Ujoudesta voi todellakin päästä eroon!
Olin itse lapsena ja nuorena todella ujo. En uskaltanut tunnilla kunnolla avata suutani ja vastata opettajan kysymyksiin, kaikki ryhmätyöt ja esitelmät olivat niin hirveitä, että jouduin useasti siirtämään omaa vuoroani, koska olin kotona 'vatsataudissa'. Vatsatauti oli aivan todellinen, mikään ei pysynyt sisällä, mutta se ei johtunut mistään viruksesta, vaan hirvittävästä jännittämisestä...
En uskaltanut avata suutani vieraiden ihmisten seurassa, hyvä jos uskalsin tervehtiä heitä. Suutani en vapaaehtoisesti avannut, vaan yritin sulautua taustaani ja tuijottelin varpaitani vältellen muiden katseita. Kysyttäessä yritin vastata niin lyhyesti kuin vain mahdollista, mutta samalla tyhjentävästi, ettei tulisi lisää kysymyksiä.
Pelkäsin tilanteita, joissa oli vaaraa joutua edes lähelle keskipistettä hirvittävästi ja elämä tämän pelon kanssa oli painajaista.
Ujouteni todennäköisesti pohjautui pelkooni, että minusta ei pidettäisi. Niinpä en halunnut paljastaa itsestäni mitään kenellekään, ettei kukaan pääsisi sanomaan minusta ettei pitänyt minusta...
En itsekään tiennyt mitä ujouteni taustalla oli, ennen kuin kyllästyin elämään helvetissä ja syvennyin eräänä viikonloppuna itsetutkiskeluun. Se ei ollut helppo viikonloppu, ei todellakaan. Itkin ja huusin välillä, välillä tuhsin niin suurta ahdistusta, että se tuntui viiltävänä kipuna rinnassani, mutta se kannatti.
Ei tuona viikonloppuna mitään ihmettä tapahtunut, en minä ujoudestani yhdessä humauksessa päässyt... Mutta tuona viikonloppuna tajusin mistä ujouteni johtui, mitä oikeasti pelkäsin. Tartuin härkää sarvista ja päätin kohdata pelkoni.
Tietoisesti aloin mennä tilanteisiin ja tehdä asioita jotka jännittivät ja pelottivat. Ensin aivan pieniä, jotka nekin tuntuivat lähes ylitsepääsemättömiltä. Ensimmäinen yritykseni oli, kun tervehdin koulumme uutta käsityön opettajaa. En painanutkaan katsettani maahan, vaan katsoin häntä silmiin tervehdittäessä. Tunne oli juovuttava! Minä olin uskaltanut! Eikä se niin kamalaa ollutkaan!
Vähitellen, pienin askelin rohkaisin itseäni tekemään asioita, joita olin aiemmin pelännyt kuin ruttoa. Pari vuotta meni ennen kuin voin sanoa päässeeni elämääni häiritsevästä ujoudesta eroon.
Jännittää minua edelleenkin moni tilanne, mutta tiedän, että pärjään enkä joudu suden suuhun.
Seitsemän vuotta sitten en olisi tätä millään uskonut, mutta nyt olen vakituisessa työpaikassa, pidän työstäni ja minulla on paljon hyviä työkavereita. Aiemmin en uskaltanut mennä edes työhaastatteluun! Nyt olen ollut täällä 3 jo vuotta.
Ja mitäkö teen työkseni? Olen juuri aloittanut uuden uran vanhassa työpaikassani....kouluttajana! Koulutan yritykseen tulevia uusia työntekijöitä sekä vanhoille työntekijöille uusia temppuja =). Suurimmalla pitämälläni kurssilla oli 42 osallistujaa! He istuivat auditorion penkeillä ja minä, MINÄ seisoin estradilla ja pidin koulutuksen!
Tähän ollaan päästy kovalla työllä, hiellä ja kyynelillä, epätoivoltakaan ei olla säästytty, mutta itse olen tämän saanut aikaan, eikä mene päivääkään, etten itseäni kiittäisi!
Olin itse lapsena ja nuorena todella ujo. En uskaltanut tunnilla kunnolla avata suutani ja vastata opettajan kysymyksiin, kaikki ryhmätyöt ja esitelmät olivat niin hirveitä, että jouduin useasti siirtämään omaa vuoroani, koska olin kotona 'vatsataudissa'. Vatsatauti oli aivan todellinen, mikään ei pysynyt sisällä, mutta se ei johtunut mistään viruksesta, vaan hirvittävästä jännittämisestä...
En uskaltanut avata suutani vieraiden ihmisten seurassa, hyvä jos uskalsin tervehtiä heitä. Suutani en vapaaehtoisesti avannut, vaan yritin sulautua taustaani ja tuijottelin varpaitani vältellen muiden katseita. Kysyttäessä yritin vastata niin lyhyesti kuin vain mahdollista, mutta samalla tyhjentävästi, ettei tulisi lisää kysymyksiä.
Pelkäsin tilanteita, joissa oli vaaraa joutua edes lähelle keskipistettä hirvittävästi ja elämä tämän pelon kanssa oli painajaista.
Ujouteni todennäköisesti pohjautui pelkooni, että minusta ei pidettäisi. Niinpä en halunnut paljastaa itsestäni mitään kenellekään, ettei kukaan pääsisi sanomaan minusta ettei pitänyt minusta...
En itsekään tiennyt mitä ujouteni taustalla oli, ennen kuin kyllästyin elämään helvetissä ja syvennyin eräänä viikonloppuna itsetutkiskeluun. Se ei ollut helppo viikonloppu, ei todellakaan. Itkin ja huusin välillä, välillä tuhsin niin suurta ahdistusta, että se tuntui viiltävänä kipuna rinnassani, mutta se kannatti.
Ei tuona viikonloppuna mitään ihmettä tapahtunut, en minä ujoudestani yhdessä humauksessa päässyt... Mutta tuona viikonloppuna tajusin mistä ujouteni johtui, mitä oikeasti pelkäsin. Tartuin härkää sarvista ja päätin kohdata pelkoni.
Tietoisesti aloin mennä tilanteisiin ja tehdä asioita jotka jännittivät ja pelottivat. Ensin aivan pieniä, jotka nekin tuntuivat lähes ylitsepääsemättömiltä. Ensimmäinen yritykseni oli, kun tervehdin koulumme uutta käsityön opettajaa. En painanutkaan katsettani maahan, vaan katsoin häntä silmiin tervehdittäessä. Tunne oli juovuttava! Minä olin uskaltanut! Eikä se niin kamalaa ollutkaan!
Vähitellen, pienin askelin rohkaisin itseäni tekemään asioita, joita olin aiemmin pelännyt kuin ruttoa. Pari vuotta meni ennen kuin voin sanoa päässeeni elämääni häiritsevästä ujoudesta eroon.
Jännittää minua edelleenkin moni tilanne, mutta tiedän, että pärjään enkä joudu suden suuhun.
Seitsemän vuotta sitten en olisi tätä millään uskonut, mutta nyt olen vakituisessa työpaikassa, pidän työstäni ja minulla on paljon hyviä työkavereita. Aiemmin en uskaltanut mennä edes työhaastatteluun! Nyt olen ollut täällä 3 jo vuotta.
Ja mitäkö teen työkseni? Olen juuri aloittanut uuden uran vanhassa työpaikassani....kouluttajana! Koulutan yritykseen tulevia uusia työntekijöitä sekä vanhoille työntekijöille uusia temppuja =). Suurimmalla pitämälläni kurssilla oli 42 osallistujaa! He istuivat auditorion penkeillä ja minä, MINÄ seisoin estradilla ja pidin koulutuksen!
Tähän ollaan päästy kovalla työllä, hiellä ja kyynelillä, epätoivoltakaan ei olla säästytty, mutta itse olen tämän saanut aikaan, eikä mene päivääkään, etten itseäni kiittäisi!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Harjoittelu nimittäin auttaa. Mutta ujoudesta pääseminen on kokoäivätytöä, tai vähintään puolipäivätyötä. Se vie aikaa, vaatii sinnikkyyttä. Aloitin alempaa kuin sinä, myöhemmin kuin sinä, joten saa nähdä montako vuotta tässä menee...
Timppa, tiedän että onnistut! Helppoa ei ujoudesta pääseminen ole ja kuten itsekin sanoit, se on koko päivä työtä. Koko ajan täytyy yrittää ja uskaltaa, ei saa herpaantua, päästää otettaan ja vajota takaisin.
Aina ei jaksa uskaltaa, mutta aina täytyy yrittää. Jos ei tällä kertaa uskalla, niin seuraavalla kerralla uskaltaa! Yrittämistä ei kuitenkaan saa lopettaa!
Iso hali ja tsemppiä Timppa!!
...mieti sitä, että miten kauan ujoudestasi pääsemiseen menee. Kaikki pienetkin edistymisen askeleet tuovat lisää toivoa, välillä voi tulla hieman takapakkia, mutta jatka vain sinnikkäästi itsesi esille tuomista. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ujoudesta ei pääse koskaan eroon, että se on siellä pinnan alla aina, se sinun perusluonteesi, mutta kuitenkin opit elämään sen kanssa. Ujous ei hallitse sinua vaan sinä ujoutta. Ainoa keino päästä ujoudesta, on menemällä erilaisiin tilanteisiin väenvängälä, vaikka se kammottavalta tuntuisikin. Opit hallitsemaan tilanteita, kun tulee kokemusta yms. Ja jos sinulla on jokin ystävä, niin voit hänen kanssaan käydä läpi näitä tilanteita, miltä sinusta on tuntunut ja mitä ystäväsi on ajatellut. Tsemppiä sulle!
Yhden kirjoituksen perusteella ei pitäisi tietenkään kenestäkään diagnoosia mennä tekemään, varsinkaan kun en ole lääkäri.
Mutta ei tuo ongelma tekstisi perusteella kuulosta lainkaan ujoudelta, vaan sosiaalisten tilanteiden pelolta, jolla on jopa sairausluokituskin (F40.1).
Tuota onneksi voidaan hoitaa monella tavalla nykyään. Itsetutkiskelu on yksi keino, psykoterapia toinen. Joskus ongelma on kuitenkin niin suuri, ettei noista ole mitään apua.
Vakavasta sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivälle kun sanoo, että "tartu vain härkää sarvista" on lähinnä yhtä koomista, kuin sanoa masentuneelle, että "otat vain itseäsi niskasta kiinni" :)
Nykyään tuohon löytyy onneksi myös monenlaista lääkitystäkin. Jos taustalla on myös masennus, kuten usein sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivällä on, silloin parhaiten taitaa sopia SSRI-lääkkeet.
Pelkkiä fyysisiä oireita voi hoitaa myös beetasalpaajilla. Ne eivät poista tilanteen ahdistavuutta, fyysiset oireet kylläkin mikäli sellaisia on.
Tämä ei ole mitenkään harvinainen ongelma, siihen avun hakeminen kyllä on sitäkin harvinaisempaa.
Jostain syystä ihmiset mieluummin kärsivät vuosikausia, kuin hakevat apua lääkäriltä.
Osin varmaan siksikin, etteivät itsekään ongelmaa tiedosta.
Tarkoitus siis ei ollut tehdä Oliviasta mitään diagnoosia, vaan herätellä keskustelua :D
Sanoit ettwet ole lääkäri, mutta tunnut tietävän paljon!!
Voisitko kertoa millanen on ujo ihminen? En tajua, kun jotkut erottelee, että tuo ei ole ujoutta, se on sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Voiko näin tehdä? Millanen sitten on ujo ihminen?
Voiko jokaisesta ujosta sanoa ettei se ole ujoutta, se on sosiaalisten tilanteiden pelkoa? Eihän kukaan ole yksin ujo, mutta kun menee sosiaaliseen tilanteeseen niin hänestä näkee että jännittää, vaikka tutussa ympäristössä, esim perheen sisällä ei olisi ujo.
Vai onko raja siinä että jos on sosiaalisten tilanteiden pelko, niin ei koskaan pääse sosiaalisiin tilanteisiin, koska pelko on niin suuri?
Menin hakemaan lääkkeitä sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Sain masennuslääkettä, mikä oli naurettavaa, koska en ole masentunu. No ei niistä mitään apua ollutkaan.
Ainoa mistä olen saanut apua ja päässyt eteenpäin on ollut harjottelu, tilanteisiin meneminen. Jos on vaikea pelko, pitää valita aluksi niin helppo tilanne että se onnistuu. Eli "tartu härkää sarvista" on liioteltu, mut pohjimmiltaan oikea toimintatapa minun mielestäni.
Veteen piirretty viivahan tuo ujouden ja sosiaalisten tilanteiden pelon jaottelu taitaa olla. Kuitenkin itse vedän rajan siihen, että asia muodostuu ongelmaksi. Ts. tunnen paljon ujoja ihmisiä, jotka elävät aivan normaalia elämää. Silloin kun ujous on niin äärimmäistä, että se hankaloittaa normaalia elämää, kyseessä on jo sosiaalisten tilanteiden pelko, johon on syytä hakea apua. Tuo on tietenkin vain minun määritelmäni asiasta.
Aiheesta löytyy suomeksi yllättävän vähän tietoa netistä. Tässä yksi aika hyvä ja tiivistetty artikkeli:
http://www.introspekt.fi/artikkelit/sospel.html
Minulla on hoidossa kokeiltu SSRI-lääkkeistä Citalopramia, joka kyllä auttoikin jonkinverran, vaikkei sitä ole edes sosiaalisten tilanteiden pelon hoitoon hyväksytty.
Valitettavasti sivuvaikutukset oli vain kohdallani liian suuret ja jouduin lääkkeen käytön lopettamaan. Pitää harkita jotain muuta lääkettä kai.
>Ainoa mistä olen saanut apua ja päässyt eteenpäin on ollut harjottelu, tilanteisiin meneminen.
Sitten voisi sanoa, että ongelmasi ei ole aivan pahinta mahdollista vakavuutta, jos noihin tilanteisiin ylipäätään pääset menemään. Yhtään silti ongelmaa vähättelemättä.
Kiitos linkistä, luen myöhemmin.
"""Sitten voisi sanoa, että ongelmasi ei ole aivan pahinta mahdollista vakavuutta, jos noihin tilanteisiin ylipäätään pääset menemään. Yhtään silti ongelmaa vähättelemättä."""
Olen siis edistynyt :)
Vuosi sitten en uskaltanu kuin pieneen ruokakauppaan, tuttuun kirjastoon ja kouluun, eli paikkoihin joissa olin aina käyny ja joihin oli pakko mennä.
Nyt onnistuu moni muu asia jo, mutta helppoa se ei ole ollut! Yrityksiä ja epäonnistumisia on ollut paljon, lähes joka ikinen päivä yritän uutta tai toistan onnistumisia. Kerran kun on onnistunut jossain, sen jälkeen saman toistaminen on paljon helpompaa yleensä.
Ennen kuin aloin harjotella, oli ollut vuosia sama oongelma. Vasta harjoittelun myötä tuli muutosta. Päässäni on ollut valtava tyhjiö, kuinka pitää toimia eri tilanteissa. Kun olen oppinut tavat, ja homma on hanskassa, kas, jännityskin on vähentynyt. Mutta uusi tilanne tuo taas uudet jännitykset.
Vieläkään en voi kuvitella meneväni esimerkiksi ruokaravintolaan syömään. Mutta se päivä tulee vielä, siitä olen varma :)
Oma lukunsa on vielä ihmisten kanssa asiointi, kavereiden saaminen, ryhmässä toimiminen.. näitä on jo vaikeampi harjoitella kuin erilaisiin paikoihin meneminen. Missä luoda tilanteita?
Lääkkeistä olen sitä mieltä (sen vähäisen tiedon perusteella joka minulla on), etteivät ne poista ongelmia, vaan ovat parhaimmillaan väliaikaisena apuna helpottamaan esimerkiksi harjouttelua. Muuten käy niin että kun lääkityksen lopettaa, ongelma ilmenee taas. Ja kuka haluaa vapaaehtoisesti loppuikänsä popsia lääkkeitä?
Mutta, hyvä että tulee keskustelua :)
Oon kylläkin vasta 12 mutta mä oon jossakin määrin ujo..
ainakin luokassa esitelmien aikana..
..sekä mukavien poikien seurassa..
itteeni hävettää niin paljon :D