Uskon sairastavani kaksisuuntaista, mieli vie niin laidasta laitaan. Pää täyttyy viikossa yliäyrään ja sitten sitä puretaan joko viinalla tai unilääkkeillä. Jokaviikkoiset hulluuspäivät vievät voimat ja työkyky on minimissä.
Kysynkin,
oletteko saaneet diagnoosin heti lääkäriltä vai jahtaustaistelussa? Oma psykiatri vähätteli oireitani ja antoi "luettavaa" mukaan, sellaista elämäntaitopuuhastelua.
Auttaako lääkkeet ylipäänsä vaiko aina jää ykkösvaihde kimittämään?
Kysynkin,
oletteko saaneet diagnoosin heti lääkäriltä vai jahtaustaistelussa? Oma psykiatri vähätteli oireitani ja antoi "luettavaa" mukaan, sellaista elämäntaitopuuhastelua.
Auttaako lääkkeet ylipäänsä vaiko aina jää ykkösvaihde kimittämään?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sain diagnoosin ensimmäisellä psykiatrikäynnillä, mutta elämänhistoria käytiin tarkkaan läpi ja oireeni olivat erittäin selviä ts. minulla oli ollut useita masennusjaksoja ja olin muuten lähes koko ajan hypomaaninen.
Olin masennusjaksojeni aikana käynyt useammalla yleislääkärillä, jotka eivät ymmärtäneet, mistä oli kysymys.
Lääkkeet auttavat hyvin, mutta oikean lääkityksen löytäminen voi vaatia useita kokeiluja ja kestää pitkän aikaa. Lisäksi ilmeisesti kaikissa toimivissa lääkkeissä on enemmän tai vähemmän ikäviä sivuvaikutuksia, mutta niiden kanssa oppii elämään. Vaihtoehtoja ei juuri ole. Yrtit ja lääkkeettömät hoidot ovat epävarmoja.
Olen syönyt kaksisuuntaiseen lamictalia ja seroquelia usean vuoden ajan eikä kummastakaan ole tullut mitään sivuvaikutuksia. Lienee aika yksillöllistä kenelle niitä tulee ja kenelle ei.
Sain itse hypomania vaiheessa ajatuksen tästä luettuani erään jutun jostain lehdestä jossa ihminen joka sairastaa bipolaaria kertoi elämästään. Se oli kuin olisin omaa elämänkertaani lukenut.
Varasin ajan lääkäriin mielenterveystoimistoon jonka sain vasta tappelemalla ja inttämällä ja lopuksi väittämällä että nykäisen itseni jojoon jos sitä aikaa ei tule ( täällä on tosi huono tilanne mielenterveys palvelussa , saa ajan sitten vasta kun on tosihuonona).
Sain ajan otin lehden mukaan ja selvitin löydöstäni ja ajatuksiani lääkärille hän katsoi tietojani läpi,(8 koska olen yli 8 vuotta kulkenut siellä niitä on paljon) ja sitten aloimme heti lääkekokeilun, samana päivänä.
Lääkäri oli hyvin ymmärtävinen eikä juurikaan kyseenalaistanut kertomaani. Tästä aukesi mulle ihan uusi elämä ja olen onnellinen siitä että viimeinkin uskalsin hyväksyä lääkkeet osaksi elämääni.. aiemmin en suostunut lääkkeitä masennukseeni syömään koin niiden heikentävän oloani..Näin minä siis diagnoosini sain itse ehdottamalla ja kyselemällä..
Varmaan se mun vuosien kulkeminen samaisessa paikassa auttoi siihen että se diagnoosi tuli heti. Siihen on aika vankala väittää vastaan josn nippu mustaa valkoisella mun käynneistä siellä, aina maennuskausien alussa tai keskellä,joita 8 vuoteen mahtuu useita..
Mulla alkoi jo 20 kymmpisenä hyrräämään oikein kunnolla, apua hain, mutta en saanut.
Vähäteltiin ja käskettiin vaan elämään kunnolla.
No, se meni sitten alkon kanssa seuraavat kymmenen vuotta ja sitä aikaa ei todella voi kehua.
Tänä talvena sain niin pahan masennuksen että lulin jo loppuni tulevan.
Terveyskeskuslääkäri kehui vaan että nauti keväästä ja lähde lenkille.
Kun se kevät juuri on pahinta aikaa.
Kinasin siinä vastaan ja hän kehoitti menemään "hiukan juttelemaan" psykologille, että otti pannuun.
Siinä sitten kerroin että mitäs helevettiä minä sillä teen?
Sain psykiatriselle ajan ja sain diagnoosin ja lääkkeet.
Vieläpä kiehutti kun psykiatri kertoi että se terveyskeskuslääkäri oli VAATINUT jatkotoimiin.
Ja kissanviikset.
Jos en olisi ollut siinä vastaanottolla hullunkiilto silmissä niin enpä tiedä mitä olisi tapahtunut jatkossa.
Ärsyttää se terveyskeskuslääkäri, otti siis tämänkin itselleen.
Sekin vielä kun kehoitti menemään lenkille, oli ihan taas jotain käsittämätöntä kun olen jonossa jalkaleikkaukseen enkä voi edes lenkkeillä.
En edes kävele kuin kepin kanssa toistaiseksi.
Ketuttaa tää koko homma, olen ryssinyt oman elämäni ja haaskannut ainakin yhden osaakkeen, tosin vaan kaksion hinnan, ja ne ihmissuhteet päinseiniä.
Psykiatri kehoitti katsomaan eteenpäin, eikä taaksejäänyttä murehtimaan.
Mitä se, kuitenkin kyselee aikaisemmista alvariin.
Sitten tulen kotiin ja pää on kuin suuri ampiaiskeko. Kaikista jutuista.