En tiedä miten hitossa tästä pääsee yli pois ja irti. Mä tunnen näitä suuria tunteita, ja kohdistan ne tyhjään.
Sä olet nyt onnellinen ja ehkä sitä jatkuu sun loppuelämäs ajan, mistäs sitä tietää. Ja mitäpä sillä, etpä sä mua rakasta.
Kaikkein pahinta tässä on että itse taisin käytökselläni silloin joskus pilata kaiken. Tai en mä tiedä mikä näitä juttuja säätelee. Jos oisin vaan ottanu maltilla. Se vaan tuntu niin hyvältä että menin päätä pahkaa eteenpäin. Monet jutut mulla on menny pieleen, en tiedä miksi. Ärsyttää että mä opin asioita just meidän tarinan kautta, oisinpa oppinu ne ennen sua niin ehkä asiat ois menny toisin.
Mä yritän olla ajattelematta niitä asioita jotka saa mun olon pahaksi. Sitä miten alotat nyt onnellista suhdetta.. Välillä on vaan vaikea käsittää että tosiaan olen sut menettänyt. Ja silti tää typerä toive, että yhtäkkiä ymmärtäisitkin että mä olen se kenet sä haluat ja tarvit.
Oon vaan niin hiton surullinen. Tuntuu että koko ajan tulee lisää kuormaa. Että joku, kohtalo kait, ei oo vielä saanu tarpeekseen tästä mun kipuilusta, vaan talloo ja talloo lisää niin että tuntuu ettei enää jaksais.
Mitä mä antaisinkaan jos vaan saisin tän tunteen ja haluamisen lakkaamaan. Tai jos saisin sinut, ja että haluaisit minut myös. Jos multa kysyttäis niin mä sanoisin että me kuulutaan toisillemme. Heh, niin se mieli toimii.
Ei mulla oo tuolla enää paljon sanottavaa sulle. En jaksa että säälisit mua, voivoi tyttörukkaa kun nyt vähän sydäntä särkee. Tai että lohduttaisit. Ainut mikä mua lohduttais olis se että pääsisin eteenpäin tai että rakastaisit mua.
Ja toisaalta en halua ees eteenpäin, osa musta haluaa jäädä tähän odottamaan että jospa sittenkin. Mut ei niin tapahdu. Ei enää. Ei mulle. Katkeraksi jos heittäytyisin, niinkun joskus teenkin, saattaisi ehkä kirpaista että joillekin sen suuren epätoivon jälkeen kaikki kääntyykin hyväksi ja sitten vielä paremmaksi. Suorastaan v*ttumaista ettei niin käy mulle. Mut sä nyt ootki sellanen ettei susta voi olla pitämättä. En muista koskaan kenenkään sanoneen mitään pahaa susta.
Ainut mitä mä voin tehdä on nostaa leukani pystyyn ja yrittää selviytyä tästäkin.
Mun on vaan ihan hirveä ikävä sua. Voi luoja miten mulla onkaan ikävä sua.
Sä olet nyt onnellinen ja ehkä sitä jatkuu sun loppuelämäs ajan, mistäs sitä tietää. Ja mitäpä sillä, etpä sä mua rakasta.
Kaikkein pahinta tässä on että itse taisin käytökselläni silloin joskus pilata kaiken. Tai en mä tiedä mikä näitä juttuja säätelee. Jos oisin vaan ottanu maltilla. Se vaan tuntu niin hyvältä että menin päätä pahkaa eteenpäin. Monet jutut mulla on menny pieleen, en tiedä miksi. Ärsyttää että mä opin asioita just meidän tarinan kautta, oisinpa oppinu ne ennen sua niin ehkä asiat ois menny toisin.
Mä yritän olla ajattelematta niitä asioita jotka saa mun olon pahaksi. Sitä miten alotat nyt onnellista suhdetta.. Välillä on vaan vaikea käsittää että tosiaan olen sut menettänyt. Ja silti tää typerä toive, että yhtäkkiä ymmärtäisitkin että mä olen se kenet sä haluat ja tarvit.
Oon vaan niin hiton surullinen. Tuntuu että koko ajan tulee lisää kuormaa. Että joku, kohtalo kait, ei oo vielä saanu tarpeekseen tästä mun kipuilusta, vaan talloo ja talloo lisää niin että tuntuu ettei enää jaksais.
Mitä mä antaisinkaan jos vaan saisin tän tunteen ja haluamisen lakkaamaan. Tai jos saisin sinut, ja että haluaisit minut myös. Jos multa kysyttäis niin mä sanoisin että me kuulutaan toisillemme. Heh, niin se mieli toimii.
Ei mulla oo tuolla enää paljon sanottavaa sulle. En jaksa että säälisit mua, voivoi tyttörukkaa kun nyt vähän sydäntä särkee. Tai että lohduttaisit. Ainut mikä mua lohduttais olis se että pääsisin eteenpäin tai että rakastaisit mua.
Ja toisaalta en halua ees eteenpäin, osa musta haluaa jäädä tähän odottamaan että jospa sittenkin. Mut ei niin tapahdu. Ei enää. Ei mulle. Katkeraksi jos heittäytyisin, niinkun joskus teenkin, saattaisi ehkä kirpaista että joillekin sen suuren epätoivon jälkeen kaikki kääntyykin hyväksi ja sitten vielä paremmaksi. Suorastaan v*ttumaista ettei niin käy mulle. Mut sä nyt ootki sellanen ettei susta voi olla pitämättä. En muista koskaan kenenkään sanoneen mitään pahaa susta.
Ainut mitä mä voin tehdä on nostaa leukani pystyyn ja yrittää selviytyä tästäkin.
Mun on vaan ihan hirveä ikävä sua. Voi luoja miten mulla onkaan ikävä sua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
provo.. ei kukaan mies kirjoita noin..
että kirjoittaja on mies? Tuossa tekstissä kirjoittajahan kuvailee itseään tyttörukaksi. Mielestäni se viittaa voimakkaasti siihen, että kirjoittaja on naispuolinen henkilö.
Siis nainen tän on kirjottanu.. eikai kukaan väittäny missää et olis mies? ja puhuin itsestäni "tyttörukkana" en tie mis kohtaa se sun silmis kääntyy mieheks :D
niin tässä on toinen tyttörukka joka on oivaltanut elämän suuren arvoituksen. Me olemme niitä kohtalon jalkapalloja, jotka saavat potkun potkun perään, lähemmäksi maalia ei koskaan päästä kun tolppaan, mikä siis sattuu aika mukavasti kun siihen tömähtää. :) Elämä on siedettävintä kun on niin kaukana maalista kuin suínkin, silloin menee tasasella arjella eikä olotilaa ravistele turhat toiveet. Lohtuna on että joka päivä vie lähemmäksi elämän määränpäätä... from dust to dust....
sinua vieläkin.
tapanasi vakuuttaa täällä kaikille rakkauttasi.
ilmeisesti aina sama mies.Mutta miksi puhua aina väärälle, sitä en ymmärrä.