On se perkele kumma.
Kun ihminen vaikka kuinka yrittää tämän kolkon maailman kylmässä viimassa yksin pärjätä ja olla järkkymätön.
Yrittää olla itsenäinen ja omien ajatustensa herra.
Kylmettää tunteensa, jotta sais tämän elonsa kärvistellä rauhallisin mielin. Ilman ainuttakaan riivaajaa mielessä kuiskimassa ja häiritsemässä vaatimatonta ajatuksen hurinaa.
Niin ei se niin vaan käy.
Keskellä sitä viimaa ja tuiskua seisookin eessä este, joka olis tavallisesti ohitettavissa ja hukutettavissa muiden joukkoon ja unohdettavissa sekunnin murto-osissa, mutta kuitenkin onkin jotain liian erikoista ohittaa vaan ja sulkea pois, niinkuin kaikki muu normaalisti.
Se onkin jotain niin erityistä, että se askel pysähtyy ja sitä on pakko koskettaa, koska se on kuin jotain mitä ei ikinä ole aikasemmin nähnyt. Kuin jotain kirkasta, voimakasta ja polttavaa ja nautinnollista samaan aikaan. Niinkuin jokin joka ois justiinsa tippunut tähtitaivaalta, mikä meinaa sitä että mitään vastaavaa ei enää ikinä ole mahdollista koskettaa.
Eikä siitä ole harmainta aavistusta mitä siitä seuraa, kun siihen sekaantuu. Jättääkö se jälkensä. Se on vaan niin vastustamatonta, että näin on vaan tehtävä, piru vieköön.
Kaikista pahinta siinä kontaktin hetkessä on se nautinnollisuus. Se on enemmän kuin mikään ikinä. Se lämmittää myrskyn keskellä ihan kauttaaltaan. Kuin jumalten nektaria kuroisi kurkusta alas. Se huumaava tunne valloittaa kallon sisällön lisäksi koko sisimmän ja se nirvana kestää pitkään sen jälkeenkin.
Se kohtaaminen alkaa pehmeästi ja päättyy pehmeästi, niin ettei mikään voi kiristää tai ahdistaa mieltä.
Jälkioireena ainoastaan hyökyy tuska siitä, että se on ohi, eikä se voi jatkua.
Mutta ihmisen taivalluksen on jatkuttava, koska jos viimassa pysähtyy, niin paleltuu ja kohmettuu paikoilleen.
Enään ei vaan askel ole vakaa ja päättäväinen.
Nyt minä etenen polvet tutisten ja käynti haparoiden.
Sen kohtaamisen jälkeen tämä maailma tuntuu entistäkin kylmemmältä.
Enkai sitten ollutkaan vaan rautaromusta kasattu kone, niinkuin luulin.
Tämä elo on totisesti julma ja raskas tehtävä.
Kun ihminen vaikka kuinka yrittää tämän kolkon maailman kylmässä viimassa yksin pärjätä ja olla järkkymätön.
Yrittää olla itsenäinen ja omien ajatustensa herra.
Kylmettää tunteensa, jotta sais tämän elonsa kärvistellä rauhallisin mielin. Ilman ainuttakaan riivaajaa mielessä kuiskimassa ja häiritsemässä vaatimatonta ajatuksen hurinaa.
Niin ei se niin vaan käy.
Keskellä sitä viimaa ja tuiskua seisookin eessä este, joka olis tavallisesti ohitettavissa ja hukutettavissa muiden joukkoon ja unohdettavissa sekunnin murto-osissa, mutta kuitenkin onkin jotain liian erikoista ohittaa vaan ja sulkea pois, niinkuin kaikki muu normaalisti.
Se onkin jotain niin erityistä, että se askel pysähtyy ja sitä on pakko koskettaa, koska se on kuin jotain mitä ei ikinä ole aikasemmin nähnyt. Kuin jotain kirkasta, voimakasta ja polttavaa ja nautinnollista samaan aikaan. Niinkuin jokin joka ois justiinsa tippunut tähtitaivaalta, mikä meinaa sitä että mitään vastaavaa ei enää ikinä ole mahdollista koskettaa.
Eikä siitä ole harmainta aavistusta mitä siitä seuraa, kun siihen sekaantuu. Jättääkö se jälkensä. Se on vaan niin vastustamatonta, että näin on vaan tehtävä, piru vieköön.
Kaikista pahinta siinä kontaktin hetkessä on se nautinnollisuus. Se on enemmän kuin mikään ikinä. Se lämmittää myrskyn keskellä ihan kauttaaltaan. Kuin jumalten nektaria kuroisi kurkusta alas. Se huumaava tunne valloittaa kallon sisällön lisäksi koko sisimmän ja se nirvana kestää pitkään sen jälkeenkin.
Se kohtaaminen alkaa pehmeästi ja päättyy pehmeästi, niin ettei mikään voi kiristää tai ahdistaa mieltä.
Jälkioireena ainoastaan hyökyy tuska siitä, että se on ohi, eikä se voi jatkua.
Mutta ihmisen taivalluksen on jatkuttava, koska jos viimassa pysähtyy, niin paleltuu ja kohmettuu paikoilleen.
Enään ei vaan askel ole vakaa ja päättäväinen.
Nyt minä etenen polvet tutisten ja käynti haparoiden.
Sen kohtaamisen jälkeen tämä maailma tuntuu entistäkin kylmemmältä.
Enkai sitten ollutkaan vaan rautaromusta kasattu kone, niinkuin luulin.
Tämä elo on totisesti julma ja raskas tehtävä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
todella hyvin :) Älä itke ruma lapsi.. elämä tekee sinusta kauniin :)
http://www.youtube.com/watch?v=CzBb8ndAR7Q
että olet rakastunut pahemman kerran...
oot ihan normaalin seksin himon vallassa.
Muutama repäisy ja ajatukset muuhun niin kyllä se stiiä.
tullut. Onhan se onni kun vielä on tunteisiin kykenevä. Nauti siis tunteistasi.
kauniisti. Aivan minun hetkistäni. Ota askel sinne mihin sydämesi vie, älä jää miettimään..
itsekkin olen aina pyrkinyt samaa,mutta aina jostain kimppuun käy joku mies,enkä saa kylmettyä rauhassa:)..Ei mut oikeasti on kyllä paljon helpomaa olla yksin,ei tarvii pitää huolta kun itsestään,ym..rasittavaa..
Tämä on kaunein rakkauskirje ikinä.
Tulosta se ja anna hänelle.Tai älä sittenkään.
Hän saattaisi itkeä viikkokausia.Ehkei lopettaisi koskaan.Ennenkuin ottaisit syliisi,etkä päästäisi enää pois.
Minäkin itken.
.....
tunteitasi..paikoin aivan raastavaa, mutta koskettaa kyllä!
Taiteeni siis liikuttaa Teitä, rakkaat ystävät ja naapurit.
Hyvä, käyttäkää sitä tunnetta.
Niin taidan minäkin tehdä.
Pistää tuon kyhäelmäni talteen ja antaa nuo sanat Hänelle kunhan se oikea hetki koittaa.
Jokainen meistä saa sellasen hetken väkisinkin jossain vaiheessa; se on parempi vaan tunnistaa kun se koittaa.
Minä kiitän kaikesta, niin hyvästä kuin pahasta.
Pääasia, notta niistä molemmista ottaa opikseen.
Ja senhän teen.
kiitän kaikesta, niin hyvästä kuin pahasta. Jotenkin kaikki vaan meni niin rumaksi. Mutta taitaa olla ihmiselämälle tyypillistä.
Rakastin sinua ne pienet hetket..annoit minullekkin niin paljon-vaikka tuskaista se oli kun ne kaikki mitätöitiin ja repäistiin elämästäni.
oli ihan pirun koskettava. Tosi hyvin oot kuvannu sen tunteen. Ehdottomasti sinuna antasin tuon sille esteelle. Huh, jos joku joskus puhuisi minusta noin kauniisti, en tiedä luuhistuisinko siihen paikkaan vai mitä. Onnea sinulle.