Viikko sitten siis sain tietää että olevani maanis-dep.
Syön 300mg Deprakinea,yksi aamulla, kaksi illalla pahimpaan levottomuuteen on Opamoksia ja sitten vielä kaupan päälle Mirtazapiinia 30mg 1 nappula.
Eikä tunnu missään, no eipä hätää minulla on kai loppuelämä aikaa saada itseni kuntoon.
Onneksi sain apua juuri nyt koska kevät on pahinta aikaa.
Mites tuo sairausloman kanssa menee, nyt olen kesäkuuhun ja tuntuu että sairauslomasta tulee pitkä.
Aloitetaanko vuodella ja sitten kuntoututetaan?
Miten se kuntoutus menee?
Lähteekö Deprakinen käytöstä hiukset päästä?
Yleensäkin olen nyt vasta lukenut tästä sairaudesta tietoa ja järkyttynyt siitä että hoito on loppuelämän pituista.
Kun katselen elämääni taaksepäin, ymmärrän sitä tämän sairauden selvittyä paljon paremmin.
Ensimmäinen depressio jonka oivalsin, oli 12 vuotiaana ja siitä se sitten lähti.
Koko ikäni olen tajunnut että jotain vikaa on ollut.
Olen monia kertoja mennyt lääkäriin valittamaan masennuksesta, on suositeltu lenkkejä, positiivisia elämänkatsomuksia jne.
Ei noilla terveyskeskuslääkäreillä ole aikaa joka valittavan mimmin asioita sen kummemmin pohtia.
Sitäpaitsi, masennuksen jälkeen voi hyvin ja menee lujaa.
Muistan kyllä joskus peruneeni lääkärin, kun yhtäkkiä en olekkaan masentunut....!
Syön 300mg Deprakinea,yksi aamulla, kaksi illalla pahimpaan levottomuuteen on Opamoksia ja sitten vielä kaupan päälle Mirtazapiinia 30mg 1 nappula.
Eikä tunnu missään, no eipä hätää minulla on kai loppuelämä aikaa saada itseni kuntoon.
Onneksi sain apua juuri nyt koska kevät on pahinta aikaa.
Mites tuo sairausloman kanssa menee, nyt olen kesäkuuhun ja tuntuu että sairauslomasta tulee pitkä.
Aloitetaanko vuodella ja sitten kuntoututetaan?
Miten se kuntoutus menee?
Lähteekö Deprakinen käytöstä hiukset päästä?
Yleensäkin olen nyt vasta lukenut tästä sairaudesta tietoa ja järkyttynyt siitä että hoito on loppuelämän pituista.
Kun katselen elämääni taaksepäin, ymmärrän sitä tämän sairauden selvittyä paljon paremmin.
Ensimmäinen depressio jonka oivalsin, oli 12 vuotiaana ja siitä se sitten lähti.
Koko ikäni olen tajunnut että jotain vikaa on ollut.
Olen monia kertoja mennyt lääkäriin valittamaan masennuksesta, on suositeltu lenkkejä, positiivisia elämänkatsomuksia jne.
Ei noilla terveyskeskuslääkäreillä ole aikaa joka valittavan mimmin asioita sen kummemmin pohtia.
Sitäpaitsi, masennuksen jälkeen voi hyvin ja menee lujaa.
Muistan kyllä joskus peruneeni lääkärin, kun yhtäkkiä en olekkaan masentunut....!
Vastaukset 4
Vanhimmat
aikana, niin meni mulla. Työkokeilut epäonnistuivat - omasta mielestäni liiallisen lääkityksen takia. Nyt olen eläkkeellä ja 56-vuotias, 53-vuotiaana pääsin/jouduin. Neuvoisin ettet mihin tahansa lääkitykseen suostuisi vaan kuuntelisit oman kehosi ääntä. Itse olen kovan lääkityksen takia joutumassa nyt lääkeremonttiin sairaalaan. Olen liian tunnollisesti syönyt itselleni sopimattomia lääkkeitä. Tänä talvena elimistö teki stopin. Siksi sairaalaan.
Hui sentään. Mitä sulle oikein tapahtui?
Minusta tuntuu että noita työkokeiluja on ollut koko elämäni ajan.
Lyhin työsuhde on kestänyt kaksi päivää ja pisin aika 7 vuotta, sen vuoksi että tuo oli erittäin epäsäännöllisin työsuhde. Sain lähes rajattomat työajat, sovittelin ne niinkuin itselle sopi jne.
Loppui tuo työ -90 laman merkeissä, en saanut koskaan vastaavaa ja tulokset ovat sitä mitä ovat.
Työttömänä mulla on v.2000 jälkeen 11 eri paikoissa, ja se sopii koska en olisi yhdessäkään pärjännyt pitkään.
Ajattelin jo näiden työpaikkojen valossa etten ole ihan niinkuin muut, että joku levottomuushäiriö on, silti tämä tautimääritys järkytti.
Jouduin laittaan koko entisen eletyn ajan aivan uuteen.Väsyneenä ja voimia vailla saattaa ymmärtää jotakin syvää.Eihän minulla ole muuta kuin tämä läsnä oleva hetki.Piut paut jyrki kataisen kalttaamasta kansasta.Tai kimmon murhaavasta katseesta.Benistä(penistä) nyt tässä yhteydessä puhumattakaan.Veijareita ovat ja kyltymättömän ahneita.Kuin mustavalkoisen elokuvan sankarit.Hihoista puuttuu ässät.Muljahteleva silmä muuten tällä hihasta nykivällä.
Mulla on samanlainen kokemus elämisestä. Jotain on vialla, ollut lapsesta asti, mutta en itse eikä kukaan muukaan ole tajunnut mitä se pohjimmiltaan on.
Masennuksen olen ymmärtänyt sairautena, ja sitä on joskus yritetty hoitaakin. Maniapuoli on ollut niin lievää, s.o. en ole ruvennut täysin holtittomaksi, että sitä on pitänyt vain masennuksen väistymisestä johtuvana iloisuutena ja elämänenergiana.
Olen ollut eläkkeellä (masennusdiagnoosilla) lähes 20 vuotta, 35-vuotiaasta asti, vaikka minulla on pitkä koulutus. Työssäkäynti ei jotenkin sujunut, nimenomaan pitkäjänteisesti. Sinänsä olin hyvä työntekijä aina silloin, kun yleensä kykenin töihin. Olin kerran jopa virassa, joka alkoi parin vuoden jäleen ahdistaa: tässäkö istun eläkeikään asti? Noh, en tiennyt, että eläkeikä oli jo saavutettu...
Nyt olen omillani: ei lääkitystä eikä hoitokontakteja. Pärjään tällaisessa vapaassa elämässä ihan hyvin.