Rupesin vain ajattelemaan, kuinka kauan te muut kärsitte sukupuoliristiriidasta ennen kuin hakeuduitte tutkimuksiin ja pääsitte korjaamaan sukupuolenne?
Minä odotan nyt hoitoneuvotteluani. Tunne sukupuoliristiriidasta heräsi minulla vasta yläasteiässä ja kärsin siitä 15 vuotta ennen tutkimuksiin hakeutumista.
Minä odotan nyt hoitoneuvotteluani. Tunne sukupuoliristiriidasta heräsi minulla vasta yläasteiässä ja kärsin siitä 15 vuotta ennen tutkimuksiin hakeutumista.
Vastaukset 25
Vanhimmat
jo yläasteiässä ja hakeuduin tutkimuksiin koulujen jälkeen, mutta olen varmaankin nuorempi, joten ehkä se oli mulle helpompaa. Ennen ei ollut kauheasti tietoa asiasta ja ylipäätään siitä, onko hoitoja saatavilla.
pahimmat kaudet olivat noin 9-13 vuotiaana ja 28-33 vuotiaana. Sitten 40-vuotiaana tuli seinä vastaan. Aina välillä otti noina parempinakin jaksoina.
Mitäs tuosta tulikaan, 30 vuotta ellei enemmänkin. Heräsin asiaan paremmin vasta kansakoulussa kun alettiin jakaa ihmisiä sukupuolen perusteella ryhmiin.
Kai siitä tuli puoli vuosisataa kärsimystä kaikenkaikkiaan.
Joo, noin 47-48 vuotta siihen meni ennen kuin prosessi oli valmis. "Loppukiri" eli prosessi lähetteestä korjausleikkaukseen, päivälleen 3v 2kk.
Miten ihmeessä selvisit koko jutusta lähetteestä leikkauspöydälle vähän yli 3 v?
Pitäähän lähetteestä tutkimuksiin nyt odottaa 6 kk, sitten 6 kk tutkimuksia, taas 6 kk odotusta, että hormonit alkuun, sitten vuosi niitä... Ja sitten vasta pääsee leikkausjonoon!
Kolme vuotta on hyvin mahdollinen, jos käy leikkauksessa ulkomailla. Esim. Thaimaahan pääsee kirurgeille lyhyellä jonotuksella ja puolen vuoden rlt:n jälkeen. Leikkaus tulee siinä tapauksessa vaan itselle maksettavaksi, eikä se ole halpaa...
Eikä tuo oma prosessini edes ollut kovin nopeaa, mutta jo näinkin lyhyessä ajassa (lähetteen hain viisi vuotta sitten) tilanne on muuttunut paljon kun tutkimuksiin hakeutuu niin paljon ihmisiä. Olin kyllä melko nopea Helsingin potilaaksi, mutta en sentään nopein ja koko prosessini tehtiin Suomessa. Samaan aikaan Tampereella päästiin reilua puolta vuotta nopeammin läpi. Jo minunkin aikanani jonot alkoivat venyä. Tutkimuksiin jonotin 1,5 kk ja niihin käytettiin 7,5 kk. Hormonipolille jonotin 3,5 kk. Korjausleikkauksen esikäynnille jonotin lähes pari kuukautta ja itse leikkaukseen 11 kk. Toivotaan että tuo TEO:n uhkasakko lyhentää jonoja.
tutkimusten alkuun vähän yli kuukausi. diagnoosista meni ensi käyntiin naistenklikalle 2kk. Siitä kun menin tutkimuksiin on vuosi ja neljä kuukautta. puheterapia alkoi viikko sitten
Joo ihan totta. Tämäkin on mahdollista.
Itsellä meni paria poikkeusta lukuunottamatta ihan ne odotetut maksimiajat poleille pääsyssä. Vika leikkaus Thaimaassa, niin kai se siihen kolmeen vuoteen..? No jotakuinkin aika tarkasti ehkä. :D
Eilen vasta sain alulle. Luulin, että oma varmuus riittää ilman vuosien keskusteluja. 30v unelma ei voi murtua muutamaan juttutuokioon. Haaskattua rahaa, ja pitkitettyä kärsimystä selville tapauksille. Nuorten kohdalla sen ymmärtää, mutta tämän kokenut kyllä jo tietää, mitä tahtoo.
Vaikka olisi kuinka läpihuutojuttu ja täysin selvä tapaus, niin laissa on määrätty että tutkimuksiin on käytettävä vähintään 6 kk. Selvässä tapauksessa ei käytetä enempää. Itsekin olin malttamaton ja turhautunut, mutta onhan tuo hyvä varmistus ettei tule tehtyä hölmöyksiä vaikka olisi kuinka varma.
No mulla meni koko putkeen alkaen ekasta tutkimuskäynnistä pimpsaleikkaukseen 18 kuukautta. Nyt yks meinaaa tehdä saman vuodessa.
Lähetteestä tutkimuksiin 1kk, tutkimukset 6kk ja naikkarille jonotin vajaan kuukauden. 12kk RLT jonka aikana äänihuulioperaatio, sen vuoden jälkeen uusi hetu kuukaudessa, ja kuukauden päästä siitä leikkausjonoon. Jonottelua 12kk ja leikkaus Töölössä. Koko homma kesti siis 2 vuotta ja 10 kk. Tämä oli 2000-luvun puolen välin tienoilla hoitoihin hakeutuneille aika normaalia.
Jos aikoo päästä vuodessa, siinä venytetään jo lakia. Toisekseen myös laskentatapa vaikuttaa, mistä mihin. Laki määrää tutkimuksiin käytettävän vähintään 6 kk ja arkielämänkokeeseen/hormonihoitoon vuoden. Myös oma RLT on hyväksytty ainakin Tampereella ja lain vaatiman steriiliyden saa kertanipsaisulla poliklinikalla ellei sitä ole tehty jo aikaisemmin.
Niin, se laskentatapa. Ehkäpä tuo esittämäsi laskentatapa on se lyhyin, noin laskien minulla olisi ollut 3 vuotta ja kaksi viikkoa. Toisaalta joskus olen laskenut myös ajan lähetteen hakemisesta siihen kun viimeisetkin paperit on laitettu arkistoon. Tuo "maksimiaika" on kohdallani 4 v. 4 kk. Tukholmankadulta olin tuolla tavalla laskettuna ulkona 3 v 5 kk, joten 11 kk. vielä vierähti loppuoperaatioihin.
Jos menee tutkimusten läpi minimiajassa, se on jo 6kk ja siihen Thaimaan kirurgien vaatima RLE 6kk, on kasassa vuosi. Leikkaukseen siis pääsee ehkä vuodessa, mutta sitten on odotettava leikattuna puoli vuotta hetua. Koska hetun saa vasta vuoden RLE:n jälkeen. Leikkaus ei nopeuta asiaa, ainakaan minulla ei nopeuttanut.
Jotenkin vaan tiesin asian 3-vuotiaana. Koulussa tiedostaminen muuttui kärsimykseksi ja lopulta itsetuhoisuudeksi, kunnes täytin 18 ja pääsin hakeutumaan tutkimuksiin. Ei kipuilu siihenkään tosin vielä loppunut, vaan joskus parikymppisenä se alkoi hälvetä, kun prosessi oli mennyt eteenpäin ja elämä alkoi näyttää omanlaiseltani.
Täytyy sanoa, että kymmeniä vuosia sukupuoliristiriidassa eläneet ihmiset ovat äärimmäisen vahvoja. Itse en meinannut selvitä murrosiästä, vaikka tiesin, että 18-vuotiaana on mahdollisuus korjaukseen.
En tiedä onko se vahvuutta vai mitä se on, jos jää vuosikymmeniksi empimään. Omalla kohdallani sukupuoliristiriitaa on jatkunut ehkä 30 vuotta. Kaipa tällainen pitkä harkintajakso osoittaa ainakin sopeutumiskykyä ja kenties jonkinlaista kykyä lokeroida asioita.
Joillain ihmisillä on taipumus antaa ympäristön paineiden vaikuttaa itseensä enemmän. Sitä voi kutsua vaikka velvollisuudentunnoksi. Jos on lapsena oppinut sellaisen käyttäytymismallin, että pitää tehdä läheiset onnellisiksi eikä saa aiheuttaa huolta ja murhetta, niin aikuisenakin on vaikeaa tuottaa pettymystä läheisilleen. Niinpä sitä jatkaa siinä miehen roolissa, jota minulta odotetaan. Onko se vahvuutta?
Joskus tuntuu että siinä tarvitaankin sellaista amerikkalaisista rikoselokuvista tuttua jakautunutta persoonallisuutta: välillä joudun vain sulkemaan Katariinan omaan lokeroonsa odottamaan siksi aikaa, kun hoidan velvollisuuksiani. Näin ajateltuna se kuulostaa aika sairaalta.
Kuulostaa lähinnä kiltin tytön syndroomalta: kiltti tyttö on vaikka miehenä, jos läheiset sitä vaativat.
mutta toteutustavoissa on eroa
Joillekin onnistuu tuo kaksoisroolitus. Silloin ei kannata haaveilla fyysisistä muutoksista, koska ne haittaavat tavoitetta säilyttää läheisillä se nukkezombie, jota he kutsuvat mieheksi ja isäksi.
Mutta sitten kun ei enää onnistu niin pitää lähteä fyysisten muutosten tielle. Tämän tien kulkeminen ei tarkoita suoraa marssia leikkauksiin, mielellään kuukausissa tutkimuksiin hakeutumisesta. Toki on aina yksilöitä, joille on tärkeää prosessin nopea läpäisy mutta ehkä tärkeintä on aloittaa kokoaikainen elämä omana itsenään.
En kiistä etteikö prosessissakin läheisten ihmisten vuorovaikutuksella olisi merkitystä siihen mihin saakka itseään korjaa. Itselläni on tuo alapääremontti todella huolellisen pohdinnan alla. Kelpaan nimittäin tällaisenakin naisena läheisilleni ja päivä päivältä tunnen että taidan kelvata itsellenikin. Muita ei tarvitsekaan kuunnella. Lasken että lopputulos onnistumisen suhteen on epävarma ja leikkauksissa on tällä iällä terveydelliset riskinsä. Yksi syy miksi mietin tällaisia on se, että olen alle kouluikäisen lapsen vanhempi. Mietin kuinka hänelle kävisi jos minulle sattuisi jotain. Kun ihminen tulee lapsen vanhemmaksi, jotenkin luonnostaan tulee tarve asettaa lapsen etu oman itsensä edelle.
Minä en voinut elää kaksoisroolielämää. Pääni alkoi hajota ja psyykeeseen tuli säröjä. Minusta tuli yhden sortin hullu kun kiinnittelin arkipäiväisiin asioihini sukupuolittavia merkkilappuja. Koin työelämän mieheksi ja vanhemmuuden naiseksi. Lopulta olin kuin jaettu Berliini, muurit halkoivat minua. Ensimmäinen periksianto minulla oli kun annoin itselleni luvan elää myös tyttönä. Tunne oli hyvin vapauttava mutta johti psyyken kriisiin, tuohon keinotekoiseen ja stereotyyppiseen jaotteluun. Kun olin riittävästi kypsynyt niin saatoin tunnustaa olevani kokonaan nainen ja huomasin että ne asiat, jotka olin mieltänyt miehisiksi olivatkin lopulta vain sukupuolineutraaleja asioita, sellaisia ominaisuuksia, jotka voi hyvin liittää myös naissukupuoleen.
Nykyisin elän sovussa koko minuuteni kanssa. Olen säilyttänyt läheisilleni tärkeitä asioita mutta olen myös oma itseni 24/7. Elän naisen elämää kokoaikaisesti mutta olen myös isä lapselleni ja aviopuoliso.
Kiltin tytön syndrooma on tosi yleinen kaikilla naisilla, myös muilla kuin meillä. Kuka minkäkinlaista roolia esittää muiden mieliksi.
Osa pystyy vetämään sitä koko elämänsä, vaikka saattaa oireilla psykosomaattisesti.
Ainakin minulle hormonit oli kaikista tärkein asia muutosten tiellä. Ja nimenomaan niiden henkisen vaikutuksen takia. Siinä poistui masennus ja muutama fyysinenkin vaiva samalla.
Sosiaalinen roolimuutos tuli vasta kakkosena.
vasta sosiaalisen muutokseni jälkeen. Aloitin nimittäin naisen osa-aikaisen elämän kokeillen oikeastaan menisikö tämä vaiva pelkästään sosiaalisella roolimuutoksella, kaksoisroolituksella.
Pohdin todella perusteellisesti hormonien aloittamista. Kun transtutkimuksissa tuli 6 kk psykoterapiaa, päätin että nyt sitten tutkimuksissa on arpomisen aika ohi. Nimittäin epävarmuuteni prosessissa johti epäröintiin ja osin epäröin siksi koska halusin miellyttää muita ja olin epävarma ulkonäköni onnistumisesta, ts. menenkö koskaan kenellekään naisesta. Aloitin hormonit lopulta tasan vuosi siitä kun olin lähtenyt kehon karvoituksen poistolla muuttamaan kehoani asuttavammaksi. Aloitin myös omat laserpoltot parran osalta. Nuo hormonit eivät olleet hoitojärjestelmästä enkä ollut saanut vielä diagnoosia. Sain diagnoosin vasta keväällä ja kerroin hormoneistani vasta käytettyäni niitä 3 kk. Tutkimusryhmä totesi että he ehtivätkin jo ihmetellä mistä minulle oli tullut tasapaino itseni kanssa. Se kuulemma näkyi heille selkeästi. He ajattelivat että onpa psykoterapia vaikuttanut tehokkaasti. :)
Hormonit näyttää mielestäni onko tapaus vai ei. Sen näkee siitäkin kuinka sielu iloitsee joka aamu uusista vartalon piirteistä. Ystäväni totesi myös havaitsevansa eron käyttäytymisessäni. Itse en kykene sellaista näkemään ja olen oppinut ymmärtämään että oma arvio läpimenosta ja käyttäytymisen muutoksista on aina vääristynyt.
Ihan totta tuo vääristynyt oma arvio itsestä. Itse on sitä mieltä, että tämmöinenhän minä olen ollut ja olen nyt. En kuvitellutkaan, että kuudentena hormonivuonna enää muuttuisin mihinkään suuntaan. Kuitenkin ystäväni, joka ei ollut nähnyt minua reiluun puoleen vuoteen vahvisti näin tapahtuneen.
Oma arvio itsestä vaihtelee päivittäin. On "bad face" -päiviä ja päiviä, jolloin tuntuu, että kaikki on reilassa.
Jotkut tarvitsevat pitkänkin tuen hormonien käytöllä ennen kuin pystyvät ylittämään rajan. Minä taas aloitin elämään täysipäiväisesti naisena jo tutkimusten alkuvaiheessa ja tuo muutti minua henkisesti selvästi parempaan malliin, jopa ulkopuoliset havaitsivat sen. Kun on sisäisesti tasapainossa itsensä kanssa, on sitä ulkoisestikin. Hormonien aloitus ei tehnyt enää mitään muutosta psyykkisesti, fyysisesti kylläkin.
Toit esille tärkeän näkökulman, kyllä.
Itse ajattelin asiaa siltä puolelta, että kuinka ihminen on selvinnyt ylipäätään hengissä ristiriitansa kanssa, kun ei ole ollut mahdollisuutta sitä korjata. Mutta ihan totta, vaikka kuinka olisi juridiset ja lääketieteelliset mahdollisuudet olemassa asian korjaamiseksi, sosiaaliset esteet voivat olla liian suuret. Ja oma kiltteys.
Itsekin olen liian kiltti. Olen aina se, joka sovittelee ja pyytää anteeksi. Kuuntelee ja ymmärtää maailman tappiin saakka, vaikka kuinka toisen käytös sattuisi. Toisia se tosin kyllästyttää valtavasti.
Tässä asiassa kuitenkin piti olla omapäinen. En halunnut satuttaa tai huolestuttaa ketään, taikka "tuottaa häpeää" perheelleni, mutta vaihtoehtoja ei vain ollut.
Vahvuutta on hyvin monenlaista. Olet varmasti vahva. Minä en ollut tarpeeksi vahva, että olisin voinut elää minulle asetetuissa odotuksissa ja suojella läheisiäni kivuilta, jotka aiheutuivat tästä asiasta. Toisaalta taas oma kipuilu heijastuu aina myös läheisiin.
Mihin ratkaisuun ristiriitasi kanssa ikinä päädytkin, pitää vain luottaa, että se on sinulle se oikea. Voimia Kata-riina40.