Onko teille tuttua ulkopuolisuuden tunne ?
Se, että on mukana jossain, mutta tuntee silti olevansa ulkopuolinen ?
Esim. työpaikalla kuulun tietysti omaan työryhmääni, mutta silti tunnen olevani koko ajan erilainen ja en oikeasti tunne olevani oikeassa paikassa. Töissä käyn rahan takia ja uutta uraa on tosi vaikea enää alkaa rakentaa. Tai perheessä: olen tietyn perheen jäsen, mutta oikeastaan he eivät tunne minusta kuin osan, luulevat toki ehkä tuntevansa, mutta oikeasti eivät. Tosin minulla tilanne ei ehkä ole normaali: ei ole omaa perhettä eli miestä ja lapsia , ei ole koskaan ollutkaan. Olen 52 v. nainen, asunut aina yksin, seurustellut joitakin kertoja, mutta vakiintumista normaalin perhekuvion merkeissä ei ole koskaan tapahtunut. Perheeseeni kuuluu kuitenkin vanha äitini ja veljeni perhe, olen heidän kanssaan läheinen, mutta on monia asioita, joita he eivät minusta ja elämästäni tiedä.
En myöskään tunne kuuluvani ikäryhmääni: tuttava/ystäväpiiristäni ei löydy montaakaan, joka olisi koko ajan ollut yksin = ilman asuinkumppania ja/tai lapsia, tykkäisi rock & bluesmusiikista (= käyn yleensä yksin kuuntelemassa keikkoja), ei halua olla koko ajan sosiaalinen ja kiltti, uskaltaa ja haluaa sanoa mielipiteensä muista piittaamatta jne.
Kuitenkin en tunne olevani tarpeeksi rohkea ja uskalla kulkea omaa tietäni, kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, siis miehen, mutta sen löytäminen on osittain em. syistä vaikeaa. Tiedän, että suhde ei ratkaise kaikkea, siinäkin voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, mutta se voi myös antaa uutta uskallusta ja asioiden jakaminen toisen kanssa elämän sisältöä.
Tiedän myös sen, että minua pidetään voimakkaana ja vahvana ihmisenä, sitä olen joissakin asioissa ja ajoittain, mutta en suinkaan aina.
Onko muita samansuuntaisesti ajattelevia ja kokevia ja oletteko löytäneet voiman itsestänne tehdä jotain uutta ja toisin, jotta löytäisitte itsenne ja erityisesti suhteessa muihin paremmin ?
Haaveita ja toiveita päästä sisään johonkin on mihin tuntee kuuluvansa, on toki vielä ja tiedän sen, että paljon on itsestä kiinni, mutta sen langanpään löytyminen on ollut vaikeea, toistaiseksi. Ihminen kuitenkin tarvitsee toista ihmistä ja turvallisuuden tunnetta ja kuuluvansa johonkin, vaikka olisi kuinka vahva ja voimakas.
Se, että on mukana jossain, mutta tuntee silti olevansa ulkopuolinen ?
Esim. työpaikalla kuulun tietysti omaan työryhmääni, mutta silti tunnen olevani koko ajan erilainen ja en oikeasti tunne olevani oikeassa paikassa. Töissä käyn rahan takia ja uutta uraa on tosi vaikea enää alkaa rakentaa. Tai perheessä: olen tietyn perheen jäsen, mutta oikeastaan he eivät tunne minusta kuin osan, luulevat toki ehkä tuntevansa, mutta oikeasti eivät. Tosin minulla tilanne ei ehkä ole normaali: ei ole omaa perhettä eli miestä ja lapsia , ei ole koskaan ollutkaan. Olen 52 v. nainen, asunut aina yksin, seurustellut joitakin kertoja, mutta vakiintumista normaalin perhekuvion merkeissä ei ole koskaan tapahtunut. Perheeseeni kuuluu kuitenkin vanha äitini ja veljeni perhe, olen heidän kanssaan läheinen, mutta on monia asioita, joita he eivät minusta ja elämästäni tiedä.
En myöskään tunne kuuluvani ikäryhmääni: tuttava/ystäväpiiristäni ei löydy montaakaan, joka olisi koko ajan ollut yksin = ilman asuinkumppania ja/tai lapsia, tykkäisi rock & bluesmusiikista (= käyn yleensä yksin kuuntelemassa keikkoja), ei halua olla koko ajan sosiaalinen ja kiltti, uskaltaa ja haluaa sanoa mielipiteensä muista piittaamatta jne.
Kuitenkin en tunne olevani tarpeeksi rohkea ja uskalla kulkea omaa tietäni, kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, siis miehen, mutta sen löytäminen on osittain em. syistä vaikeaa. Tiedän, että suhde ei ratkaise kaikkea, siinäkin voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, mutta se voi myös antaa uutta uskallusta ja asioiden jakaminen toisen kanssa elämän sisältöä.
Tiedän myös sen, että minua pidetään voimakkaana ja vahvana ihmisenä, sitä olen joissakin asioissa ja ajoittain, mutta en suinkaan aina.
Onko muita samansuuntaisesti ajattelevia ja kokevia ja oletteko löytäneet voiman itsestänne tehdä jotain uutta ja toisin, jotta löytäisitte itsenne ja erityisesti suhteessa muihin paremmin ?
Haaveita ja toiveita päästä sisään johonkin on mihin tuntee kuuluvansa, on toki vielä ja tiedän sen, että paljon on itsestä kiinni, mutta sen langanpään löytyminen on ollut vaikeea, toistaiseksi. Ihminen kuitenkin tarvitsee toista ihmistä ja turvallisuuden tunnetta ja kuuluvansa johonkin, vaikka olisi kuinka vahva ja voimakas.
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Haaveita ja toiveita päästä sisään johonkin on mihin tuntee kuuluvansa, on toki vielä ja tiedän sen, että paljon on itsestä kiinni, mutta sen langanpään löytyminen on ollut vaikeea, toistaiseksi. Ihminen kuitenkin tarvitsee toista ihmistä ja turvallisuuden tunnetta ja kuuluvansa johonkin, vaikka olisi kuinka vahva ja voimakas."
Kännissä olin aina liittymässä kaikkeen mahdolliseen mukaan, vaikka en tosissani ollut kiinnostunutkaan. Olen päässyt mukaan johonkin, mihin ei pitäisi päästä mukaan ja olen erittäin ylpeä siitä. Mihinkään muuhun en halua enää kuulua, kun on päässyt siihen, mihin haaveili pääsevänsä, niin kaikki muu tuntuu mitättömältä.
Olenkin erittäin pettynyt kaikkeen muuhun paitsi siihen mihin haaveilin pääseväni mukaan ja pääsin.
Tee haaveistasi totta ja liity johonkin, mihin haluat. En todellakaan voi tarjota sitä, mitä tämä mihin liityin on.
En koe olevani tavis.Tavallaan olen,sillä haluan perheen, mutta se minulle riittääkin.En tykkää harrastuksista ryhmissä enkä ole kiinnostunut sellaisita asioista mistä ihmiset yleensä ovat.Tykkään myös musiikista ja toivoisin joskus löytäväni samanhenkisen ystävän.
Aivan kuin minun suustani, lukuunottamatta sitä ystävien haluamista.
Tänne kirjoitellessa tulet huomaamaan, että moni ajattelee joitain asioita lukuunottamatta juuri kuin sinä. Minäkin samaistuin jo sinuun monessa asiassa.
Hyvää illanjatkoa:)
aina tuo sama tunne, yleensä syystäkin, eli olin ulkopuolinen. En oikein tuntenut kuuluvani mihinkään. Olin masentunut, ja uskon, että se näkyi. Kaipasin muiden hyväksyntää, mutta koska en kyennyt itsekään hyväksymään itseäni, ja muut näkivät, miten kärsin, oli heidänkin vaikeaa suhtautua minuun rakastavasti.
Nykyään olen sinut itseni, elämäntilanteeni ja valintojeni kanssa. Teen sitä mitä haluan, ja kykenen nauttimaan pienistä asioista.
Toki on edelleen tilanteita, jolloin mietin paikkaani. Perheeni on rikkonainen, enkä ole päässyt henkisesti niin lähelle esimerkiksi sisaruksiani kuin olisin halunnut. Työpaikallani on ihmisiä, jotka eivät välttämättä edes tervehdi minua. Ystävistäni kukaan ei ole kanssani samassa elämäntilanteessa, ja minun onkin välillä vaikea saada heiltä tukea ongelmiini. On vain ollut pakko hyväksyä tuo kaikki, koska en voi tehdä sille mitään. Yrittänyt kyllä olen.
Onneksi olen oppinut nauttimaan elämästä - tutkiskelen itseäni ja maailmaa ympärilläni. Vaikka asiat eivät aina mene juuri niin kuin haluaisin niiden menevän, tiedän, että selviän.
Sinulle voisin sanoa, että vain sinä tiedät, mitä elämältä haluat. Keskity tekemään asioita, joista pidät. Ulkoile, se piristää, ja muista syödä hyvin. Ruokavaliolla on suuri vaikutus mielialaan. Vain sinä itse voit tehdä itsesi onnelliseksi. Suhteen rakentaminen on yllättävän vaikeaa, jos et ole elämääsi tyytyväinen. Yleensä sellaisessa tilanteessa turvautuu samassa tilanteessa olevaan, ja ongelmat tuplaantuu.
Toivottavasti löydät oman tiesi! Uskon, että jos vain jaksat yrittää, löydät vielä itsesi ja paremman huomisen! :)
Miestä ei kuitenkaan ehkä tuon eikäisenä enää mistään löydy.