kimpaannun joskus pieneen tyttööni niin, että annan hänelle tukkapöllyä. joskus syyt ovat pieniä, yleensä se ettei hän lopeta riehumista. välillä tuntuu etten voi hilitä itseäni, kimpaannun yhtäkkiä. olen huolissani käytöksestäni.missä menee tukkapöllyn ja ongelman raja?
Aion puhua tästä neuvolassa, en tahdo että teen lapselleni pahaa väsyneenä. Mutta kertokaa miten te muut ajattelette. Tukkapölly ja läimäytys... minusta ne ovat liikaa ja tunnen niistä syyllisyyttä.Haluan oppia jonkuin muun keinon selvitä tilanteista.
Millaista apua on saatavilla...
Aion puhua tästä neuvolassa, en tahdo että teen lapselleni pahaa väsyneenä. Mutta kertokaa miten te muut ajattelette. Tukkapölly ja läimäytys... minusta ne ovat liikaa ja tunnen niistä syyllisyyttä.Haluan oppia jonkuin muun keinon selvitä tilanteista.
Millaista apua on saatavilla...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olen miettinyt paljon tätä lapsen kurittamista. En tosiaankaan pidä fyysistä kurittamista hyvänä ja rakentavana tapana selvittää tiukkoja tilanteita, mutta... Olen itse muutaman kerran läpsäissyt lastani. En lyönyt, vain läpsäissyt, minkäänlaista jälkeäkään ei syntynyt, ei punoitusta ei mitään. Silti tunnen välillä syyllisyyttä.
Yhteistä tilanteille on väsymys, kiire ja uhmaikäinen lapsi sekä itkevä vauva. Kaikki yhtäaikaa. Se on mennyt yleensä näin: Mies on ollut vähään aikaan tuskin kotona kun töissä on kiire. Vauvalla on ollut vatsavaivoja useampana yönä peräkkäin ja päivällä myös. Kotona on kaaos. Vanhempi lapsi pitäisi saada kerhoon ja odotan helpottuneena sitä muutaman tunnin "omaa" aikaa. Alkaa pukemisruljanssi. Isompi vetkuttelee ja vetkuttelee, temppuilee vaatteiden kanssa. Pyydän kauniisti, käsken tiukasti -temppuilu vaan jatkuu. Tarjoudun auttamaan -"eiku mä ite!". Puen itseni päälle. Puen vauvan päälle. Alan puoliväkisin pukemaan isompaa. Se rimpuilee. Vauva alkaa itkemään. Kello tikittää. Ja niin edelleen kunnes läpsäisen: "Lopeta toi venkoilu". Lapsi säpsähtää ja rupeaa hiljaisena pukemaan päälle tai antaa mun auttaa...
Teinkö suuren synnin? Tiedän: vanhempana minun pitäisi olla tällaisten tilanteiden yläpuolella, mutta väsyneenä ei juuri mielikuvitus riitä ratkaisemaan toisin eikä jämmäkkyys pelkästään riitä ratkaisemaan tilannetta. Jonkin aikaa uhkasin vastaavissa tilanteissa lähteä ulos ilman häntä, ja se auttoi, mutta pidemmän päälle se selvästi murensi perusturvallisuuden tunnetta ("Voisiko äiti todella jättää yksin?").
Tilanteen rauhoituttua otan lapsen aina syliini ja pyydän anteeksi ja kerron, että ei saisi koskaan satuttaa toista ja tiedän tehneeni väärin, ja yritän selittää miksi kuitenkin niin tein, ja kerron tietäväni että hänelle tuli pahamieli. Sylissä pidän häntä niin kauan aikaa, että meille molemmille tulee parempi ja tyynempi olo...
Osoitan pojalleni usein pitäväni hänestä hirmuisesti, enkä voi millään uskoa, että nämä muutamat läpsäisyt olisivat mitenkään heikentäneet hänen perusturvallisuuden tunnettaan. Silti koen syylisyyttä niistä. Miksi?
hermostumatta on mahdoton tehtävä. Aina joskus kiehuu yli. Kuitenkaan sitä ei voi hyväksyä, että karjuu lapselle tai lyö häntä. Minusta se kertoo, että oma kyky empatiaan pelaa sentään ja se on hyvä merkki. Olen ajatellut, että jos tuottaa lapselle tarpeettomasti pahaa mieltä tai liian pahaa mieltä, sitä voi paikata tuottamalla vastaavasti hyvää myös.., esim. pitkä lukuhetki, yhteinen leikkituokio, joku sellainen tilanne, josta lapsi varmasti tulee hyvälle mielelle. Mutta jos huomaa, että alkaa läpsiä ja tukistaa lasta yhä uudelleen ja useammin, kannattaa kyllä hakeutua keskustelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Silloin on omat voimat liian vähissä ja jostakin on saatava apua.
Usein sitä jälkeenpäin ajattelee, että on ollut liian ankara lapsilleen. Tämä on ihan yleinen tuntemus. Harva kai suree liiallista lempeyttään. Ne taas, jotka ovat lepsuja ja välinpitämättömiä olleet, harvoin osaavat edes surra menettelytapojaan.
ihan vastaavanlaisia tilanteita tarkoitan.Nelivuotias ja alle vuoden ikäinen meilläkin, kerhotouhuja ja kaikenlaista hässäkkää.Me myös jutellaan paljon ja koen että se on tärkeää. Pelottaa vaan kun tulee joskus sellainen sumea hetki. Jos neuvolassa mainitsee asiasta, pannaanko sielä heti epäedulliseen valokeilaan ja syyniin?
millään.tosin aina selitän miksi tuli ärjyttyä, enkä esim. illalla laita lasta nukkumaan ennenkuin päivän asiat on yhdessä juteltu läpi.En tietenkään tarkoita että vasta illalla tilitetään kaikki kamalat asiat (johan siinä menisi yöunet), tietenkin yritän purkaa tilanteet tuoreeltaan.
Kannattaisko ottaa lapsi mieluummin syliin sellaiseen tiukkaan otteeseen,jossa hän ei pääse rimpuilemaan niin pahasti,että satuttaisi itsensä kuin että antaa tukkapöllyä,josta saattaa pienelle lapselle jäädä myöhemmin haittoja,jos hiukset vaikka revitään juurineen irti kuten eräälle tytölle kävi kun äitinsä antoi usein tukkapöllyä(tämä äitihän oli lapsen ollessa alle kouluikäinen,nostanut tytön hiuksista syöttötuolista alas!!!)
Sylissä lapsi rauhoittuu ja kun huomaa,ettei pääsekään kuin koira veräjästä heti esim.leikkimään kivoja leikkejään,luulis että alkais oppia.
aivan tuon tason tukkapöllyjä en tässä tarkoita...
Lapsen ruumiillinen kurittaminen on rikos. Käy katsomassa mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta vinkkejä, miten toimia erilaisissa ongelmatilanteissa ilman ruumiillista tai henkistä väkivaltaa
...ollut puhe perheväkivallasta lain tarkoittamassa mielessä. En toki tarkoita että lapsen läpsäyttely ja niskavilloissa roikkuminen olisi hyvä ja suositeltava tapa, mutta rajansa kaikella.
Uhkaileminen, syyllistäminen ja leimaaminen eivät varmasti ketään auta! Tukkapöllyä silloin tällöin antava äiti ei varmasti ole yksin. Ihmisiähän tässä kaikki ollaan. Hienoa on se, että tiedostaa ongelman ja pyrkii sen poistamaan.
puhuin ystävälleni tästä ja kyllä on tehnyt hyvää käydä iltaisin lenkillä tuulettamassa aivoja. päätin liittyä kuoroon... mieheni salli minulle univelkojen tasausta viikonloppuna. tuntuu taas paremmalta ja "ongelma " etäisemmältä. ihanaa, jaksaa lasten kanssa paremmin kun välillä hieman ajattelee muuta.
En halua satuttaa lasta, vaan tarjota hänelle hyvän lapsuuden. Se onnistuu kun huolehdin omistakin tarpeistani, tunnistan virheeni, ja kun pidetään perheiden ja ystävien kanssa yhtä. Kun ei ongelmia piilota, ne voipi jakaa ja pilkkoa porukassa pienemmiksi...tämä perusasia vain välillä unohtuu...
ÄIDIT JA ISÄT; ÄLKÄÄ JÄÄKÖ YKSIN VÄSYMYKSENNE KANSSA!
Äläpä kerro mitään neuvolassa tai muuallakaan , voit joutua tarkkailuun ja pahimmassa tapauksessa lapsesi huostaanotetaan.Opettele hillitsemään hermojasi , niin asiat sujuvat.
vaan lapsiperheiden tueksi tarkoitettu paikka. Parempi puhua ajoissa itse kuin vaieta ja odottaa että muut puuttuvat asiaan....vai?
Varovaisuus viranomaisten kanssa on aina viisasta , olkoonkin kyseessä vain "kiltti neuvolan täti".
pointtia. Niiden tehtävä kun on puuttua epäkohtiin vaan kun eivät kärkeviä epäkohtia huomaa niin hoitelevat sitten pieniä isoina asioina.Onhan näistä esimerkkejä.
Minullakin on joskus sellainen tyyli että suurentelen puheissani asioita, jotka oikeasti eivät ole niin isoja. Eivät vieraat ihmiset voi tietää kuinka tosissani olen... Jonain päivänä vaan lattialla lojuva hiekka tai lihanretku hampaan kolossa saattaa olla se isoin asia....juu nou.
Minä taas katsoin että velvollisuuteni oli kertoa sosiaaliviranomaisille, että olin niin väsynyt ja ylistressaantunut, etten ollut tarpeeksi hyvä ja turvallinen kasvattaja lapselleni. Aloin tuntea yhä useammin stressitilanteissa halua läpsäistä uhmaiässä olevaa, venkoilevaa ja koko ajan rajoja testaavaa lastani. Muutaman kerran läpsäisin jaloille ja pepulle ja tukkapöllyäkin annoin muutaman kerran. Olin työn stressaama, parisuhde ei toiminut, mikään ei toiminut. Katsoin parhaimmaksi vaihtoehdoksi että lapsi pääsi tasapainoiseen, rauhalliseen ympäristöön (perhesijoitukseen) siksi kunnes saan itseni ja mieleni kondikseen. Lapsi on nyt sijaisperheessä viikot ja viikonloput kotosalla. Kaikki menee nyt paremmin meillä molemmilla - niin lapsella kuin minullakin. Huonoa omaatuntoa en pode, tai enemmän potisin jos en olisi tätä ratkaisua tehnyt, lapsi voisi silloin varmaan paljon huonommin. Asioiden hoito sos.viranomaisten kanssa on sujunut TOSI hyvin ja olen saanut kovasti tukea ja kiitosta oma-aloitteisuudestani, että ymmärsin hakea apua lapselleni ja itselleni ennen kuin 'mopo olisi karannut kokonaan käsistä'.
Lasta saan pitää luonani pidempään heti kun minusta rupeaa siltä tuntumaan, että pystyn olemaan hänelle turvallinen aikuinen.
aikomuksia myös minulla välillä on.Meillä on tosi paljon ongelmia (ei päihteet, olen raitis) kuten se, että minulla ei ole ammattia ja mieheni ei voi mennä töihin.Lasten ja oma tulevaisuuteni on yksin minun vastuullani, lopulta, vaikka yritän kääntää kaiken positiiviseksi ja ajatella että muilla on huonommin.Mieheni ei ota kantaa yhteisiin asioihimme, mietin niitä sitten öisin päässäni kun muut nukkuu.
Ystäviä, hoitotätejä ei ole, olen kaiket päivät lasten kanssa kotona. Muutamia tuttavia on, mutta jotenkin en jaksaisi heitä tavata, tuntuu liian työläältä.Kotimmekin on kamala, en kehtaa tänne ketään pyytää.Miten en osaa edes kotia sisustaa....kaikki mitä yritän on sellaista turhauttavaa räpeltämistä.
Mitä äidit lapsineen tekevät päivisin?Mistä elämän iloa? Harrastuksenikin jäävät yksi toisensa jälkeen kokeiluasteelle kun tuntuu että joka paikassa arvotetaan ihmiset vain tittelin tai aviomiehen ammatin mukaan...
Lapsistakaan en tule iloiseksi.
NO ei sen enempää valitusta, mut miltä kuulostaa, tarttisinko kallonkutistajaa?
Kallonkutistajalle en mene.Leimaudun loppuiäkseni hulluksi.
onnelliselta, aikuiselta ratkaisulta.Kun itsekin koen välillä etten tosiaan ole tilanteen herra ts.aikuinen.Olisi vaan kiva tietää, kuinka yleistä tämmöinen on. Vai olenko johonkin marginaaliryhmään kuuluva onneton äitiparka...
Kirjoitin tämän jo tuonne päiväkoti puolelle jokin aika sitten, mutta tää nyt liittyy tännekin. Pahoittelen toistosta niille, jotka tän on jo lukeneet.
Minua ja veljeäni kasvatettiin vitsalla lapsena. Eli olen kyllä saanut piiskaa pyllylle lehdettömällä oksalla, vyöremmillä, rullalle taitetulla sanomalehdellä tai ihan avokämmenellä. Myöskin luunappeja sekä tukkapöllyä sain. Ja niin sai veljenikin. Tietysti se sattui ja itkettiin ja huudettiin että elä lyö enää, ja saattoi se äiti tai isä vielä jatkaakin sen jälkeen lyömistä, en tiedä, ehkä niillä oli periaatteena lyödä esim. 10 kertaa.
MUTTA: ihan normaaleja ihmisiä minusta ja veljestäni on tullut. Ei olla kärsitty mistään alhaisesta itsetunnosta eikä muistakaan kriiseistä. Eikä kumpikaan olla väkivaltaisia.
En edes koe tuota saamaani vitsakasvatusta mitenkään väkivaltaisena.
Kyllä me ihan AIHEESTA aina sitä piiskaa saatiin, ja aina syy tiedettiin. Jos oli tehnyt jotain tuhmaa tai pahaa tahallaan, niin sillon jos vanhemmat sai selville, niin kyllä siinä remmiä sai.
Koskaan ei saatu kumminkaan, jos oli vahingossa jotain tapahtunut, että kyllä ne anteeksi osas antaa. Ja muutenkin oli kotiolot ja perusturvallisuus ihan kunnossa.
Esimerkkina esimerkiksi se kerta, kun veljeni sai silmälasit noin kuusivuotiaana ja "hävitti ne". Ne löytyivät parinviikon etsinnän jälkeen takametsän kivenalle sirpaleiksi poljettuina, kun veljeni tunnusti. Se sai varmaan elämänsä löylytyksen siitä.
Itse olen saanut vitsaa valehtelemisesta ja nuoremman veljeni houkuttelemiseta tahalleeen johonkin pulaan tai syylliseksi lavastamisesta johonkin pahatekoon, jonka olin itse tehnyt.
Mutta kun aloitin koulun, jossain niillämain minusta tuli kiltimpi, ja aloin älytä syy-seuraussuhteen, eli jos olen kiltisti, en saa piiskaa. Enkä sitten enää ekaluokan jälkeen koskaan saanutkaan.
Äitini sanoi, että ei lasta ole kivaa lyödä, mutta jos käyttää muut konstit, toruu, ja koittaa ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltää ja lapsi on silti työntämässä sormiaan/saksia pistorasiaan, niin on kuulema pakko piestä, että se muistaa mikä oli kiellettyä. Pienempi paha se kuin sähköiskun saanut lapsi.
Tulee mieleen vielä yksi juttu. Olin viikko sitten bussissa, jossa etupenkillä istui noin 5 vuotias tyttö. Vanha huonojalkainen mummo nousi täpötäyteen bussiin. Se tyttö vain istui siinä eikä päästänyt mummoa sille paikalle istumaan. sen tytön äiti istui sen tytön takana ja sanoi, että "pääset tähän istumaan, Pinja, nousepa pois siitä". Ja mitä tapahtuu: tyttö tarttuu kaksinkäsin kiinni penkistä ja muuttuu lyijypainon näköiseksi. Mummo sanoo tähän että "ei lapsen tarvitse nousta". Johon äiti sanoo, että "kyllä se joutaa nyt siitä. Pinja tulehan syliin istumaan". Johon tyttö, edelleen rimpuilee kiinni penkissä, sanoo "enpäs jouda" ja kun sen äiti lopulta saa nostettua irti siitä ja mummo pääsee paikalle, alkaa korvia huumaava karjuminen ja huuto. Se äiti ei edes yrittänyt kieltää tyttöään huutamasta. Ja huutoa jatkui, siihen asti, kunnes mummo jollain pysäkillä jäi pois ja tyttö pääsi uudelleen istumaan siihen.
Siis kamalaa käytöstä! Ei minkäänlaista vanhuksen kunnioittamista, eikä käytöstapoja. Hirveän itsekäs tyttö! Minä olisin tuonikäisenä ponkaissut jo mummon nähtyäni ilmaan siitä penkistä ja jäänyt vaikka itse seisomaan. Ja jos en olisi, ei olis äitin tarvinnut kuin luoda yksi tietty katse, ja olisin tiennyt, että pitää nousta pois ja kunnioittaa vanhuksia.
Nousen vieläkin pois paikaltani, jos voin antaa sen vanhukselle. Tuolla matkalla jouduin itse tosin seisomaan, kun bussi oli jo niin täynnä.
Äitillä oli minuun ja veljeeni niin paljon auktoriteettiä, ettemme me ole koskaan ränkyneet ja huutaneet lattialla venkoillen kaupan karkkihyllyn edessä. Yksi sellainen tietty katse, ja tiedettiin käyttäytyä. Muuten tuli kotona vähintään saarna siitä, miten isot lapset ei osaa käytöstapoja ja että saa taas hävetä silmät päästään. Ja se kyllä toimi.
En ymmärrä yhtään nykyajan vouhotusta, jossa on suunnilleen rikos piiskata tottelematonta lastaan!
Enkä sitä, että lapsilla on auktoriteettia vanhempiinsa, ja he voivat vaikka soittaa lastensuojeluviranomaisille ja ilmoittaa vanhempien hakkaavan tms. Mitä siinä enää voi kukaan lastaan kasvattaa? Kaikki lapset kun ei itsestään ole kilttejä pilttejä, tosiaankaan.
Lapsille ei kehity minkäänlaisia rajoja, eikä käytöstapoja ja ne saa tehdä ihan mitä lystäävät. En ymmärrä, miten sellainen kaiken tahtomansa läpi saanut lapsi, jota ei ole koskaan ojennettu, voi pärjätä yhteiskunnassa. Kaikista kasvaa vain itsekäitä ihmisiä, kohteliasuus ja toisten huomooon ottaminen häviävät ja halutaan että kaikki sujuu oman pillin mukaan. Ja jos ei, seuraa hirveää kiukuttelua. Minulla on muutama juuri tällainen ikäiseni kaveri, jotka ovat edellä kuvaamani kaltaisia, eivätkä he ole koskaan saaneet piiskaa lapsena. Niitä kun katsoo,niin on ihan onnellinen saamastaan kunnon kasvatuksesta. Se on ihan totta mitä ne sanoo, "se joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa"
Kyllä minusta ainakin, rajat ovat rakkautta ja pieni kurin ja auktoriteetin palautus silloin tällöin ja aiheellisesti annettuna on ihan jopa suositeltavaa. Ei se lapsi siitä kärsi, ja myöhemmin ymmärtää kyllä syyn.
Huom! En siis todellakaan tällä tarkoita mitään silmitöntä pieksämistä ja en halua mitenkään puollustella vanhempia, jotka oikeasti käyttävät aiheetta kovia otteita ja väkivaltaa lapseensa, joka on muuten kiltti, mutta vain vähän villi. Ajan vain takaa sitä missä minusta menee raja. Minusta tukkapöllun antaminen ei ole mitenkään kauhea asia.
Itsekin sain pienenä tukistuksia, luunappeja jne. joita en kovin tarkkaan muista. Yleensä näitä käytti isä.
Kerran muistan kun äitini oli todella väsynyt (hänellä on ollut tosi rankka elämä, joten tuskin oli ainut kerta jolloin hän oli väsynyt) ja hän läimäisi täysillä minua poskelle. Syynä oli se,ettei meillä ollut rahaa ja äitini laittoi minut kioskille maidon ostoon kymmenpennispussin kanssa kun ei itse kehdannut mennä. Kun en itsekään kehdannut ja aloin kiukutella, sain läimäisyn ja haukut päälle...anteeksipyyntöjä ei kuulunut.
Meillä kyllä kotona vanhemmat huusivat ja tappelivat kunnes erosivat, opin inhoamaan riitaa ja tappelua kovasti. Ehkä en kotoa oppinut muuta mallia asioiden sopimiseen.
Mutta haluaisin sen oppia nyt, turha laittaa menneen piikkiin.
Minua kuritettiin lapsena kovalla kädellä ja päivittäin. On jäänyt hirveät muistot. Minusta raja menee tukistamisesta ja sitäkin tarvisee tehdä vain jos jotain todella JÄRKYTTÄVÄÄ lapsi on tehnyt. Oli hirveää elää jatkuvassa pelossa että millon tulee taas lyönti. Olen nyt raskaana ja annan kaikille vanhemmille hyvän esimerkin että lapsia voi hyvinkin kasvattaa kurinalaisuudessa ilman väkivaltaa. Olen nähnyt perheitä missä ei koskaan ole käytetty väkivaltaa ja lapset ovat kasvaneet hienoiksi nuoriksi. Henkinen väkivalta on myös asia erikseen. Lapsi ei ymmärrä miksi äiti lyö tai huutaa, ei ymmärrä vaan palkää...se että lapsi jää lyönnin jälkeen hiljaa on pelkoa. Lapsen ei pidä pelätä vaan kunnioittaa vanhempia. Puhuminen ja keskustelu rulez!!!
kyllä se on sairasta että päivittäin ja täysin syyttä.Ölen myös sitä mieltä että ei ruumiilliselle kurittamiselle ja ajattelin samoin kun ensimmäistäni ja myös toista odotin.
Käytännössä siis kuitenkin parit kerrat on hermo mennyt. Kadun niitä ja mielessäni on koko ajan ajatus että vaikean tilaisuuden tullessa pitää muistaa laskea kymmeneen...........
on yksi väkivallan tapa myös. Mielestäni luunappi ja sovinto on parempi kuin tunteilla ja hyväksymisellä pelaaminen. En missään nimessä ole ruumillisen kurituksen puolestapuhuja, kunhan yritän selitellä itselleni, miksi joskus on näpäyttänyt tai tukistanut. Turhaahan se on, mutta joskus ei muuten kykene saamaan tilannetta poikki. Morkkis tulee...