Olen raskaana. Todella alkuvaiheessa (viikko 6) eli mahdollisuudet keskeyttää raskaus lääkkeillä on enkä ole ehtinyt edes vielä luoda mitään "sidettä" vatsassa asuvaan kaveriin. Sain tietää raskaudesta eilen. Syy miksi abortti pitäisi tehdä on se, ettei parisuhteemme ole siinä vaiheessa, että siihen voi tehdä lasta. Olemme olleet eroamassa ja miehen näkökulma on se, että jos lapsi tulee taloon, emme ole yhdessä varmaan vuottakaan. Eli kun suhde ei ole tarpeeksi vakaalla pohjalla muutenkaan, siihen lapsen tekeminen ei tee hyvää ei lapselle ei vanhemmille. Siitä kärsivät kaikki.
Olen itse samaa mieltä ja soimaan itseäni etten ole huolehtinut ehkäisystä riittävästi ettei tällaista olisi alunperin päässyt edes käymään. Kuitenkin olen itkenyt koko päivän sitä, että joudun "tappaamaan" tuon ihmisen alun. Tässä voi toki olla hormoneilla myös osuutensa pelissä, mutta mietin, miten sen abortin jälkeen mahtaa olla. Miten paljon sitä jää miettimään, olisiko se ollut tyttö vai poika? Olisiko se ylipäänsä syntynyt vai olisinko saanut keskenmenon? Masennunko, itkenkö sitä pitkään jälkeenpäin?
Okei, eihän sitä kukaan osaa sanoa, tulevaisuus sen näyttää, mutta haluaisin kuulla muiden samassa tilanteissa olleiden mielipiteitä? Miten henkisesti (ja myös fyysisesti) rankka abortti oli? Varsinkin jos olet ja jatkat parisuhdettasi? Miten siitä selviytyy? Miten kävi parisuhteen?
Olen itse samaa mieltä ja soimaan itseäni etten ole huolehtinut ehkäisystä riittävästi ettei tällaista olisi alunperin päässyt edes käymään. Kuitenkin olen itkenyt koko päivän sitä, että joudun "tappaamaan" tuon ihmisen alun. Tässä voi toki olla hormoneilla myös osuutensa pelissä, mutta mietin, miten sen abortin jälkeen mahtaa olla. Miten paljon sitä jää miettimään, olisiko se ollut tyttö vai poika? Olisiko se ylipäänsä syntynyt vai olisinko saanut keskenmenon? Masennunko, itkenkö sitä pitkään jälkeenpäin?
Okei, eihän sitä kukaan osaa sanoa, tulevaisuus sen näyttää, mutta haluaisin kuulla muiden samassa tilanteissa olleiden mielipiteitä? Miten henkisesti (ja myös fyysisesti) rankka abortti oli? Varsinkin jos olet ja jatkat parisuhdettasi? Miten siitä selviytyy? Miten kävi parisuhteen?
Vastaukset 49
Vanhimmat
exä yritti painostaa aborttiin vaikka itse en sitä halunnut, uhkasi erolla jne. Yritin kovasti selitellä itselleni miksi mulla (muka) olisi siihen oikeus, onhan se laillista, ja vähätellä mielessäni että "se" on vasta nuppineulan pään kokoinen, ei edes näytä ihmiseltä jne.
Eräs läheiseni kuitenkin sattui kuulemaan mitä olin menossa tekemään ja sais silmäni auki ja tajusin todella mitä abortti on.. Sen jälkeen oli helppo päättää etten sellaista tekisi! Se oli todellinen helpotus, koska varmasti olisin aina miettinyt minkä näköinen hän olisi ollut, minkä ikäinen nyt, tyttö vai poika jne. (Tänään mulla on muuten jälleen suunnaton onni viettää hänen syntymäpäiväänsä! :))
Ilmoitin exälleni että en aio aborttia tehdä eikä asiasta enää sen koomin puhuttu. Se ilmeisesti tottui pian ajatukseen ja hommasi meille yhteisen kämpän, vaikka ero sitten paljon myöhemmin tulikin muista syistä.
Nykyisen kumppanin kanssa olemme yrittäneet lasta jo pian 3 vuotta siinä onnistumatta. Miltä se abortti tuntuisi varsinkin nyt, kaiken tälläisenkin paskan keskellä? Ollaan kuitenkin pärjätty lapsen kanssa kahdestaankin hyvin, vaikka toki vaikeitakin hetkiä on ollut mutta silti en ole katunut silloinkaan :) kaikki voisi olla nyt niin paljon huonomminkin..
koska en halunnut kyseistä miestä elämääni missään hahmossa, kaikkein vähiten lapsen isänä. Parisuhde loppui siinä samassa, kun tein päätöksen abortoinnista. Mies vielä kuvitteli jatkavansa suhdetta, hänellä meni tovi tajutessa, ettei se ole mahdollista.
Tuo abortti oli mulle helppo, mutta se oli sitä siinä tilanteessa. Kukaan ei osaa sanoa, olisiko jonkun muun suhteen vahinko saanut kasvaa lapsekseni. Muita vahinkoja ei ole käynyt, olen huolehtinut ehkäisystä.
Eli, sun tunnetilaasi ei pysty kukaan arvioimaan. Todennäköisyys siihen, että jäät miettimään syntymätöntä, on olemassa, jos nyt jo olet pahoillasi, ettet voi ehkä antaa raskauden jatkua. Vaikea sanoa mitä tekisin sinun tilanteessasi, enhän siinä ole.
Auttaako sua miettimään jos pyörität asiaa sillä, millä todennäköisyydellä olet yksinhuoltaja. Sekään ei maailmaa kaada. Jos mun pitäisi antaa jommalle kummalle, huonolle parisuhteelle tai lapselle puoltoääni, antaisin sen lapselle. Ehdottomasti. Lapsen kanssa aina pärjää, kelvottoman miehen ei.
Olen minä sitäkin vaihtoehtoa miettinyt. Että lähtisin raskauteni kanssa ja olisin vauvan kanssa sitten yksin. Olen vaan aina halunnut tehdä lapsen onnelliseen parisuhteeseen, jossa on molemmat vanhemmat. Pärjäisin varmasti yksinkin, mutta en haluaisi isätöntä lasta.
Soimaan itseäni siitä, että olen möhlinyt ehkäisyn kanssa!! En olisi tässä tilanteessa, miettimässä mitä tehdä. Itkemässä aborttia....
Tiedän ettei tulevaa voi ennustaa, eikä kukaan osaa sanoa miten minä tulen tuntemaan, kun abortin teen... Haluaisinkin vaan kuulla miten muut ovat sen kokeneet ja miten siitä toipuneet.
On hyvä kuulla myös niitä kommentteja, joille se on ollut helppo/neutraali asia. Ja myös niitä, joissa se on ollut vaikea, mutta päätös on tehty. Miten siitä selviää?
että ero voi tulla vasta lapsen synnyttyäkin, eikä yksinhuoltajuus ole ikuista. Ei lapsi isättömäksi sittenkään välttämättä jää, tapaamisista ja elatuksesta voidaan sopia. Hyvän (nykyistä paremman) miehen voi löytää myöhemminkin. Abortoitua lasta ei saa takaisin koskaan..
Jätä mies.Sinun on hyvä olla kahdestaan lapsen kanssa.-Parempi kuin riitelevän ukon kanssa.
Mulla vähä sama tilanne ku 2007 keväällä testi näytti plussaa.
Ensimmäisenä kerroin ystävälleni tilanteesta, sen jälkeen soitin neuvolaan ajan. No, neuvolassa itkeä vollotin hoitajan edessä ja kerroin tehneeni päätöksen tehdä abortin. Siinä vielä laskeskeltiin vauvan mahdollinen laskettu aika (olin siis ehkä rv 6), mutta yllättävän helposti kuitenkin hoitaja antoi lääkärille ajan aborttiin.
No, oisko muutama päivä myöhemmin lääkärin vastaanotolla taas itkin ja kerroin että olin päätynyt aborttiin ..se aivan ihana naislääkäri (joka on myös joku nuorten mielenterveyspsykologi ..vai mikä lie hieno nimi sillä nyt oli) kuitenkin näki etten ollut varma päätöksestä, se sano että SUURIN OSA abortin tehneistä naisista tulee hänen juttusille ja itkien kertoo tehneensä virheen. Tämä on aivan totta. Lisäks se sano että mä kuitenkin olen nuori ja terve nainen, että mä tulen varmasti pärjäämään ja kyseli tukijoukoista. Syykin siihen miksi halusin aborttia oli se että en enää rakastanut miestäni, vaikka yhdessä oltiin oltu jo 6 vuotta, yhdessä asuttiin avoparina. Olin monen monta kertaa jo lähtemässä suhteesta, en yksinkertaisesti nähnyt tulevaisuutta tuon miehen kanssa.
No, reilusti paremmalla mielellä lähdin kotiin aivan uudenlainen ajatus raskaudesta ja lapsesta. Lääkäri antoi mulle ajan ultraan.
Tässä vaiheessa kerroin miehelleni, joka yllätty ihan täysin uutisesta.
Siinä sitä sitten myöhemmin ultrattiin ja vielä tarkistettiin vauvan koko ja selvitettiin laskettu aika. Sitte vasta tajusin todellisen tilanteen ku näin siitä monitorilta vauvan liikkuvan ja sydämen sykkivän. Pienihän se oli, millimetreistä puhuttiin mutta kuitenkin ..elävä, oma pikkunen ..en mä voinu tappaa sitä :( ..onnellisena ja hymyillen kävelin kotiin ja olin tyytyväinen että olin tehny sittenkin OIKEAN ratkaisun.
No, tyttö täytti viime tammikuussa 1 vuoden ja en voi kuvitellakkaan elämää ilman tuota pientä ilopilleriä :) Minusta tuli äiti ja olen siitä ylpeä!!! Nyt mua ainoastaan kaduttaa vain se että edes harkitsin aborttia!
Edelleen olen mieheni kanssa, naimisiin mentiin ja yhdessä siis asutaan ..tavallista arkea eletään ..eiköhän se tästä.. :)
No..tämä oli vaan mun huonosti kerrottu tarina :D ..mut lähetän sulle hurjan paljon voimia ja jaksamisia oli päätös mikä tahansa! :) Tiedän todella miltä tuntuu tuo tilanne!
Ihana tarina! Teit selvästi oikean ratkaisun ja parisuhteesikin toimii nyt. Mulla on sama tilanne ku sulla oli. Yhdessä 6 vuotta ja eroa oltiin tekemässä jo kuukausi sitten. Tuntuu ettei rakkautta ole. Voiko sitä sitten tulla? Miten teidän suhteelle sitten kävi? Toiko lapsi mukanaan myös keskinäisen rakkauden vai parantuiko suhde sitten vaan muuten tai siinä odotusaikana? Pelkään vaan, että jos pidän tämän lapsen, meidän parisuhde on loppu tai loppuu viimeistään hirveisiin riitoihin lapsen synnyttyä ja siihen arkeen, mihin mies ei ehkä ole valmis?
Uskon kuuluvani siihen ryhmään, joka tulee katumaan aborttia. Toki tiedän, että päätös on tehtävä nyt ja omat ongelmansa ja murheensa tulee siinäkin, jos tässä erotaan ja jäänkin yksin lapsen kanssa. Mies ei ole suoraan sanonut ettei halua lasta, mutta pitää aborttia "varmaan ihan hyvänä ratkaisuna". Isätöntä lasta en haluaisi, joten jos sen (abortin) teen kadunko sitten tulevaisuudessa etten tehnyt sitä aborttia....
Kuten huomaat, mun ajatukset menee ristiin rastiin... =(
En ole kyllä kenenkään koskaan kuullut katuvan sitä, että on pitänyt lapsen. Jos siis sitä mietit, että ajatteletko lapsen synnyttyä että "olisinpa tehnyt abortin". Oma lapsi on niin ihmeellinen ja upea asia, että ei sitä yleensä kadu, vaikka raskausaikana ja lapsen syntymän jälkeenkin olisi kuinka raskasta. Kunnollisia ihmisiä on isättömistä lapsista kasvanut ennenkin ja jos sulla on ystäviä ja muuten hyvät tukijoukot niin pärjäät varmasti. En ole mikään aborttien vastustaja, mutta mielestäni tekstistäsi kuvastuu, ettet ole ollenkaan varma haluatko tehdä abortin. Siitä voi seurata vakava masennus jos sen tekee vaikka ei ole varma. Lapsen kanssa pärjäät kyllä, ja jos parisuhde sen vuoksi loppuu, niin sitten se olisi loppunut muutenkin. Joka tapauksessa toivotan voimia päätöksen tekemiseen.
"Uskon kuuluvani siihen ryhmään, joka tulee katumaan aborttia."
Minä sanoisin tuon lauseen sanomanasi kallistavan sinua ehdottomasti lapsen pitämisen suuntaan.
Aborttia ei todellakaan tule mielestäni tehdä, jos jo valmiiksi uskoo ratkaisua katuvansa. Jos siis tarkoitat katumuksella samaa kuin minä: katuu, että jotain on tehnyt ja tekisi sen nyt toisin.
Ehkäisyn suhteen sinulla ei ole tässä tilanteessa mahdollisuutta tehdä toisin, mutta abortin suhteen on.
Surua, haikeutta jne. voi toki uskoa ratkaisusta kokevansa ja se on normaalia eikä kerro ratkaisun vääryydestä itselle. Yritä miettiä, kumpaa näistä lähempänä omat tunteesi/uskosi tulevaisuudesta ja omista tunteistasi ovat ja sen perusteella aseta vaakakuppeihin, miten näet tulevaisuuden lapsen kanssa.
Vastasin jo toiseen viestiisi, ennen kuin luin tämän. En tiedä katuisinko aborttia välttämättä heti, mutta (kuten edelliseen viestiini laitoin) jossitteluun taipuvaisena ihmisenä, voin kuvitella miettiväni esim. 5 vuoden päästä, että mulla olis tossa nyt tyttö/poika, jos en olis tehnyt sitä. En ehkä katuisi sitä nyt, koska tunnen että lapsen tulo nyt olisi väärin, koska parisuhde on täysin epävakaa. Mutta pelkään, että ihmisenä, joka haluaa joskus lapsia kuitenkin, tulen myöhemmin katumaan. Miettimään, että olisiko se pitänyt sittenkin tehdä yksin, huolimatta surkeasta parisuhteesta. Tai jos käykin niin, että tämä parisuhde tästä lähtisi kukoistamaan ja lapsi olisikin tervetullut, enkä esim. sitten enää tulisikaan raskaaksi.. Okei nyt menee jo niin jossitteluksi, että parasta lopettaa...
Ajatukset pyörivät ristiin rastiin....
"Okei nyt menee jo niin jossitteluksi, että parasta lopettaa...
Ajatukset pyörivät ristiin rastiin..."
Ihan ymmärrettävää ja asiaankuuluvaa. Ja kertoo pitkälti siitä, että oikeasti mietit ratkaisun oikeutta juuri sinulle. Pohdinta ja asian käsitteminen jo ratkaisuntekovaiheessa on varmaan tässä asiassa se varmin katumista jälkikäteen estävä. Ratkaisusta huolimatta.
Ihan ensimmäiseksi yritä lopettaa itsesi soimaaminen ehkäisyn huolimattomuudesta. Tiedän, että on helpommin sanottu kuin tehty, mutta sen murehtiminen ja itsensä syyllistäminen ei vie asiaa eteenpäin.
Nyt sinun on vain hyväksyttävä faktat, mikä on se raskaus ja kuinka pitkällä se on.
Lähtökohtaisesti sanoisin, että jos et pysty siirtymään itsesi soimaamisesta ehkäisyn huolimattomuuden suhteen eteenpäin, on sinulla varmaan riski jossitella samoin myöskin aborttia ja millainen lapsesta olisi tullut jne. Tiedän, että olet vasta vuorokauden tiennyt asiasta, joten tämä on vähän "jyrkästi" sanottu tässä vaiheessa, kun asia on noin tuore, mutta toisaalta varmaan sen miettiminen, että miten yleensä reagoit asioihin on tärkeää abortin henkisen jälkivoinnin kannalta.
Itse olen aika realisti eli jos jotain on tapahtunut, se täytyy vain hoitaa parhain mahdollisin sen hetkisten tietojen ja pohdinnan mukaan. Siis jälkeenpäin on turha jossitella, olemassa olevat faktat on vain hyväksyttävä ja niillä eväillä eteenpäin mentävä toki kokemuksista oppien, mutta ei itseään syyllistäen.
Mielestäni tilannetta kuvaa aika hyvin se, että kun raskaustiedon jälkeen kerroin asiasta miehelleni, kysyin häneltä, että onko hänellä kaikki hyvin asian suhteen (siis sen, että sai tietää yllättäen minun olevan raskaana). Mieheni vastaus oli, että hänenhän sitä pitäisi minulta kysyä! Itse olin kuitenkin jo totuuden hyväksynyt, eikä itsesääli/jossittelu olisi asiaa mielestäni mihinkään suuntaan muuttanut.
Itse en ole koskaan miettinyt, olisiko lapsi ollut tyttö vai poika, tai millainen siitä olisi tullut. Aikanaan satuin abortin jälkeen johonkin raskaussivustolle ja tuli huvin vuoksi tehtyä joku raskauslaskuritesti. Sen mukaan laskettu aikani olisi ollut kyseisestä ajankohdasta 4 päivän kuluttua. Siihenkin tietoon suhtauduin jotenkin enemmän mielenkiintoisena yksityiskohtana kuin mitään mielipahaa tai surua aiheuttavana.
Sinä ajattelet sisälläsi olevaa alkiota ja sen tulevaisuutta selvästi paljon enemmän kuin minä, joten sen takia en ole lainkaan varma, että sinä suhtautuisit aborttiin yhtä realistisesti kuin minä.
Yritä vaikka miettiä, millaista uskoisit jatkossa olevan nähdä muita lapsia, jos abortin nyt teet. Pelkäätkö kovasti, että tuntisit surua noissa tilanteissa? Minulle jokainen lähipiiriin oman aborttini jälkeen syntynyt vauva on vain vahvistanut kantaani ratkaisuni oikeudesta, koska kaikki ne tilanteet/onnelliset odotukset ovat minulle osoittaneet, mitä tähän maailmaan syntyvällä lapsella tulee itsestään selvästi olla: hänen hyvinvointiinsa täysillä ja varmalla tahdolla panostava vanhempi/vanhemmat.
En soimaa itseäni (enää). Enkä syyllistä. Sillä tavalla olen kai hitusen kaltaisesi realisti, että hyväksyin faktat enkä suostu myöskään kuuntelemaan syyllistämistäni (siksi en kerro tästä tutuilleni, jotka sen voisivat tehdä).
Viimeinen lauseesi oli kuin suoraan omasta suustani. Juuri siksi olen miettimässä aborttia, että olen juuri tuota mieltä. Haluan että lapsi syntyy vanhemmille, jotka häntä varmasti haluavat. Ja tärkeää sen lapsen hyvinvoinnille on myös vanhempien onnellisuus.Ja tämän lapsen vanhemmat eivät elä onnellisessa liitossa.
En tiedä miten suhtautuisin vauvoihin aborttini jälkeen. Tällä hetkellä en koe mitään "oi miten ihana" -olotiloja, kun näen vauvoja. En tiedä vaikka se abortti toisikin helpottuneen olotilan. Ei tarvitse murehtia lapsesta, sen tulevaisuudesta, omasta tulevaisuudesta lapsen äitinä. Omasta parisuhteesta tai sen puutteesta. Toisaalta (kuitenkin jossitteluun taipuvaisena ihmisenä) mietin myös sitä, mikä henkinen taakka se ehkä on. Mietinkö sittenkin sen laskettuna aikana, että nyt se syntyisi. Olisiko se tyttö vai poika?
Haluaisin muuten tässä vielä heittää yhden kysymyksen ilmaan. Jos olet tehnyt abortin parisuhteessa, joka on jatkunut, onko siihen suhteeseen syntynyt myöhemmin lapsia?
parisuhteeseenkin, ellet nyt ihan nelikymppinen ole. Mitään järkeä tehdä lasta ns yksin, ellet sitten todella halua äidiksi ja äitiys ole sinun elämäntehtäväsi!
Turha pelätä mitään traumoja abortin jälkeen, ei niitä tule, ellet mieti ja haudo asiaa päässäsi. Se on toimenpide siinä missä muutkin toimenpiteet ja mielestäni lapsen pitäisi antaa syntyä vain silloin kun sitä todella haluaa, ei silloin kun se yllättäen ilmoittaa tulostaan.
On ihan normaalia että abortista seuraa loppuelämän syyllisyydentunteita ja jopa masennusta. Siinähän on riistetty lapselta koko elämä!! Se kertoo että jonkinlainen inhimillisyys ja omatunto on edelleen tallessa.. jos haluaa lapsia kuitenkin joskus, on parempi ottaa vastaan ne silloin kun vielä tulee ja järjestellä elämänsä sen mukaan, myöhemmin niitä ei sitten välttämättä enää saakaan kun itselle sopis! Se onkin sitten taas uusi kriisin paikka, edellisen trauman päälle.
Äitiys ei ole mun elämäntehtävä. En edes tiedä olisinko hyvä äiti. En ole mikään vauvojen palluttelija, en ihastele vauvoja vaunuissa... (Kavereiden lapsista tykkään toki.) Ei siihen pitkä aika ole, kun olen nelikymppinen, mutta haluaisin ajatella, että ne lapset tehdään vasta kunnon parisuhteeseen. En taida jaksaa sitä yksin. Enkä tosiaan tässä suhteessa. =(
T. alkuperäinen kirjoittaja
yli 10 000 naista Suomessa vuosittain, että et ihan yksin ole päätöksesi kanssa. Ja mitä tulee äidiksi kelvollisuuden kanssa, niin tekstisi perusteella sinulla on kyllä henkiset siihen hommaan huomattavasti paremmat edellytykset kuin monilla muilla joista voidaan lukea lehdistä nykyään valitettavasti melkein päivittäin.
Lapset pitää mielestäni tehdä silloin, kun siihen katsoo itse olevan valmis ja kykenevä.
Terv. Henk.koht. kaksi lasta, yksi abortti välissä, ja normaalia traumavapaata parisuhde-elämää viettävä henkilö.
Oletko todella noin tietämätön psyyken toiminnasta. Ihminen ei ole kone ja käsittelemätön asia tulee mieleen, sitä et hautaa ilman että saat myös fyysisiä oireita.Osalle abortti on hyvinkin traumaattinen kokemus, siksipä ei tule ottaa kantaa, kuinka kyseinen ihminen selviää.
Jos et ole varma abortista ja haluaisit lapsen syntyvän perheeseen jossa on kaksi aikuista niin mitä jos antaisit raskauden edetä. Kun lapsi syntyy mietit että haluatko lapsen kasvavan sinun perheessä tai voisitko ajatella lapsesi antamista adoptioon jolloin lapsi saisi kaksi vanhempaa.
Valinta ja ratkaisut on sinun! Siksi ei kannata valita jotain jota tulet katumaan eniten
toine saa traumoja äitiydestä, toine abortista, mutta älä hyvä ihminenyleistä. Yleensä alpsia on mahdollisuus saada abortista huolimatta. Joskus lapsentulo ei vaan sovi, ei ole oikaea hetki, ei se lapsi ole ainutlaatuinen, niitä voi saada myöhemmin lisää ja ihan yhtä ainutlaatuisia. Abortissa eí riistetä mitään, korkeintaan siirretään omaa tahtoa. Otetaan ne lapset silloin vastaa kun se perheesee tai itselleen sopii. Traumoja ei synny, jos ei niitä itselleen tee!!!!!
kuten jokainen on/olisi ainutlaatunen!! Ei sitä samaa ihmistä enää koskaan uudestaankaan tuu eikä takasin saa jos tappaa (ja sehän on hengen riisto joka abortissa AINA tapahtuu)!
Mieti vielä asiaa siltä kannalta, onko lapsen saaminen nyt sinulle aivan mahdotonta. Voisitko ryhtyä yksinhuoltajaksi, jos mies lähtee? Pärjäisitkö? Pystyisitkö olemaan katkeroitumatta? Mitä suku ja ystävät ajattelisivat? Tukisivatko vanhempasi sinua, jos saisit "yksinäisen" lapsen?
Miten yleensä suhtaudut erilaisin menetyksiin, jäätkö vatvomaan ja jossitelemaan niitä, vai ajatteletko, että en ajattele sitä tänään, ehkä huomenna? Tästä paljolti riippuu se, jääkö aborttia suramaan ja vatvomaan päässään.
Minkälaisia ovat ihmissuhteesi? Pystytkö helposti ysrtävystymään ihmisten kanssa, ja olisiko sinun helppoa vai vaikeata löytää uusi kumppani, jos nykyinen jättää? Lapsen kanssa se on aina vaikeampaa.
Miksi edes sellaisen tekemistä josta et ole varma?
Kirjoitit:
"Kuitenkin olen itkenyt koko päivän sitä, että joudun "tappaamaan" tuon ihmisen alun. Tässä voi toki olla hormoneilla myös osuutensa pelissä, mutta mietin, miten sen abortin jälkeen mahtaa olla. Miten paljon sitä jää miettimään, olisiko se ollut tyttö vai poika? Olisiko se ylipäänsä syntynyt vai olisinko saanut keskenmenon? Masennunko, itkenkö sitä pitkään jälkeenpäin?"
Älä päätä elämää jos et ole siitä ihan varma.Minusta tuntuu että abortti ei sovi sinulle ollenkaan vaan sinun kannattaa miettiä muita vaihtoehtoja ja toivottavasti löydät sinulle paremmin sopivan.
Olen miettinyt ja päättänyt tehdä abortin. Tällä hetkellä olen kuin tulisilla hiilillä. Viikkoja on 6 tai 7 (en ole siitäkään ihan varma). Lääkkeillä tehtävän abortin saa kai 9 viikkoon asti, olen lueskellut eri keskusteluja ja joku oli joutunut odottamaan aborttiaan 2 viikkoa! Haluan sen nyt heti. En halua kaavintaan vaan lääkkeillä tehtävän abortin. Osaako kukaan sanoa miten nopeasti lääkäriin/sairaalaan pääsee?? Siis jos pääsen heti maanantaina omalääkärille, miten pian mahtaa joutua odottamaan pääsyä sairaalaan, jossa se tehdään?? En jaksa odottaa. En pysty olemaan, en nukkumaan. Ajatukset pyörii vaan siinä,että haluan sen pois ja pian! En pysty pitämään lasta. En halua sitä. Haluan sen pois ja unohtaa koko asian. Mahdollisimman pian!
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000024&posting=22000000017074094#22000000017074094
että aborttia ja sitä lastasi voisit unohtaa koskaan? Paniikkiratkasuista harvemmin seuraa mitään kovin hyvää..
Mieti nyt vielä. Ei kannata tehdä mitään hätiköityjä päätöksiä, niinkuin aiempi kirjottaja sanoi niin niistä ei mitään hyvää seuraa. Voin kokemuksesta sanoa, älä tee sitä virhettä ettet mieti loppuun asti, tulet kyllä varmaankin katumaan...
Mulla oli vähän sama tilanne. 3 kk abortin jälkeen mies tuli kosimaan ja halusi sekä minut että uuden lapsen. Kypsyi ehkä niin nopeassa ajassa. Partnerini oli 25 v.
Abortista seurasi valtava suru. Lapsi menehtyi. Parisuhde päättyi välittömästi ja lopullisesti aborttiin.
Kukapa laskisi, montako kertaa pitkien vuosien aikana abortin jälkeen on itketty.
...että teen sen abortin. Tämä parisuhde on niin retuperällä, ettei tähän uskalla eikä voi tehdä lasta. Enkä myöskään halua tehdä lasta yksin. Olen siis henkisesti nyt täysin valmistautunut aborttiin. Asioita on mietitty puolesta ja vastaan ja tämä on ratkaisu nyt. Saatan toki katua sitä joskus, mutta tiedän että tässä hetkessä se on ainoa oikea ratkaisu minulle (ja myös sille lapselle joka ei tule syntymään). Ja tietysti itken ja suren. Parisuhteelle käy miten käy. Parempi jos päättyy aborttiin kuin jos päättyy lapsen syntyyn.
Nyt mielessä on lähinnä se, että saan sen lääkkeellisen keskeytyksen (nyt 6vkoa 4 päivää laskurin mukaan) enkä joudu kaavintaan. Kunhan sen keskeytyksen olen saanut, alan surra varsinaista aborttia, koska taatusti se on surun paikka vaikka onkin oikea ratkaisu.
Olen surrut kuolleita (ihmisiä ja eläimiä) ennenkin, nyt suren yhden lisää ja se jää kokemukseksi (ja suruksi?) sydämeeni. Lapsi tulee sitten myöhemmin, haluttuna, rakastavaan perheeseen, jos on tullakseen.
Enkä minä tiedä miten iso suru tästä syntyy, mutta se on vain sitten vastaan otettava. Päätös on tehty.
sitten kun joskus se parisuhde lakkaa kukoistuksensa lapsen synnyttyä? Lapsi vaan myrkytykseen vai..?!
No, mistä tietää, voihan se olla ettet enää koskaan saakaan lapsia..
Tämä on suru jonka voit VÄLTTÄÄ!
Sehän tässä onkin se ongelma, kun se parisuhde ei nimenomaan kukoista. Ei siis mikään järkevä pohja perustaa perhettä jo hajoavan liiton raunioille. Parisuhde voi kaatua lapsen syntymän jälkeen eikä sille voi mitään, mutta pitäisi sen kunnossa olla siinä vaiheessa kun lasta tehdään. Voi olla etten enää saa lapsia, mutta se on sitten vain kestettävä. Sitä en kestä, jos teen lapsen tähän tilanteeseen.
En jaksa vastata tällaisiin... lapsi vaan myrkytykseen.... kyseessä ei vielä ole "lapsi", sen alku vasta. Ihmiset selviävät isommistakin menetyksistä, joiltain kuolee lapset tapaturmaisesti tai sairauksiin. Uskoisin sen olevan paljon isompi tuska kuin alkion menettäminen.
joskus myöhemmin jonkun muun kanssa, ilman että sen eteen tarvii lapsen henkeä uhrata!
Kyseessä on jo elämäänsä elävä, syntymätön lapsesi.
Sairauksiin ja onnettomuuksiin kuolevien lasten menetyksiin ei liity loppuelämän kalvavaa syyllisyyttä sen aiheuttamisesta.
on oikea vaihtoehto, jos sä niin olet sen ajatellut. Sä olet ainut kuka pystyy luotaamaan sieluusi niin paljon, että tietäisi, onko sinusta ottamaan nyt vastuuta lapsesta, vaikka kovin moni on tietävinään.
Joku sanoi, ettei tiedä ketään kuka olisi katunut sitä että on lapsen pitänyt. Ei todellakaan sellaista voi tietää, missään ei lie ilmoituspalstaa, jonne laitettaisiin tiedot syntyneestä lapsesta, katuuko sitä vai ei. Yhtä vähän on palstaa, jonne kirjattaisiin abortit, katuuko vai kiittääkö itseään.
Lapsi varmaan tulee olemaan mukanasi lopun elämän. Joskus vuosikymmenien päästä et enää sitä muista jatkuvasti, mutta putkahtaa se mieleen. Ei sille voi mitään, se on yksi elämän kipupisteitä, ei niiltä voi välttyä.
Vuosien päästä pystyt varmasti peilaamaan taaksepäin elämääsi, ja saat selvyyden siihen mikä nyt on vain tulevaisuutta ja arvelua.
Ihminen tekee ratkaisuja sen hetkisen tilanteen mukaan, eikä näkökulmaa loppuelämään pysty ottamaan.
Voimaa sulle koitokseen, joka tapauksessa.
kuuluvia tunteita kaikki. Negatiiviset tunteet ovat osa elämää ja elämisen opettelua. Jokaisella on pahoja muistoja, tehtyjä virheitä, haluttuja vaikeita ratkaisuja, suruja ja huolia. Ne kuuluvat elämään eikä niitä tarvitse pelätä. Aloittajalla on hieno asenne elämään ja sen käsittelyyn, tsemppiä hänelle :)
Olen samaa mieltä. Joskus tulee tehtyä virheitä, itselläni se on lähinnä tuo ehkäisyn kanssa säheltäminen tässä kohtaa, mikä nyt sitten johtaa ehkä suruun, ehkä kipeisiin muistoihin jatkossa, mutta ne on vain elettävä. Toista vaihtoehtoa ei nyt ole. Kiitos tsempistä. (Täällä kun on myös masentavia mielipiteitä joukossa....)
Ihminen tekee ratkaisuja sen hetkisen tilanteen mukaan... niinpä. Osa niistä kipeistä ratkaisuista sattuu hetken, osa pidempään. Minä teen nyt tämän ratkaisun, tällä hetkellä muuta ratkaisua ei voi ajatella. Se on oikea nyt ja tulevaisuudessa sitä surua kokiessa tiedän, etten olisi voinut tehdä muuta....
tehdä jotain minkä tietää jo etukäteen virheeksi ja loppelämän suruksi? Virheen jälkeen sinä ehkä jatkat elämääsi, lapsesi ei...vaihtoehto ON. Ja se on ELÄMÄ jonka myös lapsesi nyt ansaitsisi.
ja aina tästä eteenpäin, että toisinkin olisit voinut tehdä!
jatkaminen on katsos vieläkin suurempi suru, vaiva ja virhe.
ja myöhemmin sitten huomaa mikä on vielä pahempaa.
Omaehtoisesti!
Kyllä ne OIKEAT SURUT tulevat niin,ettei niihin
voi itse vaikuttaa.NYT VOIT!HERÄTYS!
kokemuksesta yhtä helvettiä liian monen lapsen kanssa, joten tekisin edelleenkin abortin kuten aiemminkin jos samanlainen tilanne vastaan tulisi. Ei ole aika muuttanut mieltä.
voi olla myöhemmin helvettiä liian vähien (=ei yhtään) lasten kanssa.
Sitäpaitsi syyllisyyttä voi tuntea ilman katumustakin.
vuosien päästä katsookin sitä lastaan, jonka antoi elää ja josta on hyvin kiitollinen ja onnellinen. Ei niitä kipupisteitä tarvitse tieten tahtoen itselleen luoda...
Päädyt sitten mihin ratkaisuun tahansa,sinun ei pidä välittää muiden mielipiteistä. Teet niinkuin itse haluat. Kenenkään ei tarvitse siitä tietää,tai sitä asiaa kritisoida. Et ole ainoa,joka joutuu miettimään tuollaisia asioita. Pidä huolta itsestäsi.
moikka.
Vastaa kysymykseen itsellesi: Tahtoisinko lapsen? jos tahdot niin tuolloin kannattaa miettiä että miten se hoitaa. Voisiko siskot tai vanhemmat olla apuna. Älä sotke parisuhdetta tähän asiaan. Se on eri asia. Toki lapsi tarttee isän mutta sen Hän voi saada tulevastakin tai roolin omasta isästäsi.
Mulla on 5 lasta 3 naisesta. Yhtään en ole halunnut abortoitavan. Se ei olisi lasta kohtaan oikein. 3 näistä on haluttu maailmaan ja 1 ei ja 1 on sovinto (mutkikas juttu.)
Mutta jokaisesta lapsesta on joku aina ollut iloinen vaikken minä. Ei halutun äiti on ollut iloinen ja heidän sukunsa.
Saisitko apuja lasten kasvatukseen mistään ja kolikon toinen puoli on se että voisit olla aika leso lapsesta muille. Jammaan pääset aivan varmasti jos vain vanhempasi ja siskosi ovat mukana.
Sitten siihen henkiseen puoleen. Mieti! Itsekkin sen itsellesi sanoit - tuomion. Murha. En itse osaa sanoa että onko se murha mutta ei ainakaan elämä. Ja sitten sen tunteen kans on elettävä yli.
Voimia. Toivotaan et elämä voittaa.
että elämä voittaa, myös sen lapsen kohdalla!
Mulla ei valitettavasti oo sisaruksia eikä oikeastaan vanhemmista kuin äiti, joka voisi auttaa. Kavereistakaan ei juuri apua olisi. Tulevan isän kanssa uskon, että saisin tapella pitkään ja hartaasti...(mahdollisesta huollosta, tapaamisista) Jammailemaan pääseminen ei sillä lailla kiinnosta, oma jaksaminen huolestuttaa. Haluan lapsen vakaaseen perheeseen, jossa on rakkautta, turvaa ja luottamusta, ja sekä isä että äiti, jotta lapsella on parhaat lähtökohdat elämän alkuun. Tällä hetkellä en pystyisi sitä lapselle tarjoamaan... =(