Haluan kertoa teille oman näkökantani aborttiasiasta. Tässä minun tarinani.
Vuonna 2006 ihastuin mieheen, jonka olin tuntenut hyvin vähän aikaa. Aloimme seurustella nopeasti, ja hyvin nopeasti myös erosimme. Eron jälkeen huomasin olevani raskaana enkä voinut syyttää siitä muuta kuin itseäni, olin ollut huolimaton ehkäisyn kanssa ja oli kestettävä siis tekojemme seuraukset. Olin tuolloin 20-vuotias, ihan pentu vielä, opiskelupaikka oli juuri varmistunut enkä käynyt edes töissä. Tuolloin olin vahvasti sitä mieltä etten kykene hoitamaan lasta itsekseni enkä ollut suinkaan valmis äidiksi. Lapsen isää kun ei tippaakaan kiinnostanut. Adoptiota en edes tuossa vaiheessa tullut harkinneeksi, halusin vain mahdollisimman nopeasti päästä takaisin normaaliin elämään kiinni ja näin ollen tein abortin raskausviikolla 7, omassa kodissa lääkkeellisesti. En tuntenut juurikaan kipua tai tuskaa saati sitten syyllisyyttä siitä että olin tuhonnut yhden alkavan elämän, koska ensisijaisesti tahdoin pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani. Sukulaiseni olivat tukenani ja olivat samaa mieltä kanssani, ensin oma elämä kuntoon ja sitten vasta lapsia. Näin mentiin eteenpäin, asiasta en sen koommin ole kenenkään kanssa puhunut koska toki kannoin tietynlaista häpeää tilanteesta vaikka en olisi saanut ajatella niin.
Vaan vuonna 2007 kesällä löysin itselleni mieluisan kumppanin, nopeasti etenimme mekin mutta olin asiasta tuolloin aivan varma että hän on se oikea. Muutimme yhteen nopeasti ja ihanuutta kestikin aikansa, ennen kuin huomasin olevani raskaana. Mies ilmoitti tuolloin ettei ole vielä valmis kantamaan vastuuta muista kuin itsestään. Ymmärsin hänen näkökantansa hyvin, sillä en minäkään ollut lapsia kaivannut, söinhän pillereitä edelliskerrasta oppineena. Ilmeisesti jonkunlainen inhimillinen unohdus oli tapahtunut, koska olen aina pitänyt pillereitä suhteellisen varmana ehkäisykeinona. välimme tulehtuivat pahasti ja jälleen kerran jäin asian kanssa yksin. Vitkuttelin lääkäriin menoa koska en ollut varma mitä halusin. Lopulta päädyin kuitenkin sairaalaan viikoilla 11 5 jossa minulle toteutettiin lääkkeellinen keskeytys tehostetussa valvonnassa. Itkin kokonaiset kahdeksan tuntia kipujani eikä oloa helpottanut ainakaan se että jouduin itse näkemään sen pienen, joka sisälläni oli jo kasvanut, sillä oli kädet, jalatkin sekä pikkuruinen pää. Hetkeksi palasimmekin miehen kanssa tapahtuneen jälkeen yhteen mutta erosimme sittemmin, koska hän ei enää pystynyt auttamaan minua. Kärsin vakavasta masennuksesta ja ero pahensi asiaa tuplaten. Tiemme kohtasivat uudelleen kun olin päässyt puhumaan ammattilaisen kanssa, emme siis koskaan eronneetkaan vaikka virallisesti niin teimmekin.
Tällä hetkellä harkitsemme yhteenmuuttoa uudelleen, meillä on toisemme ja heinäkuun alussa kaksi pientä ihmettä. Välien selvittelyn jälkeen mies ymmärsi tuskani ja sen ettei abortti todellakaan ole mikään ratkaisu. Vaikka se sillä hetkellä tuntuukin siltä, siitä jää ikuiset haavat. En ikinä soisi niitä revittävän uudelleen auki ja kun viime vuoden lopulla huomasin raskauteni joka oli tavalla tai toisella puolitahattomasti harkittu, emme epäilleet hetkeäkään etteikö ihme olisi tervetullut. Riemunkiljahduksia vasta kuuluikin, kun saimme selville että kyseessä on kaksosraskaus. Olemmekin leikkimielisesti jo päätyneet siihen lopputulokseen että nyt ne ovat molemmat enkelit turvassa siellä missä kuuluukin, minun mahassani ja näkevät sittenkin päivänvalon jahka aika koittaa.
Vaikka edelleenkin olemme molemmat "pentuja", olemme saaneet oppia kantapään kautta ettei abortti ole mikään vaihtoehto. En kuitenkaan tuomitse niitä jotka siihen ratkaisuun päätyvät, on aina kuitenkin huolella mietittävä tekonsa syitä ja seuraamuksia. Uskomme vakaasti että vastuuseen voi oppia ja vaikka emme aikuisiksi hetkessä kasvaisikaan, opimme paljon itsestämme ja siitä kuinka paljon voimme muille antaa.
Ei kukaan ole valmis äiti taikka isä, siihen harjoitellaan ja opetellaan, tyylinsä kullakin. Ja vaikkei olisikaan isää, ole sinä hyvä äiti lapsellesi, siihen voi kasvaa ja oppia jos oikeasti haluaa. Jos tietää, ettei pysty siihen, on hyvä miettiä muitakin vaihtoehtoja. Itse tunnet itsesi ja tiedät mikä on parasta!
Vuonna 2006 ihastuin mieheen, jonka olin tuntenut hyvin vähän aikaa. Aloimme seurustella nopeasti, ja hyvin nopeasti myös erosimme. Eron jälkeen huomasin olevani raskaana enkä voinut syyttää siitä muuta kuin itseäni, olin ollut huolimaton ehkäisyn kanssa ja oli kestettävä siis tekojemme seuraukset. Olin tuolloin 20-vuotias, ihan pentu vielä, opiskelupaikka oli juuri varmistunut enkä käynyt edes töissä. Tuolloin olin vahvasti sitä mieltä etten kykene hoitamaan lasta itsekseni enkä ollut suinkaan valmis äidiksi. Lapsen isää kun ei tippaakaan kiinnostanut. Adoptiota en edes tuossa vaiheessa tullut harkinneeksi, halusin vain mahdollisimman nopeasti päästä takaisin normaaliin elämään kiinni ja näin ollen tein abortin raskausviikolla 7, omassa kodissa lääkkeellisesti. En tuntenut juurikaan kipua tai tuskaa saati sitten syyllisyyttä siitä että olin tuhonnut yhden alkavan elämän, koska ensisijaisesti tahdoin pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani. Sukulaiseni olivat tukenani ja olivat samaa mieltä kanssani, ensin oma elämä kuntoon ja sitten vasta lapsia. Näin mentiin eteenpäin, asiasta en sen koommin ole kenenkään kanssa puhunut koska toki kannoin tietynlaista häpeää tilanteesta vaikka en olisi saanut ajatella niin.
Vaan vuonna 2007 kesällä löysin itselleni mieluisan kumppanin, nopeasti etenimme mekin mutta olin asiasta tuolloin aivan varma että hän on se oikea. Muutimme yhteen nopeasti ja ihanuutta kestikin aikansa, ennen kuin huomasin olevani raskaana. Mies ilmoitti tuolloin ettei ole vielä valmis kantamaan vastuuta muista kuin itsestään. Ymmärsin hänen näkökantansa hyvin, sillä en minäkään ollut lapsia kaivannut, söinhän pillereitä edelliskerrasta oppineena. Ilmeisesti jonkunlainen inhimillinen unohdus oli tapahtunut, koska olen aina pitänyt pillereitä suhteellisen varmana ehkäisykeinona. välimme tulehtuivat pahasti ja jälleen kerran jäin asian kanssa yksin. Vitkuttelin lääkäriin menoa koska en ollut varma mitä halusin. Lopulta päädyin kuitenkin sairaalaan viikoilla 11 5 jossa minulle toteutettiin lääkkeellinen keskeytys tehostetussa valvonnassa. Itkin kokonaiset kahdeksan tuntia kipujani eikä oloa helpottanut ainakaan se että jouduin itse näkemään sen pienen, joka sisälläni oli jo kasvanut, sillä oli kädet, jalatkin sekä pikkuruinen pää. Hetkeksi palasimmekin miehen kanssa tapahtuneen jälkeen yhteen mutta erosimme sittemmin, koska hän ei enää pystynyt auttamaan minua. Kärsin vakavasta masennuksesta ja ero pahensi asiaa tuplaten. Tiemme kohtasivat uudelleen kun olin päässyt puhumaan ammattilaisen kanssa, emme siis koskaan eronneetkaan vaikka virallisesti niin teimmekin.
Tällä hetkellä harkitsemme yhteenmuuttoa uudelleen, meillä on toisemme ja heinäkuun alussa kaksi pientä ihmettä. Välien selvittelyn jälkeen mies ymmärsi tuskani ja sen ettei abortti todellakaan ole mikään ratkaisu. Vaikka se sillä hetkellä tuntuukin siltä, siitä jää ikuiset haavat. En ikinä soisi niitä revittävän uudelleen auki ja kun viime vuoden lopulla huomasin raskauteni joka oli tavalla tai toisella puolitahattomasti harkittu, emme epäilleet hetkeäkään etteikö ihme olisi tervetullut. Riemunkiljahduksia vasta kuuluikin, kun saimme selville että kyseessä on kaksosraskaus. Olemmekin leikkimielisesti jo päätyneet siihen lopputulokseen että nyt ne ovat molemmat enkelit turvassa siellä missä kuuluukin, minun mahassani ja näkevät sittenkin päivänvalon jahka aika koittaa.
Vaikka edelleenkin olemme molemmat "pentuja", olemme saaneet oppia kantapään kautta ettei abortti ole mikään vaihtoehto. En kuitenkaan tuomitse niitä jotka siihen ratkaisuun päätyvät, on aina kuitenkin huolella mietittävä tekonsa syitä ja seuraamuksia. Uskomme vakaasti että vastuuseen voi oppia ja vaikka emme aikuisiksi hetkessä kasvaisikaan, opimme paljon itsestämme ja siitä kuinka paljon voimme muille antaa.
Ei kukaan ole valmis äiti taikka isä, siihen harjoitellaan ja opetellaan, tyylinsä kullakin. Ja vaikkei olisikaan isää, ole sinä hyvä äiti lapsellesi, siihen voi kasvaa ja oppia jos oikeasti haluaa. Jos tietää, ettei pysty siihen, on hyvä miettiä muitakin vaihtoehtoja. Itse tunnet itsesi ja tiedät mikä on parasta!
Vastaukset 9
Vanhimmat
elämän epäreiluus taas kerran ilmenee..niille tulee vaikka väksin jotka ei edes ansaitse..
Sikäli mikäli oikein ymmärsin niin herjaat minua siitä etten ansaitse lasta koska olen tehnyt "vääryyttä". Luulenpa että olen teoistani maksanut kovan hinnan ja nyt voin iloita siitä että saan olla äiti. Sitä paitsi lapsia ei mielestäni voi ansaita. Tuntuu hölmöltä, kuulostaa ikään kuin palkinnolta. Luonnon laki, ihminen on luotu lisääntymään. Siinä faktaa.
Äidiksi tai isäksi kypsytään. Ei kukaan ole seppä syntyessään, sanotaan. Ihmisellä on pitkä kantoaika juuri siksi, että silloin tulevilla vanhemmilla on silloin riittävän pitkä aika valamistautua vanhemmuuteen.
ja kiitos kokemuksesi kertomisesta!
Varmasti saa monet ajattelemaan paitsi omaa tilannettaan myös muiden ihmisten tilanteita.
Minusta on lähtökohtaisesti hienoa, että olette molemmat tunteenne ja ajatuksenne kohdanneet ja hakeneet ammattiapua, kun on tuntunut, ettet yksin saa asioita mietittyä läpi. Ja mikä parasta, että olettte parisuhteessanne myös saanut nuo kohdattua ja miehesikin tietää, miten sinä olet asiat kohdannut. Tuon saavuttaminen ei todellakaan ole itsestään selvys vanhemmillakaan ihmisillä, joilla on vielä enemmän elämänkokemusta takanaan.
Ei minusta aborttihaavan tulekaan kadota, kunhan se parantuu, arpeutuu ja sen uskoo kestävän hajoamatta tulevaisuuden haasteet. Abortti on teko, joka kulkee mukana loppuelämän ja ihan hyvä niin. Kunhan itse ymmärtää, miksi siihen on aikanaan itse päätynyt ja miksi siihen ei enää päätyisi. Siis että itse havaitse ja tunteeni tapahtuneen muutoksen niin omassa ajatusmaailmassaan kuin mahdollisesti elämäntilanteessakin.
Onnea teille molemmille, eiköhän kaksosenne ole saaneet vanhemmat, jotka todella tietävät lasten arvon ja osaavat panostaa näihin niiden ansaitsemalla tavalla! Omat heikkoutensa ja huonotkin ratkaisunsa tunnustaen ja niistä ehkä oppien...
Tällaista kommenttia on mukava saada, ihmiset kun ovat niin herkkiä tuomitsemaan. Tosiasia on että on niin monta mielipidettä asiasta kun on meitä ihmisiäkin.
Tarina on todellakin kirjoitettu mietittäväksi ihmisille, en kirjoittanut sitä saadakseni kuulla etten ansaitse saada enää lapsia koska olen huono ihminen tekemäni perusteella.
Todellakin osaamme olla aidosti onnellisia tulevasta nyt, enkä tiedä olisimmeko osanneet edes iloita asiasta näin paljon ilman näitä aikaisempia kokemuksia.
Hyvä että joku ymmärsi asian pointin, jatkoja sinulle! :)
ihme ole kun vastaaja on sun kanssa ns. "samaa maata"..kuinka se voisi tuomita jostain mitä on itsekin tehnyt ja jota tekoaan täällä päivästä ja vuosista toiseen itsekin seli-selittää parhain päin..
täällä ihmisiä ihmisenalkujen tappamisesta, vaikka itsekin samaa omalla kohdallasi vähättelet.
Meidän eromme vain on se, että minulla ei ole tarvetta pahansuopaisesti nostattaa omaa kissin häntääni muita tuomitsemalla, kuten sinun nähtävästi valheellisestikin täytyy tehdä.
harmittaa, että joku kiittää satuapaa ja antaa positiivista palautetta? Onko sinulla muuta tekemistä tällä palstalla kuin yhden henkilön jatkuva mollaaminen ja mustamaalaus?
elämän antaminen ei edelleen ole tappamista :D