Mikä on unikoulu?

unokoulua pidetään. Oikeen pahassa tapauksessa, että vanhemmat aivan rättipoikki vauva voidaan otata sairaalaan.

Unikoulu ei tarkoita sitä, että jätetään yksin huutamaan pinnasänkyyn ja laitetaan ovi kiinni. Tämä vaurioittaa lapsen henkistä kehitystä.

Unikoulu ei myöskään tarkoita, että katsotaan kellosta, koska seuraavaksi mennään katsomaan parkuvaa vauvaa.

Unikoulu on nykyään tassuttelua ja vieressä oloa. Myös syliä, jos vauva itkee lohduttomasti. Lasketaan ei itkevä vauva takaisin alas.

Jos haluaa vauvan nukkua sivuvaunussa tai perhepedissä yöllinen tyynnyttely on mun mielestä luontevampaa ja helpompaa. Aikuisen ei tarvitse nousta jalkeille. Vauva tarvitsee mun mielestä myös läheisyyttä ja lähellä nukkumista.

HUS UNIKOULU:

Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen ”vaatimuksia” vanhemmat ”näyttävät hänelle kaapin paikan” eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee.

Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua.

Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.

Suomessa paljon esitelty unikoulumalli on kuvattu Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisemassa kirjasessa ”Unikoulu kotona”. Se lähtee yllä mainittujen unihäiriöiden hoidon perusperiaatteista mutta painottaa vahvasti, ettei yli puolivuotiaan vauvan yöllistä hätää tule missään tilanteessa hoitaa ruualla. ”Yli puolivuotias lapsi ei tarvitse yösyöttöä”. Oman sängyn ja oman huoneen merkitystä lapselle korostetaan perustellen, että lapsen on hyvä herätä yöllä samassa paikassa, jossa on itse illalla nukahtanut.

Lapsen yöllinen vaativuus kehotetaan tässäkin mallissa torjumaan, mutta ei yhtään samalla vahvuudella kuin ensin kuvatussa. Lapsen luo voidaan siinä mennä toteamaan, että on yö ja aika nukkua. Lapseen suoran kontaktin ottamista on kehotettu vahvasti välttämään. Pulmana on tilanne, jossa lapsen hätä on niin suuri, että vanhemman sanallinen rauhoittaminen ei lainkaan auta. Myös yli puolivuotiasta lastaan imettävän äidin on vaikea toteuttaa tätä unikoulumallia.

Montrealin McGillsin yliopiston professori Klaus Minden kehittämä malli eroaa perinteisistä unikouluista korostaessaan unihäiriöisen vauvan aitoa tarvetta saada apua sisäisen tilansa säätelyyn. Siinä luodaan vahva rytmi päivään, jolloin vauvan kanssa ollaan paljon aktiivisessa vuorovaikutuksessa. Yöllä itkevää lasta ei jätetä yksin, vaan hänen luokseen mennään silloin, kun itku ei ole rauhoittumassa itsekseen (ei siis heti, kun vauva alkaa itkeskellä, jolloin hän saattaa vielä tyyntyä ilman apua). Yleensä vauvan luo menee isä (tai isän ollessa poissa, jotakin toista äidille läheistä aikuista, joka suostuu tähän rooliin), jotta äitiin liittyvä ehdollistunut muisto maidosta ei aktivoituisi. Hänelle on annettu ohje puhua vauvalle hiljaa ja rauhoittavasti ja laskemaan käsi tyynen vahvasti hänen päälleen. Iso painava käsi rauhoittaa useimmiten tilanteen.

Näin otetaan huomioon ihmisen stressikeskuksen suorat yhteydet tuntoaistiin, korostaen, että kosketus ja nimenomaan tasainen, melko voimakas ja tarvittaessa rytminen, riittävä kosketus selkään tyynnyttää paremmin kuin muu. Jos tämäkään ei auta, lapsi tyynnytetään sylissä rauhallisesti keinuttamalla, mutta hänet lasketaan heti hänen tyynnyttyään takaisin sänkyyn. Aistiärsytyksen määrä pyritään koko ajan pitämään mahdollisimman vähäisenä. Tämä merkitsee mm. sitä, ettei lapsen kanssa aleta seurustella. Jos vauva sitä tarvitsee, häntä voidaan imettää kerran yössä, vähäeleisesti, hämärässä huoneessa ja ilman stimuloivaa katsekosketusta. Yömaidosta pyritään puolen vuoden iässä eroon antamalla lapselle riittävä ateria illalla. Pelkästään äidinmaidolla olevat puolivuotiaat heräilevät nimittäin usein nälkään.

sanon mäkin kirjoitti:

Unikoulu ei tarkoita sitä, että jätetään yksin huutamaan pinnasänkyyn ja laitetaan ovi kiinni. Tämä vaurioittaa lapsen henkistä kehitystä.

Unikoulu ei myöskään tarkoita, että katsotaan kellosta, koska seuraavaksi mennään katsomaan parkuvaa vauvaa.

Unikoulu on nykyään tassuttelua ja vieressä oloa. Myös syliä, jos vauva itkee lohduttomasti. Lasketaan ei itkevä vauva takaisin alas.

Jos haluaa vauvan nukkua sivuvaunussa tai perhepedissä yöllinen tyynnyttely on mun mielestä luontevampaa ja helpompaa. Aikuisen ei tarvitse nousta jalkeille. Vauva tarvitsee mun mielestä myös läheisyyttä ja lähellä nukkumista.

HUS UNIKOULU:

Perinteisin malli, jota usein kutsutaan huudatusunikouluksi, lähtee siitä, että lapsen yöllinen heräily ja lohdun tai avun vaatiminen on manipulatiivinen yritys ottaa tilanne hallintaan. Kieltäytymällä kuulemasta lapsen ”vaatimuksia” vanhemmat ”näyttävät hänelle kaapin paikan” eli opettavat, että vanhemmat määräävät ja lapsen on sopeuduttava riippumatta siitä, miltä se lapsesta tuntuu. Jättäessään lapsen yksin huutamaan huoneeseen, kun hänen on vaikea saada unta, vanhempi ajattelee auttavansa lasta itsenäistymään. Useissa tapauksissa tämä toimii ja parin kolmen yön jälkeen lapsen heräily vähenee.

Mallin ongelmana on ensinnä se, että temperamenttisesti hyvin vahvat lapset jaksavat protestoida yksin jättämistä tuntikaupalla ja harvan vanhemman vaistot antavat myöden näin selkeälle lapsen viestille. Siinä joutuisi kieltämään itseltään sen perusajatuksen, että lapsen viesti omasta kokemuksestaan on todellinen ja siihen kuuluu ainakin jollakin tasolla vastata. Toinen ongelma on kiinnittymistutkimusten havainto siitä, että lapset yleistävät kokemuksensa vanhempien tavasta vastata heille heidän tarvitessaan apua tai lohtua.

Toistuvissa kokemuksissa, joissa vanhemman vastaus on torjuva tai hylkäävä, lapsi kehittää välttelevän kiinnittymissuhteen, jolloin merkittävä osa hänen omasta kokemuksestaan jää jakamatta vanhempien kanssa. Näiden lasten sisäinen maailma kehittyy kognitiivista hallintaa korostaen vailla yhteyttä suureen osaan lapsen omia tunteita, erityisesti pienuuden, avuttomuuden, pelon ja lohdun tarpeen tunteita.

Suomessa paljon esitelty unikoulumalli on kuvattu Mannerheimin Lastensuojeluliiton julkaisemassa kirjasessa ”Unikoulu kotona”. Se lähtee yllä mainittujen unihäiriöiden hoidon perusperiaatteista mutta painottaa vahvasti, ettei yli puolivuotiaan vauvan yöllistä hätää tule missään tilanteessa hoitaa ruualla. ”Yli puolivuotias lapsi ei tarvitse yösyöttöä”. Oman sängyn ja oman huoneen merkitystä lapselle korostetaan perustellen, että lapsen on hyvä herätä yöllä samassa paikassa, jossa on itse illalla nukahtanut.

Lapsen yöllinen vaativuus kehotetaan tässäkin mallissa torjumaan, mutta ei yhtään samalla vahvuudella kuin ensin kuvatussa. Lapsen luo voidaan siinä mennä toteamaan, että on yö ja aika nukkua. Lapseen suoran kontaktin ottamista on kehotettu vahvasti välttämään. Pulmana on tilanne, jossa lapsen hätä on niin suuri, että vanhemman sanallinen rauhoittaminen ei lainkaan auta. Myös yli puolivuotiasta lastaan imettävän äidin on vaikea toteuttaa tätä unikoulumallia.

Montrealin McGillsin yliopiston professori Klaus Minden kehittämä malli eroaa perinteisistä unikouluista korostaessaan unihäiriöisen vauvan aitoa tarvetta saada apua sisäisen tilansa säätelyyn. Siinä luodaan vahva rytmi päivään, jolloin vauvan kanssa ollaan paljon aktiivisessa vuorovaikutuksessa. Yöllä itkevää lasta ei jätetä yksin, vaan hänen luokseen mennään silloin, kun itku ei ole rauhoittumassa itsekseen (ei siis heti, kun vauva alkaa itkeskellä, jolloin hän saattaa vielä tyyntyä ilman apua). Yleensä vauvan luo menee isä (tai isän ollessa poissa, jotakin toista äidille läheistä aikuista, joka suostuu tähän rooliin), jotta äitiin liittyvä ehdollistunut muisto maidosta ei aktivoituisi. Hänelle on annettu ohje puhua vauvalle hiljaa ja rauhoittavasti ja laskemaan käsi tyynen vahvasti hänen päälleen. Iso painava käsi rauhoittaa useimmiten tilanteen.

Näin otetaan huomioon ihmisen stressikeskuksen suorat yhteydet tuntoaistiin, korostaen, että kosketus ja nimenomaan tasainen, melko voimakas ja tarvittaessa rytminen, riittävä kosketus selkään tyynnyttää paremmin kuin muu. Jos tämäkään ei auta, lapsi tyynnytetään sylissä rauhallisesti keinuttamalla, mutta hänet lasketaan heti hänen tyynnyttyään takaisin sänkyyn. Aistiärsytyksen määrä pyritään koko ajan pitämään mahdollisimman vähäisenä. Tämä merkitsee mm. sitä, ettei lapsen kanssa aleta seurustella. Jos vauva sitä tarvitsee, häntä voidaan imettää kerran yössä, vähäeleisesti, hämärässä huoneessa ja ilman stimuloivaa katsekosketusta. Yömaidosta pyritään puolen vuoden iässä eroon antamalla lapselle riittävä ateria illalla. Pelkästään äidinmaidolla olevat puolivuotiaat heräilevät nimittäin usein nälkään.

Lue lisää

Realistisetkin ennakko-odotukset esim. esikoisvauvan tai läheisten ystävien vauvojen tuomat mallit voivat johtaa vanhemman harhaan, mikäli hän yleistää niitä uuteen tulokkaaseen. Vauvat ovat kerta kaikkiaan tavattoman erilaisia ja he kukin tarvitsevat omanlaistaan tukea kypsymiselleen ja jäsentymiselleen. Vauvaan kiinnitetyt odotukset siitä, kuinka paljon tai kuinka pitkiä aikoja hän nukkuu, kuinka usein tai kuinka paljon hän syö tai kuinka vireä ja aktiivinen – tai passiivinen ja vaatimaton - hänen tulisi olla, voivat lisätä vanhemman ahdistusta omasta kyvystään synnyttää ja kasvattaa hyvä lapsi.

Vanhemman ja vauvan välinen temperamenttinen yhteensopivuus on aina suhteellista. Jos lapsi on erilainen kuin vanhempi olisi odottanut tai toivonut, vanhemman on saatava apua kasvaakseen uuteen tilanteeseen. Lapsi ei voi muuttua paitsi tukahduttamalla itsestään oleellisia puolia. Vaikeissa yhteensopivuusongelmissa monet lapset joutuvat tekemään niin, ja he kehittävät itselleen Donald Winnicotin kuvaaman epäaidon minuuden (false self).

Vanhemmalle on jäätävä myös riittävästi aikaa henkiseen valmistautumiseen.


Unilaboratorioissa on seurattu unihäiriöisten ja ei-unihäiriöisten imeväisten nukkumista. On todettu molempien heräävän säännöllisesti n. joka toisen – joka kolmannen unikierroksen aikana. Herääminen on toisella ryhmällä täydellistä, toisella vain havahtumista valvetilaan, jonka jälkeen alkaa uusi painuminen kohti unen syviä kerroksia. Tämä ero jakaa lapset hyviin ja huonoihin nukkujiin.

Jos lapsi herää ympäristössä, joka on selkeästi erilainen kuin se, missä hän nukahti, hän havahtuu kiinnittämään tähän asiaan täyden huomionsa. Evolutiivisesti on ymmärrettävää, että pienen lapsen on tärkeätä aika ajoin tarkistaa ympäristö: Mikäli emo olisi siirtynyt leiriltä eteenpäin ja hänet olisi unohdettu, hänellä olisi vielä mahdollisuus huutamalla tulla huomatuksi ja otetuksi mukaan.

Unitutkimukset siis osoittavat, että terve vauva usein herää unisyklinsä kevyimmissä kohdissa nukahtaakseen joko itse tai autettuna uuteen sykliin. Koska vauva herää oman unisyklinsä mukaan, hän saa tarvitsemansa unen ja on päivisin virkeä - päinvastoin kuin häntä hoitaneet aikuiset. Unihäiriöiset vauvat eivät pysty itse auttamaan itseään uneen herättyään, kun taas hyvin nukkuvat pystyvät. Huonojen nukkujien hoidon kulmakivi on tukea lapsessa olevaa säätelyjärjestelmää, jonka varassa hän myös pystyy herättyään painumaan takaisin uneen. Tämä edellyttää vauvan aktivoimisen välttämistä ja tiettyjen biologisesti rauhoittavien menetelmien toistuvaa harjoittamista.

Pimeä lisää lapsen hätää, joten huone on hyvä pitää hämäränä. Tämä myös auttaa vanhempaa tarvittaessa hoitamaan lasta ilman lisävalaistusta, joka toimisi lasta havahduttavana aistiärsykkeenä. Myös yksinäisyys laukaisee vauvan hätäännystä (vrt. heräämisen biologinen tehtävä), joten pienen vauvan luo on tärkeätä mennä ennen kuin hänen itkunsa voimistuu tapailevasta itkusta paniikkihuudoksi.

Paniikkitilassa olevaa vauvaa on huomattavan vaikea rauhoittaa, kun taas luonnollisessa heräämisvaiheessa epämukavuuttaan itkeskelevä vauva vaipua yleensä takaisin uneen hyvin lievällä tuella tai ilmankin tukea, ellei häntä häiritä. Eri lapset ovat myötäsyntyisesti varsin erilaisia herkkyydessään hätääntyä ja kyvyssään palautua siitä. Tämä voi olla vanhempien vaikea hyväksyä, ja lapsi leimataan ”kiltiksi” tai ”vaikeaksi” sen unikäyttäytymisen perusteella.

Tapailevasti itkevän vauvan aktiivinen hoitaminen toimii tarkoitustaan vastaan aktivoimalla lapsen kunnolla hereille, jolloin hän alkaa odottaa vuorovaikutusta. Lasta voi auttaa tyyntymään menemällä hänen luokseen ja tiedottamalla itsestä pehmeällä, tasaisella tai rytmisesti aaltoilevalla, hyräilevällä äänellä. Samoin tasainen, vakaa kosketus ennen kaikkea selkään ja takamukselle auttaa häntä rauhoittumaan ja painumaan takaisin uneen. Sen sijaan lapsen nostaminen ja katsekontaktin ottaminen havahduttaa häntä ja vaikeuttaa hänen palaamistaan uuden unisyklin alkuun.

Kuuden kuukauden iässä vauvan kehitys etenee nopeasti sekä motorisella että emotionaalisella alueella. Tässä, kuten myöhemmissäkin voimakkaan kehityksen vaiheissa, vauvan yöuni häiriintyy helposti. Useimmiten apua unihäiriöihin haetaankin kuuden kuukauden ja yhdeksän kuukauden välissä. Aiemmin kohtuullisen hyvin nukkunut vauva on tässä vaiheessa alkanut tarvita huomattavasti enemmän aikuisen apua nukahtamiseen ja unessa pysymiseen.

Pystyyn nouseva vauva on vaikeampi saada rauhoittumaan uneen kuin makuullaan pysyttelevä. Samalla vauva on vakiinnuttamassa valikoivaa kiinnittymissuhdetta vanhempiinsa. Vauvan havahtuminen erillään olemiseen lisää pelkoa nopeasti.

Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja. Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä. Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.

Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen. Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.

Tässä erityisen vaikeassa vaiheessa vauvat tarvitsevat paljon apua omien tunteiden säätelyssä. He tarvitsevat läsnäoloa, mutta omien unensäätelymekanismien vahvistamiseksi yön ja päivän pitämistä selkeästi erillään, selvästi toisistaan erottuvina. Keskeistä on välttää stimulaatiota öisin (ja tarjota vuorovaikutuksellista stimulaatiota paljon päivisin). Puolen vuoden ikäinen lapsi ei normaalitilanteessa tarvitse lisäruokaa yöllä, mutta hän tarvitsee kiinnittymisen kohteittensa tuomaa turvallisuuden tunnetta. Siksi lapsen luo meneminen, rauhallinen puhe (”nyt on yö, nyt nukutaan”) ja tasainen kosketus, selän ja takamuksen rauhallinen painaminen tyynnyttää lasta.

Kaikki itku ei tässä iässä ole hätää, vaan lapsi voi tyynnyttyään jäädä itkeskelemään surumielisesti, jolloin tämä surumielisyys voidaan empaattisesti jakaa samalla kun lapsi jää tavoittelemaan unta.

Tässä vaiheessa lapselle on suurta apua siirtymäkohteesta, rievusta, tutista tai pehmoeläimestä, johon hän siirtää osan äidin turvaa tuottavasta olemuksesta. Kokemuksen mukaan parhaiten tässä toimii äidin käytetty T-paita, jollei lapsi ole itse valinnut muuta. Äidin tuoksu vaikuttaa suoraan hyvin varhaiseen aivojen osaan, hajuaivoihin, jotka ovat suorassa yhteydessä tunnekeskukseen.

Tutin ongelmallisuus on sen taipumuksessa hukkua ja pudota pinnojen välistä. Tämän voi ratkaista kiinnittämällä tutti lyhyellä nauhalla lapsen paitaan, jolloin hän oppii pian hamuamaan sen takaisin suuhunsa. Siirtymäkohde antaa lapselle ärsykkeen, jonka avulla kääntyä takaisin nukahtamissuuntaan ollessaan havahtumassa unesta kohti valvetilaa.

Yksin nukkumisen vaikeuksissa ja siirtymäkohteen käytössä korostuu länsimaisen vanhemmuuskulttuurin erityinen vaikeus. Pyrimme korostamaan lapsen itsenäisyyden ensisijaista arvoa ja tukemaan kaikkea kehitystä, joka saa hänet selviämään jo varhain omillaan. Tämä ei kuitenkaan ollut ihmislajin kehityksellinen, evolutiivinen päämäärä, vaan lapseen on virittynyt vahva taipumus varmistaa kiinnittymisen kohteen läsnäolo ja läheisyys oudoissa ja uhkaavissa tilanteissa, joista pimeys on biologisesti keskeisin.

Nukkumiskäyttäytymisen tutkijat ovat todenneet, että siirtymäkohde tunnetaan ilmiönä ainoastaan teollistuneessa Euroopassa ja sen kulttuuria omaksuneissa maissa. Muualla, jossa pienet lapset nukkuvat läheisessä yhteydessä vanhempiinsa, äidin ulkopuoliselle kohteelle ei ole tarvetta. Lähellä nukkuminen näyttää toisten tutkimusten mukaan myös vähentävän lapsen heräilyä synkronoimalla lapsen ja äidin unirytmejä ja hengitysrytmejä toisiinsa. On näyttö siitäkin, että yhdessä nukkuminen vähentäisi kätkytkuoleman riskiä, koska lapsen hengityksen säätyminen äidin tahtiin vähentäisi äkillisen, hengityskatkokseen liittyvän hapen puutteen vaaraa. Vierellä nukkuminen on kuitenkin meidän kulttuurissamme paheksuttua, eikä meillä ole kulttuuriin liittyviä suojarakenteita vanhempien suhteen säilymiselle tässä tilanteessa vireänä.