Kolme vuotta sitten, kun olin kasilla mun valinnaisen köksän ryhmässä, oli yks tosi komee ja ihana poika. Ihastuin siihen ensimmäisestä päivästä ja tuntu, että meijän välillä oli tosi vahvaa kemiaa, molemminpuolin. En saanu silmiäni irti siitä ja sekin tuntu kattelevan takas aika paljon. Se pukeutu tosi ihanasti ja sen silmät, niin kauniit. Joku siinä veti mua tosi vahvasti puoleensa. Se oli tosi kypsän olonen. Vahvan näkönen ja kaikin puolin mun tyyppiä. Sil oli kuitenkin, joku asia joka rajotti sitä. Se oli aina nii nurkkaan ajetun olonen, must tuntu, et sil ei ollu kaikki asiat hyvin kotona tai kavereiden kanssa. Halusin auttaa sitä jotenkin, mutten oikeen tienny miten lähestyä sitä. Aina niin alakulonen ja vetäytyny, eikä sillä ollu koulussa oikeen kavereita. :(
Aina näin sen yksin käytävillä ja en suoraansanoen tienny oliks sillä kavereita koulun ulkopuolella. Kukaan ei edes tienny kuka se oli, tai mistä se oli tullu. Yritin joltain kavereilta vähän epäsuorasti urkkia, tietäiskö ne siitä mitää, muttei kukaa tietäny. Se oli ku tippunu taivaasta ja kaikki ajatteli vaan, et siin täytyy olla joku vialla, kun se on aina yksin.
Ensin ajattelin itekin et se saattaa ehkä olla vähän epäsosiaalinen, mut sit jossain vaiheessa vuotta uskaltauduin pysähtymään käytävällä ja juttelemaan sen kanssa. Huomasin, ettei se ollu ainakaan mitenkään sosiaalisella tasolla avuton. Ihan sujuvasti se jutteli ja sen hymy (jonka näin vaan muutaman kerran koko vuonna) oli niin ihana. Ihan kun koiranpentu. ;) Sen jälkeen olin vielä ihastuneempi siihen ja ajattelinkin, että koittasin lähestyä sitä ihan tosissani. Haaveilin aina miten ihanaa olis olla sen sylissä ja kaikkee. Olin ihan varma, että tekisin alotteen ihan pian.
Aika kulu, enkä oikeen onnistunu sit tekemään mitään. Keksin aina jonkun tekosyyn viivyttää sitä. Niihin aikoihin mua alko ahdistamaan, miks tää poika oli aivan kokoajan omissa oloissaan? Lopulta huolestuin jo, kun se alko näkymään aina vaan harvemmin koulussa ja puolessa välissä kevättä se katos kokonaan. En nähny sitä sen jälkeen moneen kuukauteen.
Mietin sitä poikaa koko kesän ja olin koittanu metsästää sen gallerianikkiä varmaan vuoden, muttei sillä ilmeisesti ollu. Aloin jo melkein unohtaa miltä se näytti. Sit alko ysiluokka.
Heti ensimmäisenä päivänä näin sen koulussa. Jotenki näytti että sen asiat olis päällepäin menny vaan huonompaan suuntaan. Se oli tosi väsyneen ja apaattisen näkönen. Mä en jotenki enää osannu yrittää sen suhteen mitään.
Jossain vaiheessa syksyä se lopetti ulkonäkönsä ylläpitämisen. Aina kun näin sen tiesin, et sillä oli joku pahasti pielessä. Mä halusin auttaa sitä, mutten uskaltanu. Pelkäsin, ettei se enää edes muistais mua, kun katos sillain mysteerisesti edellisenä vuonna ja muutenkin juteltiin harvoin. Kyllä se välillä aina huomas mut käytävällä, muttei enää juteltu. Joulun aikoihin se oli jo ihan kun eri ihminen. Pitkä epäsiisti tukka, veltonolonen, päällepäin tosi ahdistunu, päällä mitä sattu ja aina niin surullisen näkönen. Vähän kerrassaan mun kiinnostus alko lopahtamaan. En vaa nähny siinä mitään, mikä enää ois viehättäny mua. Tuntu et se oli ollu vaan jonkinlainen pakkomielteinen ihastus. :( Kyllä mä aina jotenkin sitä tarkkailin, vaikken enää itelleni uskotellukkaan olevani kiinnostunu.
Taas kevän mittaan se katos. Pikku hiljaa aloin unohtaa koko ihmisen.
Nyt vuoden jälkeen, olin vaateostoksilla keskustassa ja se käveli mua vastaan. Se tuli mulle melkein shokkina. Menin ihan lukkoon. Kaikki asiat jotka sai mut niin ihastuneeks siihen palas mun mieleen. Sil oli tukka hyvin ja värjätty tummaks. Se ei todellakaan ollu enää mitenkää velton näkönen. Sillä oli takki auki ja pystyin näkemää, et se oli tosi hyvässä kunnossa. Leveet hartiat ja treenatun näkönen muutenkin. Kun viimeks ysillä olin sitä nähny se oli tosi laiha ja heikossa kunnossa. Se oli niin miehistyneen näkönen. Huomasin et sil oli mukana muutama tyyppi naapurikoulusta. Tiedän niiden tyyppien olevan suhteellisen suosittuja urheilijoita. Ne oli kaikki nii komeita, mut se oli kyl ihan eri sarjaa. Kun kattelin niitä se oli ihan selvästi ns. porukan pomo. Must se tuntu jotenki nii oudolta. Ainii ja sil oli kädessä joku tatska. Eniten mua ahdistaa se, kun se selvästi huomas mut ja hymyilikin mulle vähän. Hymyilin takas. Must oli niin ihana nähä se, mut sit se taas katos yhtä nopeesti kun oli tullukin. Mulla ei oo mitään tietoa mitä teen seuraavaks. En tiedä missä se asuu, tai opiskelee. Tää sotki mun ajatukset ihan kaikkeen. Haluisin olla vaikka vielä peruskoulussa, et voisin tutustuu siihen. Miksei sitä ikinä tee mitään, kun on kaikki mahdollisuudet? Aina vaan odottaa liian kauan kunnes on jo liian myöhästä. :(
En ole koskaan ollut yhtä ihastunu keneenkään, edes aiempiin poikaystäviin ja tiedän, etten ketään muuta halua. Nyt ahistaa niin kauheesti. :(((((
Aina näin sen yksin käytävillä ja en suoraansanoen tienny oliks sillä kavereita koulun ulkopuolella. Kukaan ei edes tienny kuka se oli, tai mistä se oli tullu. Yritin joltain kavereilta vähän epäsuorasti urkkia, tietäiskö ne siitä mitää, muttei kukaa tietäny. Se oli ku tippunu taivaasta ja kaikki ajatteli vaan, et siin täytyy olla joku vialla, kun se on aina yksin.
Ensin ajattelin itekin et se saattaa ehkä olla vähän epäsosiaalinen, mut sit jossain vaiheessa vuotta uskaltauduin pysähtymään käytävällä ja juttelemaan sen kanssa. Huomasin, ettei se ollu ainakaan mitenkään sosiaalisella tasolla avuton. Ihan sujuvasti se jutteli ja sen hymy (jonka näin vaan muutaman kerran koko vuonna) oli niin ihana. Ihan kun koiranpentu. ;) Sen jälkeen olin vielä ihastuneempi siihen ja ajattelinkin, että koittasin lähestyä sitä ihan tosissani. Haaveilin aina miten ihanaa olis olla sen sylissä ja kaikkee. Olin ihan varma, että tekisin alotteen ihan pian.
Aika kulu, enkä oikeen onnistunu sit tekemään mitään. Keksin aina jonkun tekosyyn viivyttää sitä. Niihin aikoihin mua alko ahdistamaan, miks tää poika oli aivan kokoajan omissa oloissaan? Lopulta huolestuin jo, kun se alko näkymään aina vaan harvemmin koulussa ja puolessa välissä kevättä se katos kokonaan. En nähny sitä sen jälkeen moneen kuukauteen.
Mietin sitä poikaa koko kesän ja olin koittanu metsästää sen gallerianikkiä varmaan vuoden, muttei sillä ilmeisesti ollu. Aloin jo melkein unohtaa miltä se näytti. Sit alko ysiluokka.
Heti ensimmäisenä päivänä näin sen koulussa. Jotenki näytti että sen asiat olis päällepäin menny vaan huonompaan suuntaan. Se oli tosi väsyneen ja apaattisen näkönen. Mä en jotenki enää osannu yrittää sen suhteen mitään.
Jossain vaiheessa syksyä se lopetti ulkonäkönsä ylläpitämisen. Aina kun näin sen tiesin, et sillä oli joku pahasti pielessä. Mä halusin auttaa sitä, mutten uskaltanu. Pelkäsin, ettei se enää edes muistais mua, kun katos sillain mysteerisesti edellisenä vuonna ja muutenkin juteltiin harvoin. Kyllä se välillä aina huomas mut käytävällä, muttei enää juteltu. Joulun aikoihin se oli jo ihan kun eri ihminen. Pitkä epäsiisti tukka, veltonolonen, päällepäin tosi ahdistunu, päällä mitä sattu ja aina niin surullisen näkönen. Vähän kerrassaan mun kiinnostus alko lopahtamaan. En vaa nähny siinä mitään, mikä enää ois viehättäny mua. Tuntu et se oli ollu vaan jonkinlainen pakkomielteinen ihastus. :( Kyllä mä aina jotenkin sitä tarkkailin, vaikken enää itelleni uskotellukkaan olevani kiinnostunu.
Taas kevän mittaan se katos. Pikku hiljaa aloin unohtaa koko ihmisen.
Nyt vuoden jälkeen, olin vaateostoksilla keskustassa ja se käveli mua vastaan. Se tuli mulle melkein shokkina. Menin ihan lukkoon. Kaikki asiat jotka sai mut niin ihastuneeks siihen palas mun mieleen. Sil oli tukka hyvin ja värjätty tummaks. Se ei todellakaan ollu enää mitenkää velton näkönen. Sillä oli takki auki ja pystyin näkemää, et se oli tosi hyvässä kunnossa. Leveet hartiat ja treenatun näkönen muutenkin. Kun viimeks ysillä olin sitä nähny se oli tosi laiha ja heikossa kunnossa. Se oli niin miehistyneen näkönen. Huomasin et sil oli mukana muutama tyyppi naapurikoulusta. Tiedän niiden tyyppien olevan suhteellisen suosittuja urheilijoita. Ne oli kaikki nii komeita, mut se oli kyl ihan eri sarjaa. Kun kattelin niitä se oli ihan selvästi ns. porukan pomo. Must se tuntu jotenki nii oudolta. Ainii ja sil oli kädessä joku tatska. Eniten mua ahdistaa se, kun se selvästi huomas mut ja hymyilikin mulle vähän. Hymyilin takas. Must oli niin ihana nähä se, mut sit se taas katos yhtä nopeesti kun oli tullukin. Mulla ei oo mitään tietoa mitä teen seuraavaks. En tiedä missä se asuu, tai opiskelee. Tää sotki mun ajatukset ihan kaikkeen. Haluisin olla vaikka vielä peruskoulussa, et voisin tutustuu siihen. Miksei sitä ikinä tee mitään, kun on kaikki mahdollisuudet? Aina vaan odottaa liian kauan kunnes on jo liian myöhästä. :(
En ole koskaan ollut yhtä ihastunu keneenkään, edes aiempiin poikaystäviin ja tiedän, etten ketään muuta halua. Nyt ahistaa niin kauheesti. :(((((
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olipas se tunteellinen tarina..
Kuulostaa just sellaselta mitä itse olin entisenä koulukiusattuna tullessa yläasteelle.
Itse myös odottelin ja odottelin että uskallanko kysyä yhtä likkaa ulos yläasteella... No samanlaillahan se meni, en sitten sen koomin enää tavannut häntä.
Jos vielä näät sen ni sun on vaan sanottava että tykkäät siitä ja tahdot vaikka numeron tjsp.
Muuten menetät vielä koko tyypin.
Rohkeesti vaan eteenpäin, mene juttelemaan tai "törmää" vahingossa siihen kun näät sen. Tee jotain josta on pakko syntyä keskustelua pelkän "Moi" ja "Moi" sijaan.