Kun itse kävin ala-astetta, siellä oli apuluokka, johon sitten oli koottu eri tavalla vammaisia tai muuten sellaisia, joilla oli koulunkäyntivaikeuksia. Eikö tällaisia enää ole? Yläasteella sen nimi kai oli tarkkis.
Olisihan se nyt kaikkien oppimisen kannalta parempi, että AD/HD-tapaukset yms. olisi erityisluokassa.
Olisihan se nyt kaikkien oppimisen kannalta parempi, että AD/HD-tapaukset yms. olisi erityisluokassa.
Vastaukset 9
Vanhimmat
näissä asioissa.
historiaa selata. Sen lisäksi kunnat saivat velvollisuudekseen tämän vuosikymmenen alkupuolella laatia erityisopetuksen järjestämistä koskevat suunnitelmansa. Joissain se on laadittu hienosti, joissain vajavaisemmin.
Lain noudattamisessa on kuitenkin suuria puutteita, sekä luvattomia vaihteluja kuntien välillä, kuten alla olevassa ketjussa kerrotaan.
psykiatrisissa laitoksissa on ns. näitä tarkkis-luokkia eli ns. sisäoppilaitos.... ja samaan kastiin ei voi laittaa näitä neurologin oireita omaavia koululaisia,lievästi kehitysvammaisia....ym.
Ja sitten kuuroilla-huonokuuloisilla, sokeilla,vaikeasti kehitysvammaisilla,afasiavammaisilla,ym. on omat sisäoppilaitokset...
Joissa esim. kuurot-huonokuuloiset/afasia vammaiset/vaikeasti kehitysvammaiset samassa oppilaitoksessa ja Sokeilla/vaikeasti kehitysvammaisilla omat oppilaitokset...ym.
Joten sen vuoksi olisi hyvä saada neurologisille koululaisille omat luokat,pienineen ryhmineen ja erityisopettajan ja kouluavustajan kera normaalikoulun yhteyteen....
eli siis löytyy ns pienluokkia, joita ennen mm. tarkkailuluokiksi sanottiin. Näissä luokissa on max. 10 opiskelijaa joilla on erilaisia oppimisvaikeuksia, myös adhd-lapsia
Siellä oli fyysisesti vammaisia lapsia. Ei niitä ollut koulun parista sadasta oppilaasta kun pari kolme.
Mikähän nykyaikana lisää tuota erityisopetuksen tarvetta?
miten ns. apukoulu -järjestelmä on siirretty sivuun koulumaailmassa.
http://www.kvtl.fi/sivu/integraatio_ja_inkluusio
Integraatio ja inkluusio
Kohti kaikille yhteistä koulua
Erityisopetuksen ja yleisopetuksen sulautuminen Suomessa on vaikea asia. Suomessa keskustelu integraatiosta ja myöhemmin inkluusiosta, osallistavasta koulusta, on ollut erityiskasvatuksen keskeisiä kysymyksiä jo pari viime vuosikymmentä. Keskustelu jatkuu edelleen.
Esimerkki integraatiosta
Eletään vuotta 1994. Mari on kuusivuotias lapsi, jolla on downin syndrooma. Kouluvalintaa koskevissa neuvotteluissa vanhemmat esittivät toiveen, että Mari voisi aloittaa koulunkäyntinsä lähikoulussa, jossa myös hänen sisarensa käyvät koulua. Pitkien ja vaikeiden keskustelujen jälkeen päädyttiin vanhempien toivomaan ratkaisuun.
Ratkaisevaa oli luokanopettajan tuki: hän halusi yrittää Marin kanssa, vaikka hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta kehitysvammaisten opetuksesta. Aiemmin kaikki asuinalueen vammaiset lapset olivat siirtyneet erityisluokkiin. Neuvottelussa sovittiin, että Mari saa henkilökohtaisen opetussuunnitelman ja - avustajan. Sovittiin myös, että Marin opettaja voi konsultoida erityiskoulun opettajia.
Integraatio tarkoittaa, että vain yksittäiset, tarkkaan valitut, vammaiset lapset voivat päästä asuinalueensa koulun oppilaaksi. Useimmat erityistä tukea tarvitsevat lapset käyvät koulunsa erityisluokissa ja -kouluissa. Integraatioon kuuluu aina portinvartijuus. Opettajat ja viranomaiset määrittelevät ne lapset, jotka voivat osallistua yhteiseen opetukseen. Suomessa yhä useammin vammaisen lapsen vanhemmat toivovat, että lapsi voisi aloittaa koulunkäynnin lähikoulussa, mutta viranomaiset ohjaavat useimmiten nämä lapset erityiskouluihin.
Esimerkki inklusiivisesta, osallistavasta koulusta
Eletään vuotta 1999. Siitä kun Mari aloitti koulunsa, on kulunut neljä vuotta. Tänä aikana kehitysvammaisten lasten vanhempien painostus yhteistä koulua kohtaan on kasvanut entisestään. Vanhempien järjestö on järjestänyt useita seminaareja aiheesta. Myös Marin esimerkki on ollut rohkaiseva.
Vanha kehitysvammaisten erityiskoulu joudutaan homevaurioiden vuoksi sulkemaan. Neuvotteluissa erityisopetuksen järjestämiseksi päädytään kumoukselliseen tulokseen: Vanhaa erityiskoulua ei korjata. Päätetään erityiskoulun sulauttamisesta yleiskoulun yhteyteen. Samalla aloitetaan opetussuunnitelmatyö sekä opettajien täydennyskoulutus.
Koulun suunnitteluun otetaan mukaan vanhemmat ja yhteiseen kouluun perehtyneitä asiantuntijoita. Opetus erityisesti alkuopetuksessa on pääosin yhteistä, ylemmillä luokilla tarvitaan enemmän eriyttämistä. Opetuksesta vastaa tiimi, johon kuuluu erityisopettaja, luokanopettaja sekä tarvittava määrä avustajia. Yhteisyys koulussa nähdään jatkuvana prosessina ja kehittymisenä.
Inlusiivinen, osallistava koulu on kaikille avoin, lapsen vammasta riippumatta. Osallistavassa koulussa jokainen lähialueen lapsi on tervetullut omaan lähikouluunsa. Kun integraatio tarkoittaa joidenkin mukaan pääsemistä, inkluusio, osallistaminen tarkoittaa kaikkien mukana olemista.
Suomessa täysin osallistavaa koulujärjestelmää toteutetaan vain muutamilla paikkakunnilla. Näiden lisäksi joissakin pienissä kunnassa on luovuttu erityiskouluista ja luokista, erityistä tukea tarvitsevat lapset opiskelevat kokoaikaisesti yleisopetuksen ryhmissä.
Osallistavan koulun kehitys Suomessa on hidasta, vaikka yhteinen koulu on valtiovallan asettama tavoite. Hitaus johtuu siitä, että sekä luokanopettajat että erityisopettajat sekä heidän etujärjestönsä vastustavat kehitystä. Yhteisen koulun puolustajat löytyvät Suomesta koululaisten vanhemmista sekä yliopistojen erityispedagogiikan laitoksista, joista useimmat kannattavat inklusiivisen koulun kehittämistä. Epäilijöitä osallistavan koulun hyödystä riittää, vaikka kokemukset Suomessa ovat erittäin positiivisia. "Paluuta vanhaan kaksoisjärjestelmään ei halua kukaan eikä mikään taho", sanoo erään kaikille yhteisen koulun rehtori.
Tällä hetkellä näkyvissä ei ole kehityslinjoja, jotka uhkaisivat laajamittaisesti erillisen erityisopetusjärjestelmän asemaa Suomessa. Merkittävä painostus tulee vanhemmilta, mutta hekään eivät ole voimallisesti suurena rintamana osallistavan kehityksen takana. Osallistavan koulun ajatus hyväksytään Suomessa laajasti, mutta toimenpiteisiin tarttuminen on hidasta. Erään erityispedagogiikan professorin mukaan suomalainen erityisopetus näyttää omaksuvan kansainvälisen inkluusioliikkeen kielenkäytön, mutta muuttaa sen omiin tarpeisiinsa.
Kriittisiksi tarkoitettujen käsitteiden, kuten integraatio ja myöhemmin inkluusio, kohtalona on helposti se, että niiden sisältö määräytyy hallitsevan tahon, tässä tapauksessa erityisopetuksen, ehdoilla. Niinpä erityiskoulut saattavat kutsua itseään inklusiiviksi, vaikka mikään ei ole muuttunut.
Otteita Tukiliiton suunnittelija Jukka Kaukolan Ranskassa pitämästä kouluintegraatiota koskevasta esitelmästä erityispedagogiikan opiskelijoille vuonna 2003
_____________________
Yllä oleva teksti siis integraation alkuvuosilta.
saa parhaimmillaan hyvätasoista erityisopetusta, näin lapsi pääsee erit.opetuksen, sekä koulun ohella annettavan kuntoutuksen avulla ohi pahimmista pahimmistä ongelmistaan tai esim. jostain vaikeasta elämänvaiheesta.
Myös lapsen mahdolliset aistiyliherkkyydet pahenevat stressistä. Kukapa meistä ei tietäisi sitä, että oikein väsyneenä ärsyttävät kovat äänet, vaikka muuten eivät häiritse ollenkaan. Siis jos esim. AS-lasta kohdellaan väärin tavallisessa luokassa, jossa luokanopettaja koulutuksen saanut opettaja ei pysty, eikä osaa auttaa lasta hänen oppimisongelmissaan, syntyy lapselle ajan myötä melkoinen stressitilanne. Mutta hyvällä onnella hyvässä erit.opetuksen luokassa lasta osataan auttaa, hän kykenee nauttimaan oppimisesta ja koko hänen tilanteensa helpottuu.
Meillä muutos lapsen käytöksessä ja voinnissa oli valtavan suuri kun hän pääsi hyvään erityisopetuksen luokkaan vuosi sitten. Tilanne koulussa on vain hankala säilyttää jatkuvasti hyvänä kaupungin säästöjen takia, koska oppilaat vaihtuvat jatkuvasti ja tänä vuonna luokkaan on tullut liian levottomia oppilaita. Onneksi lapsi on vahvistunut jo huomattavasti kestämään kaikenlaista häiriötäkin, siihen on paljon auttanut myös yhtä aikaa erityisopetuksen kanssa alkanut neuropsykiatrinen kuntoutus.
Ero on kuin yöllä ja päivällä siihen tilanteeseen kun lapsi kotiutui laittomasta huostaanotosta erittäin huonokuntoisena. Silloin hän palasi tavalliseen luokkaan, josta hänelle jouduttiin kirjoittamaan liki kahden kuukauden sairasloma, koska hän ei kerta kaikkiaan kyennyt olemaan koulussa. Nyt lapsi aloitti jo joissain aineissa kokeilut tavallisen opetuksen puolella. Pitkä tie on takana, mutta nautimme joka ikisestä edistymisen hetkestä ja niitä hetkiä on nykyisin jo paljon.
Mutta lapsen pääseminen sellaiseen on yleensä aika kovan väännön takana. Meillä oli onnkeis jo tuossa vaiheessa vankka asiantuntijalausuntonippu takana, sekä jo eskari erityisryhmässä käytynä.
Hassua vaan, että "varhaiskuntoutus" (voi lukea myöskin varhaisvammautus), järjestetään näillä lapsilla liian usein ihan tavallisessa päiväkodissa, joka on tällaiselle lapselle täysin väärä ratkaisu. Ensin lapsi saa siellä lisää ongelmia, ja sitten niitä koulussa yritetään saada kuntoon. Ehkäpä meilläkin poika olisi jo kyennyt tavalliseen luokkaan avustaja tukemana, jos ei olisi "päiväkotikuntoutusta" ollut alla.
Kolme vuotta on ollut poika pienryhmässä, joka on vuosien mittaan kasvanut viiden oppilaan ryhmästä yhdeksän oppilaan ryhmäksi. Integrointitunnit tosin leikattiin pois viime syksynä resurssisyistä. Tosi fiksua. Juuri niitähän tarvitsisi, jotta selviytyisi siellä normaalissa luokassa, ja juuri kun ne alkoivat sujua, ja niitä lisättiin myöskin ns. vaikeampiin aineisiinkin, niin loppui resurssit kesken... Ja ne lopetettiin vuodeksi lähes kokonaan. Vaikka koko ajan on muka kaikkien tavoitteena, jotta lapsi saisi harjoitella rauhassa. Ei meidän vanhempienkaan tavoite ole se, että vielä yläasteella lapsi olisi tuollaisessa pienryhmässä.
Kyseinen pienryhmä opiskelee ihan samat asiat kuin isompikin luokka, mitään helpotuksia ei ole, tosin joustavammin pystyvät siellä järjestämään ns. tasonmukaista. Käytännössä meillä lapsella se tarkoittaa lisätehtäviä, ja jo nyt valmistautuvat seuraavaan luokkaan eli neljänteen, eli lapsi opiskelee tavallaan etuajassa, jotta sitten syksyllä alku olisi hiukan helpompi ja lähtisi käyntiin kertauksella.
Ja nuo hiton kuntien säästöt ovat saaneet aikaan sen, että entinen apukouluajattelu on sitkeässä joidenkin vanhempien käsityksissä.
Paljon on koulukohtaisiakin eroja, mihin koulut saamansa rahat käyttävät. Jotkut koulut haluavat välttää erityisluokkia viimeiseen asti ja jos heidän kouluunsa sellaisen saa perustaakin, ei opetukseen satsata juurikaan yhtään mitään. Sitten tilanne on se, kuin lapseni entisessä koulussa, että erit.luokkia pidetään "häirikköluokkina", jossa ei juuri yritetäkään opettaa mitään, opettajan rooli on toimia hermoromahduksen partaalla hoippuvana kurinpitäjänä. Mikä merkitys sillä on tuollaisessa luokassa olevalle oppilaalle, sen voi vain arvailla.