Halveksitut ja säälityt

Voisivat hellarit ja lestat liikkua enemmän toistensa palstoilla ja tilaisuuksissa eikä tyytyä vain kuuntelemaan saarnaäijien harjoittamaa mustamaalausta.

En usko, että voi yleistää kenestäkään tai minstään uskontosuunnasta, että he olisivat huonosti käyttäytyviä.
Osa kapinoi reilusti, oli sitten periluterilainen, lestadiolainen, vapaakirkollinen,
helluntailainen tai muu. Ja ehkä uskovan perheen lapsen kapina on sitten joskus isompaa irrottelua
perinnöstä kuin uskonnollisesti välinpitämättömien
vanhempien lasten kapina. Siis kapina uskoa vastaan, nimenomaan, muutenhan ateistiperheen
lapsi voi taas kapinoida vanhempiensa materialistista tai seksuaalisesti liian vapaata elämää vastaan, jos siihen aihetta on.
Jos ei ole mitään, mitä vastaan kapinoida, niin miten kapinoida silloin?

Olen kyllä keskustellut ystäväperheen
uskonnon opettjaisän kansssa siitä, että hän oli havaitsevinaan melkoisen rajua kapinaa joskus.
Mutta hän ei missään nimessä sanonut, että se olisi lestadiolainen piirre, vaan yleensä kapinaa, vanhempien uskonsuunnasta riippumatta. Toisaalta tuo 15 vuoden seutu on aikaa,
jolloin moni nuori solmii loppuiäkseen liiton Jumalan kanssa ja sitä saaattaa edeltää pidempikin
kokeilu- ja puhdistusvaihe, jossa kielteiset asiat kiinnostavat, mutta toisaalta Jumala puhdistaa viimein nin, että nuori voi täydestä sydämestä vastata Jumalan rakkauteen.
Hän tietää silloin sydämessään, mihin hän haluaa sitoutua.
Mennoniitoillahan on Jenkeissä "koevuosi",
eli yhteisössä asunut ja kasvanut nuori lähtee
yhteisön ulkopuolelle "maailmaan", niin että hän
sitten molemmat vaihtoehdot nähtyään pystyy
täydestä sydämestä valitsemaan mennoniittayhteisön tai vastaavasti lähtemään siitä pois työhön ja elämään ulkopuolelle.

Lapset ovat niin erilaisia, perheiden elämänvaiheet niin erilaisia. Monet lapset kasvavat suoraan uskoon, vahvistuvat vain uskossaan kasvaessaan, jotkut taas kasvavat
kapinansa kautta Jumalan rakkauden tajuamiseen.

Toisaalta itse ainakin kunnioitan lestadiolaisten sukupolvien aikana Jumalalta
saatua kokemusta lasten kasvattamisessa.
Omat kokemuksemme lestadiolaisperheistä ovat olleet pelkästään myönteisiä ja oman ison
katraamme iltatähden ystävät ovat olleet
pitkälti lestadiolaistyttöjä.
Samoin kun Helsingin seudulla ollessamme jossakin vaiheessa keskimmäiset tytöt kahisivat
murkkuiässä paljon keskenään, Jumala käski vain mennä Veräjänmäkeen kokoukseen (Kotiseurakunnaksemme Jumala oli kuitenkin aikanaan ilmoittanut toisen seurakunnan). Ja niin kävi, että vaikka siellä kahdestaan miehemme kanssa olimme, niin kotiin tultua nämä kiistat olivat häipyneet. Eli lestadiolaisella yhteisöllä on hyvin suuri Jumalalta saatu auktoriteetti perheen alueeella,
koska se on sukupolvesta toiseen suostunut Jumalan kasvatettavaksi Jumalan ehdoilla, omassta itsekkyyydestään luopumalla,
näillä alueilla. Kiitos Jumalalle siitä!
Kapinallisia ja rajojaan kokeilevia riittää niin leirissä kuin leirissä. Se ei silti
himmennä Jumalan kirkasta valoa näillä alueilla
lestadiolaisessa liikkeessä!

Ja omista lapsistani vielä: Jokaisen olen heistä itse halunnut. Loppupäässä sain jo houkutella miestä asiaan. Ja ihan pari viimeistä ovat sitten sellaisia, että Jumala näytti näyssä kaunista, pientä tyttövauvaa
ja kysyi: Haluaisitko vielä tällaisen?
Ja minähän halusin!