielä ole, voin auttaa sinua löytämään sellaisen. Siellä tutkitaan verikokeet ja virtsanäyte ja punnitaan paino. Pitäisihän sinun päästä n. viikolla 18 ultrakokeeseenkin!!
En ole ihan perillä, voinko lähettää sinulle meiliä yksityisesti tämän sivuston kautta, mutta jos se jotenkin vain on mahdollista, se olisi kiva :-). Asun Drammenin lähistöllä