Mitkä asiat vaikuttavat siihen, että sinä olet yksinäinen?
Rupesin miettimään tätä asiaa omalta kohdaltani ja tulin siihen tulokseen, että syitä yksinäisyyteeni on monia. Mulla on jotenkin hankala luonne ja mieliala saattaa sahata vuoristorataa. Pidän ihmisten läheisyydestä ja toisinaan se läheisyys ahdistaa ja en halua kuulla kenestäkään mitään. Joskus kun tutustun uuteen ihmiseen ja jos hän vaikuttaa mukavalta, niin takerrun häneen ja olen suurinpiirtein perhettä perustamassa. Arvelen tämän johtuvan siitä, että mut on hylätty niin monet kerrat ja yhteydenpito katkaistu ilman, että mulle olis kerrottu. Syytä tähän en osaa sanoa. En kuitenkaan ole ollut silloin mitenkään ärsyttävä/läheisriippuvainen.
Mua on hankala lähestyä ja mun on hankala, joskus jopa masentavan tuskallista lähestyä ja tehdä tuttavuutta tuntemattomien ihmisten kanssa. Monenlaisia konsteja olen koittanut jännitystä lievittääkseni, mutta ilman suurepia onnistumisia. Olen kuulemma totinen/ masentuneen oloinen ja sulkeutunut. Kyllä mä yritän hymyillä ja olla avoimempi, mut ei sillä tunnu olevan mitään vaikutusta. Olen jotenkin varautunut ja mun on hirmu vaikeaa kertoa itsestäni mitään syvällistä. Kyllä mä joskus kerron jotain, mut jälkikäteen iskee syyllisyys siitä miksi menin asioitani kertomaan. Tiedän ihmisiä jotka ensimmäisillä kerroilla kertovat suurinpiirtein koko elämänkerran. Tämä ei onnistu omalta kohdalta. Mä en välttämättä keksi mitään sanottavaa, vaan olen tuppisuu ja jutut ovat muutenkin huonoja, lyhyitä ja väkinäisiä. Aika usein nuo tapaamiset jäävät siihen yhteen kertaan. Joskus syntyy kaveri/ystävyysuhde, harvemmin näin on käynyt.
Joskus olen yrittänyt miettiä ulkopuolisen ihmisen silmin sitä minkälaista olisi olla ystäväni/aviopuoliso ja tulin siihen tulokseen, että lievää alkujäykkyyttä on havaittavissa, mutta aikaa myöden kun muhun tutustuu paremmin, niin kylmän ja karun ulkokuoren alta paljastuu se todellinen, lämminhenkinen minä ja rakastava ystävä/aviopuoliso.
Tuo on tietenkin pelkkää ajatusleikkiä ja ehkäpä fantasiaa ja kaukana todellisuudesta. Todellisuudessa saatan olla ulkopuolisen silmin pelkkä mitätön paskakikkare joka ei ansaitse kenenkään ystävyyttä.
Vaikea sanoa asioiden todellista laitaa...
Tästä saattoi tulla sekavaa juttua, toivottavasti joku tajusi. Anteeksi kirjoitusvirheet ja anteeksi, että olen huono ihminen.
Rupesin miettimään tätä asiaa omalta kohdaltani ja tulin siihen tulokseen, että syitä yksinäisyyteeni on monia. Mulla on jotenkin hankala luonne ja mieliala saattaa sahata vuoristorataa. Pidän ihmisten läheisyydestä ja toisinaan se läheisyys ahdistaa ja en halua kuulla kenestäkään mitään. Joskus kun tutustun uuteen ihmiseen ja jos hän vaikuttaa mukavalta, niin takerrun häneen ja olen suurinpiirtein perhettä perustamassa. Arvelen tämän johtuvan siitä, että mut on hylätty niin monet kerrat ja yhteydenpito katkaistu ilman, että mulle olis kerrottu. Syytä tähän en osaa sanoa. En kuitenkaan ole ollut silloin mitenkään ärsyttävä/läheisriippuvainen.
Mua on hankala lähestyä ja mun on hankala, joskus jopa masentavan tuskallista lähestyä ja tehdä tuttavuutta tuntemattomien ihmisten kanssa. Monenlaisia konsteja olen koittanut jännitystä lievittääkseni, mutta ilman suurepia onnistumisia. Olen kuulemma totinen/ masentuneen oloinen ja sulkeutunut. Kyllä mä yritän hymyillä ja olla avoimempi, mut ei sillä tunnu olevan mitään vaikutusta. Olen jotenkin varautunut ja mun on hirmu vaikeaa kertoa itsestäni mitään syvällistä. Kyllä mä joskus kerron jotain, mut jälkikäteen iskee syyllisyys siitä miksi menin asioitani kertomaan. Tiedän ihmisiä jotka ensimmäisillä kerroilla kertovat suurinpiirtein koko elämänkerran. Tämä ei onnistu omalta kohdalta. Mä en välttämättä keksi mitään sanottavaa, vaan olen tuppisuu ja jutut ovat muutenkin huonoja, lyhyitä ja väkinäisiä. Aika usein nuo tapaamiset jäävät siihen yhteen kertaan. Joskus syntyy kaveri/ystävyysuhde, harvemmin näin on käynyt.
Joskus olen yrittänyt miettiä ulkopuolisen ihmisen silmin sitä minkälaista olisi olla ystäväni/aviopuoliso ja tulin siihen tulokseen, että lievää alkujäykkyyttä on havaittavissa, mutta aikaa myöden kun muhun tutustuu paremmin, niin kylmän ja karun ulkokuoren alta paljastuu se todellinen, lämminhenkinen minä ja rakastava ystävä/aviopuoliso.
Tuo on tietenkin pelkkää ajatusleikkiä ja ehkäpä fantasiaa ja kaukana todellisuudesta. Todellisuudessa saatan olla ulkopuolisen silmin pelkkä mitätön paskakikkare joka ei ansaitse kenenkään ystävyyttä.
Vaikea sanoa asioiden todellista laitaa...
Tästä saattoi tulla sekavaa juttua, toivottavasti joku tajusi. Anteeksi kirjoitusvirheet ja anteeksi, että olen huono ihminen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Enpä oikein tiedä ehkä menneisyys tai se että inhoan itseäni.
8008135 = pornokuva tai tissikuva numerokielellä.
Tajusin. Saman kaltaisia ajatuksia... Omaan yksinäisyyteeni vaikuttaa huono itsetunto, olen jonkinlainen "erakkoluonne"....? välillä haluan seuraa ja välillä en.. En tiedä mitä haluan tai vaadin muilta ihmisiltä...seurani saa heidät vaivaantumaan tai hämmentymään...hmm?
( :) Parempi olla yksin, aiheuttaa vähemmän haittaa muille..)
että olisi mukava tutustua samanlaisiin ihmisiin, jotka ymmärtäisivät tällaisia juttuja, mutta se ei taida olla kovin helppoa.
Miten niin olisit? Kaikki kaipaavat läheisyyttä ja kaikki ansaitsevat tulla rakastetuksi.
Itse aloin pikkuhiljaa etääntyä "kavereistani". Heillä oli todella erilaiset näkemykset asioista, ja he olivat jotenkin pinnallisia. Heistä esimerkiksi ystävän ulkonäöllä oli enemmän väliä kuin luonteella...
Ja heidän jälkeensä ei mulla ole ollut ystäviä. Lukiossa en tutustunut kehenkään. Tavallaan siis omaa syytä tääkin yksinäisyys. Ei se olisi varmaan ollut niin vaikeaa puhua ja tutustua, mutta kun en vaan pysty siihen.
Jos osaisin tutustua ja YLLÄPITÄÄ ystävyyssuhteita, niin ehkä en olisi yksin. Välillä tuntuu, että en edes halua kenenkään tietävän, millainen oikeasti olen, tuntevan minua.
"Välillä tuntuu, että en edes halua kenenkään tietävän, millainen oikeasti olen, tuntevan minua."
Minulla on samoja tuntemuksia, enkä oikeastaan tiedä miksi.
"Miten niin olisit? Kaikki kaipaavat läheisyyttä ja kaikki ansaitsevat tulla rakastetuksi."
En minä ainakaan kaipaa, minulle läheisyys ja rakkaus on ollut itseasiassa itsemurhaan kiusaamista. Ketä voi syyttää, kun kukaan ei kanna vastuuta tästä kokemastani.
"Jos osaisin tutustua ja YLLÄPITÄÄ ystävyyssuhteita, niin ehkä en olisi yksin. Välillä tuntuu, että en edes halua kenenkään tietävän, millainen oikeasti olen, tuntevan minua. "
Kukaan ei halua tekoystäviä, jotka ylläpitävät vainoa joka ei lopu, vaan jatkuu ikuisesti. Tee jotakin, siitä rangaistaan itsemurhaan kiusaamalla, katso jonnekin - rangaistaan. Koko suomi tuli hulluksi oli minun käsitykseni asiasta, kunnes juttelin yliopiston opettajan kanssa. Hän sanoi, että ongelma ei minussa, eikä suomessa, se on yliopisto, joka on ongelma.
Eli minulla on sitten lopun elämääni ongelmia kaveruuden ja läheisyyden kanssa, yksinäisyys on minulle siunaus. Kaveruudella, Jeesuksella, vapaa-ajan harrastuksilla ja koulutuksella tässä ajataan itsemurhaan.
Jos jatkavat niin voimme ehkä pelotella raukkikset jotain muuta kiusaamaan. On mutkaa jne., emmekä pidä jenkkipelleistä. Kerro paikkakuntasi niin savustetaan onanistit jonnekin muualle.
Ok?
Ei näy enää, voisi kuitenkin olla niin, että suunnilleen 11 pitkää vuotta se kesti. Jotakin 7 vuotta täyttä helvettiä, eikä mitään selitystä. Ihan turhaa tämä kirjoittelu on, ei siitä tule mitään hyvää kenellekään.
Olen saanut aiheen pian käsiteltyä, joten tämän kuun jälkeen palaan uudistetuin ja iloisin ideoin aivan toisista jutuista puhumaan.
että en olisi yksin. En nauti alituisesta yksinäisyydestä, vaikka yksin melko hyvin viihdynkin.
Toiseen ihmiseen tutustuminen on vielä suhteellisen helppoa minulle, jos olosuhteet ovat suotuisat. Kun pitäisi alkaa kunnolla tutustua, jäädyn. Vaikka todella pitäisin ihmisestä. Olen tällä tavalla loukannut monia, ja samalla satuttanut itseäni. Menettänyt erään tärkeän ihmisen... Sitä tarkoitin ystävyyssuhteen ylläpitämisellä.
Etkö todellakaan kaipaa läheisyyttä, Norjanheinä?
Läheisyydellä tarkoitin ihmiskosketusta.
Myönnän olevani heikko, myönnän, että minä ainakin kaipaan. :)
"Etkö todellakaan kaipaa läheisyyttä, Norjanheinä?
Läheisyydellä tarkoitin ihmiskosketusta. "
Minulla on tyttöystävä, kyllä hän minua koskettelee. Luulen, että hän nauttii kosketuksista enemmän kuin minä. En minä tiedä, olen erilainen kuin muut.
taitaakin olla myös hiukan erilainen...
Yksinäisyys on minulle palkinto ja kaveruus, siis tämä itsemurhaankiusaamis leikki, oli totinen ja kova rangaistus.
Tuo ainakin pisti silmään, että miksi pyytelet anteeksi sitä että olet yksinäinen ihmisiltä jotka eivät mitenkään ole sinua syyttämässä mistään...no tajuan, että yksinäisyys saa katkeraksi.
Itse olen tullut siihen tulokseen ihmisiä katsoessani (ja kaikenlaisten idioottejen olevan sosiaalisessa elämässä mukana), että yksinäisyys kierteeseen joutuminen on usein pelkästä huonosta tuurista kiinni. Kun sitten on tarpeeksi yksin alkaa olla niin apaattinen ja vaiokeasti lähestyttävä, että menee mönkään kaveruudet siksi.
Koen olevani melko yksinäinen, mutten kuitenkaan totaaliyksin. Minulla on estynyt persoonallisuus, jonka vuoksi häpeän itseäni ja en osaa olla toisten seurassa luontevasti. Erittäin turvallisessa tilanteessa se pelko on minimissä, jolloin pystyn olemaan avoin. Sellainen jännitys on minimissään harvojen ihmisten seurassa, jossa koen olevani hyväksytty. Sen rentouden voi myös saavuttaa biologis-kemiallisesti ottamalla muutaman rauhoittavan.
Uskon, että jotkut ihmiset haluavat tavata minua vain myötätunnosta, ehkä säälistäkin. Syy yksinäisyyteeni on peloissani. Pelkään sosiaalisia tilanteita, eli muita ihmisiä. Selvitin asioita: en pelkää sinänsä keskustaa, ym. julkista paikkaa, vaan siellä liikkuvia ihmisiä. Juhannuksena tai jouluna liikkuessani lähes yksin keskustassa minua ei pelota, kun ihmiset ovat festareilla tai mökeillä tai jouluna kotona. Olen siis yksinäinen, koska pelkään ja häpeän itseäni muiden joukossa. Lisäksi en voi tietää, kuinka muut pelkäävät vastaavia tilanteita.
Hit the road Jack - lyö tietä Jack.
Älä sitten ole muitten joukossa, ei kannata.
Samoin minä pitäisin ihmisten läheisyydestä. Äidilleni on kuitenkin liikaa, että edes sanattomasti hämmästelen kuulemaani. En saa olla missään tekemisissä toisten kanssa hänen nähden tai kuullen. Se sääntö on ollut kuusivuotiaasta asti eikä lopu ennen kuin toinen meistä, hän tai minä, kuolee. Muutaman kerran olen erehtynyt puhumaan säästä toisten kanssa, mikä on yksityisyyden rikkomista! Hän kyllä utelee mm. raha-asiani eikä pidä sitä yksityisyyden rikkomisena!
Tuon vaikutuksesta sosiaalinen kehitykseni jäi 5-vuotiaan tasolle enkä ole päässyt töihin. Peruskoulun omaluokkalaiset olivat -ja ovat edelleen- kateellisia silloisesta matemaattisesta osaamisesta. Epäilen, että myös äidissä asuu kateus, kun olen päässyt entistä kouluastetta korkeammalle opinnoissani. Nyt hän vaikeuttaa kaikin tavoin maisterin opintoja.
Minun on vaikea hymyillä edellisten seurauksena. Olen aina tosikko ja tuppisuu, sekä ilmeeltäni että mielikuvitukseltani. Keskustelut jäävät internetin varaan, ei ole suullisia kontakteja.
Siis jos ole jo yliopisto-opinnoissa olet iällisesti aikuinen. Ei kai kenenkään aikuisen tarvitse enää asua vanhempiensa kanssa jos ei tahdo. Jos asut omillasi, niin katkase välisi tähän ihan selvästi mielenterveydellisesti sairaaseen äitiisi tai sairastut itse. Jos ole jo sairastunut, mene YTHS:n psykologille. Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen onnellista lapsuutta, semmosta viisasta sanoo Ben Furman...hommaa vaikka kirjastosta hänen kirjojaan. Sun vaan pitää päästää äidistä irti...ei ehkä sulle ihan helppoa, mutta se onnistuu. Niin ja lopuksi, muista hymyillä...sen noita-akan kiusaksi vaikkapa ;)
Olen asunut irti vanhemmistani viimeiset 17 vuotta, mutta äiti ahdistelee vierailuillaan viimeiseen saakka. En tunne psyykkistä itsenäisyyttä, vaikka juridisesti olen itsenäinen.
Äitini on mielenterveydellisesti kyllä sairas, kuten totesitkin. Toivottavasti YTHS:n psykologi myös tekee jotain, ettei ainoastaan haastattele.
Enemmän kuin suuret kiitokset saat Ben Furmanin kirjoista!
Samoin hymyvihjeestä saat äärettömät kiitokset. Minulla on ollut äärettömät halut päästä irti äidistä 18-vuotissynttäreistäni alkaen, mutta edelleen hän on jarruttanut. Yhtä kauan hän on rikkonut yksityisyyttäni. Hän todellakin tarvitsee psykiatrista hoitoa!
Toiset kertovat elämäntarinansa suunnilleen näin: lapsena, opiskelin, pääsin töihin, avioiduin, hankittiin koti, hankin lapsia, ...
Entäpä jos tarina menee näin:
lapsena äitini sairastui vakavasti, opiskella kitutuutin, olin työttömänä, ei ystäviä, en ole seurustellut paljonkaan, ...
No kukaanhan ei halua sellaista kuulla - sanovat vain että olet luuseri?
On siis helppoa olla avoin jos tarina on "tavanomainen", jos tarina poikkeaa niin parempi olla kertomatta. Suurin osa ihmisistä on itsekkäitä idiootteja vailla empatiaa tai myötätuntoa.
Siis minä voin kertoa itsestäni näin: lapsena minulla oli paljon kavereita ja olin "syötävän" ihana. Nuorena harrastin karatea ja rakastin kissaani. Pääsin yliopistoon kurssin toiseksi parhaimmalla pääsykoetuloksella. Rakastuin 20-vuotiaana. Sain 3 lasta ja asun omakotitalossa. Minulla nykyisin hieno työpaikka!
TAI: isäni oli alkoholisti kun olin lapsi, olin usein nälässä. Isäni löi minua kun olin nuori, hankin harrastuksen joka lopetti sen. Äitini tappoi kissan. En uskonut mahdollisuuksiini yliopistossa, valmistuin vasta 8 vuodessa. Puolisoni on väkivaltainen ja kärsii mielenterveysongelmista. Yksi lapsistani on vaikeasti vammainen. Olen työpaikkakiusattu.
Nämä molemmat puolet ovat totta. Valitsen tarkkaan mitä kerron kenellekkin. On olemassa erilaisia ystäviä ja kavereita. En ole yhtään yksinäinen. Olet totaalisen väärässä, että ihmiset ovat idiootteja ja vailla empatiaa tai myötätuntoa. Siis en ole koskaan tavannut ihmistä, jolla on mennyt vaan hienosti. Jokaisella on jotain...usko pois!!
Et muuten todellakaan ole yksin näiden asioiden kanssa... Eli ei muuta kuin tervetuloa kerhoon!
pitää yllä ystävyyssuhteita! Tutustun helposti ihmisiin ja saa helposti hyvänpäivän tuttuja. Mutta syvempi ystävystyminen on minulle vaikeaa. Jostain syystä en osaa kertoa itsestäni ja elämästäni.
Ja isona syynä yksinäisyyteni on varmasti se että olen niin paljon vain kämpillä enkä käy missään.
On minulla joskus ollut joitain kouluaikaisia läheisiä ystäviä, mutta ei olla pidetty mitään yhteyttää niin olemme erkaantuneet toisistamme ja jälleennäkemiset on vain tosi kiusallisia kummallekki osapuolelle: -anteeks ko en oo soitellu on ollu niin paljon kaikenlaista, - joo samoin... öh mitäs sulle kuuluu, mikäs se sinun poikakaverin nimi olikaan?, - niin no en oo enää sen kans ollu aikohin, oon nyt naimisissa ja mulla on yks lapsi.... Tyyliin tommosta ja sitte se on kyllä aika vaikeaa se vuosien kiinni kurominen. enpä oikeastaan edes muista koska olisin ystävystynyt näin aikuisiällä uuden ihmisen kanssa... Mut tällänen säälittävä tapaus täällä ja tämä itseinho ei kyllä auta tätä asiaa yhtään eteenpäin...
kirjoituksesi sellaisenaan.
Olen 34-vuotias nainen. Nyt tämän ikäisenä olen vihdoinkin alkanut ymmärtää, etten tästä muutu, vaan tämä on kohtaloni. Ja minun ei tarvitsekaan muuttua, on tärkeämpää, että hyväksyn itseni tällaisena. Olen se mikä olen.
Tsemppiä sinulle, ja muista, että meitä on paljon, mutta ylläkuvatusta johtuen meistä ei pahemmin ole seuraa edes toisillemme. ;)