Vieraantuneet vanhemmistaan. Kiirettä riittää.
Minun poika on joutilas ja työtön, mutta haluaa
ilahduttaa vanhempiaan.
Minun poika on joutilas ja työtön, mutta haluaa
ilahduttaa vanhempiaan.
Lapsesi ovat menestyneet
mitä sitten?
241044
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Me vanhemmat joudumme vääjäämättä kokemaan sen,että lapsemme olemme synnyttäneet maailmalle.
He elävät omaakin elämäänsä kiireistä,tänä päivänä ja vaativaakinE.en voi yhtyä siihen että lapseni olisivat minusta vieraantuneet? Minä pidän heihin yhteyttä,he käyvät luonani,tarjoan heille ruokaa ja seurustellaan.
Minullakin on tytär joka tällä hetkellä on lomautettu,joka tekee vaativaa työtä. Mutta hän käy kerran pari viikossa täällä äidin luona yöpyy,saunoo ja nauttii yhdessä-olosta ja turvasta kun elämä vaatii,sopeutumista.
Siinhän me vanhemmat voimme tukea heitä,että tietävät sen pohjan olevan pysyvän niin kauan kuin olemme olemassa.
Kiva että poikasi haluaa ilahduttaa sinua:)
sulta miten sulla menee. Anna joskus aloittajalle mahdollisuus.
lapseni haluaa iladduttaa,muttei muiden!
Saat ottaa nämä mielellään vaan kun ei kukaa vastaa.
Mitä tarkoitat?
Eikö avaus ole avaus keskustelua varten?
Osallistu sinäkin siihen.
Tiedoksi, että monella ihmisellä on aikaa vanhemmilleen, vaikka menestyisivätkin työssään ja toimissaan. Ei yhteys vanhempiin riipu siitä, että olisi työtön tai syrjäytynyt.
ettei siis riipu työtilanteista tai menestymisistään yhteydenpito,
vaan luonteesta / luonteista, sillä muuttujina tässä ovat lasten perheetkin, kaikki isoista pienimpiin.
Jokainen toimii tavallaan, minkä kokee hyväksi.
Itse priorisoin lasten luona käymiset etusijalle,
jos pitää valita, niin kutsu sinne voittaa.
Olen iloinen ja onnellinen, jos siellä menee hyvin.
Anopin luona kävimme usein, hänelläoli viimeisinä kotonaolovuosinaan
turvapuhelin eteisessä ja ranteessaan, ja puhelin joka huoneessa, turvapuhelin soi ensin meillä, sitten (ellemme olleet kotona)
langon perheessä, ellei siellä oltu, sairaalassa, joka oli lähellä.
Hän eli yli 90-vuotiaaksi ja pysyi reippaana ja pää pirteänä melkein loppuun asti.
Rauha hänen muistolleen.
-
Se on niin peruuttamatonta.
Tyhjä paikka jää.
Eräs, jonka sydän pysähtyi, ja joka elvytettiin siitä,
sanoi, ettei se tuntunut miltään. Vain hyvältä.
Pahalta alkoi tuntua vasta sitten, kun hän kuuli lääkärin
huutavan vihaisesti, ettekö te vieläkään osaa tätä.
Sormissa ja varpaissa tuntui samanlaista kipua, kuin paleltumisen jälkeen,
kun veri alkaa taas kiertää kylmettyneissä sormissa ja jaloissa.
Elämä jatkui sitten vielä 30 vuotta.
Kiire on minunkin pojallani. Aina matkalla jonnekin päin maailmaa, mutta
kun on tietokone mukana niin tällaisena tekniikan aikakautena ei ole
mahdotonta pitää yhteyttä, jos haluaa.
Joka ilta hän kyselee kuulumiset ja haluaa tietää, että kaikki on hyvin.
Tapaamaan emme ehdi kovin usein, koska asumme kaukana toisistamme,
mutta yhteydet toimivat.
Jokainen ilta?!
Joka ilta, jos nettiyhteys toimii. Kysymys ei ole tiukasta napanuorasta
vaan hyvistä ja avoimista suhteista.
Jos penskamme ryhtyisivät olemaan päivittäisessä yhteydessä niin väistämättä huolestuisin jotain olevan pielessä!
Molempien asuinpaikkakunnalle on matkaa noin 250km.
Netti-, puhelin- ja tekstiviestiyhteyksiä on toiseen viikoittainmuutama, toiseen muutaman kerran kuukaudessa.
Minusta on täysin tolkuton ajatus että penska kilkuttelisi viestiä maamolleen vaikkapa työmatkallaan Lontoosta.
Tai kolmen viikon Andien, tai kuuden viikon Taka-Intian vaelluksiltaan.
Me olemme tarkoituksellisesti passiivisia.
Useimmiten tenavilla on jotain asiaa.
Joskus meillä.
Olisin todella pettynyt ja huolestunut jos me muodostaisimme kovin suuren osan lastemme perheiden elämästä!
Siinä mielessä laadimme myös hautaustestamenttimme.
Vanhukset tuhkaksi ja tuhkat muistolehtoon ilman mitään monumentteja.
Tunnollisina kakaroina ne kuitenkin järjestäisivät hadan hoidon ja velvollisuudentuntoisesti hoitaisivat tavanomaiskäynnit.
Tätä emme halua heidän rasitteeseen.
Sytyttäkööt muistopäivinä kynttilät!
Jos elossa on samasta perheestä enää kaksi henkilöä, niin luultavasti
on parempi olla yhteydessä siihen jäljelläolevaan niinkauan kuin se
vielä on mahdollista.
Toisin oisi, jos yhteydenpito tuntuisi pakolta.
Monet vanhat jätetään yksin. Ainoa kontakti ulkomaailmaan on
kunnan ruokapaketin tuoja.
Ei kannata nim. "tepposen" huolestua tai olla kateellinen, jos jollakin
on huolehtivainen poika. Kukaan ei vaadi häntä pitämään yhteyttä.
Aloite tulee häneltä itseltään.
Vanhempien syyllistämän lapsen yhteydenpito
on jatkuvaa.
Onko vapaaehtoista, syytä miettiä.
Me pyrimme aikanaan kasvattamaan lapsemme itsenäiseen, omaan elämään.
Silti se ei vieraannuttanut heitä meistä.
Maantieteellinen etäisyys ja opiskeluvaihe aiheuttivat tietenkin suvantoa yhteydenpitoon.
Olemme lähteneet siitä ajatuksesta että penskamme ovat yhteydenpidossaan meitä aktiivisempia.
Toinen soittelee muutaman kerran viikossa ja sinkkuna matkustelee vaimoni kanssa.
Sähköpostin frekvenssi samaa luokkaa.
Toiselle perhe aiheuttaa omat kuvionsa ja fyysinen yhteydenpito jää muutamaan kertaan vuodessa.
Puhelin- ja nettiyhteyksiä on viikoittain.
Kummankaan kohdalla kyse ei ole mistään ilahduttamisesta vaan normaalista yhteydenpidosta.
mahtanut olla kysymuksessä "keskinäisen kehumisen kerho". Eikö ole ainoastaan hyvä,jos lasten ja vanhempien suhde pysyy avoimena. Riippumatta siitä,kuinka montaa kertaa viikossa tai kuukaudessa pidetään yhteyttä.Emmehän me lapsiamme itseämme varten kasvata,vaan elämään omaa elämäänsä. eikö niin?
Tarvinneeko tuohon muuta sanoa!
Huomaa otsikon kysymysmerkki!
tämän ketjun luettua tuli tunne, että väärin toisten lapset pitävät yhteyttä. Napanuoraa, ilahduttamista, jne.
Eihän kaikkien kotikasvatus toki ole samanlaista, napanuora tai ilman, jokainen olkoon onnistuja, kun vaan kunnon kansalaisia olemme tuottaneet lisääntymisiässämme.
Tuttu tunne on kaukana kotoa ja aikaa olla hotellissa, mikä ettei vois jutella perheelleen?
Voihan se ymmärtää väärin tai oikein, se vaan on jokaisen korvien välissä....
Kyllä minusta on luonnotonta jos omaa perhe-elämäänsä elävä ihminen on päivittäin yhteydessä omiin vanhempiinsa!
Kaikkein karmeaa on se että ne kaksi sukupolvea asuisivat samassa kolhoosissa.
Agraariympäristö on mielestäni poikkeava.
Ajatelkaahan nyt rakkaat mammat milloin lapsukaisenne mahtanee itsenäistyä!
Kukaan ei tässä ketjussa ole maininnut onko yhteyttä pitävät lapset perheellisiä vai ei.
Nimimerkki "Itsekäs" on katsonut tehtäväkseen pitää vuorisaarnan, mikä on "luonnotonta" ja mikä luonnollista.
"Luonnollista" on ainoastaan, niin kuin hänen omassa perheessään asiat hoidetaan.
Omasta mielestäni tuntuisi luonnottomalta, jos tietäisin, että poikani on työmatkalla Afrikassa ja illalla näkisin hänet kirjautuneena meseen, mutta hän ei ottaisi yhteyttä ja vaihtaisi nopeasti kuulumisia.
Uusi tekniikka tuo "Itsekkäälle" luonnottomalta tuntuvia yhteydenottoja, meille kotonaoleville rakkaita viestejä, tiedetään että molemmin puolin on kaikki hyvin.
Oli äiti, jolle avioeron jälkeen jäi kaksi toisella- kymmenellä olevaa poikaa.No, pojat kasvoivat kauppias äidin hoivassa. Aikanaan avioituvat ja saivat perheenlisää.Lempipoika asui samassa rapussa missä lapsuuden koti.
Joka päivä äiti soitti ja kyseli kuulumiset.Toki pojatkin joskus itse ottivat yhteyttä.
Vierähti 10-15 vuotta,ja jälkipolvi vietti viikonloppujaan saaristossa Hiittisissä.Äidin huoli ajomatkan takia oli niin valtava,että hän myöhään soitteli tutuilleen (kännykät olivat vasta tulossa) ja pommitti pöjan puhelinta yli puolenyön!Saatuaan huolesta suunniltaan vihdon
puhelimeen,oli tämä karskin miehekkäästi sanonut äidilleen."Nyt tämä saa loppua! Me emme ole sinulle velvollisia ilmoittautumaan perille päästyämme.Hyvää yötä.paiskas puhelimen kiinni,
Opittava oli irroittamaan. Että silleen
kertoa noin tarkasti toisten asioista, jos vaikka itsestään hölöttää kaiken mahdollisen.
esimerkit voivat myös valaista asiaa,sanoinko nimiä?
Minusta et ole kuullut yhtä tuhannesosaa vielä.......... etkä kuulekkaaaan ha ha
Aika hömppää tulla tänne kertomaan noinkin tarkkaan naapurin asioita.
Älä ihmettele jos joku joskus pimeässä sua pelottelee... anna ihmisten elää!
Onko lapsen velvollisuus ilahduttaa vanhempiaan vai voisivatko vanhemmat luonnollisella tavalla iloita lastensa itsenäisestä elämästä ja luonnollisesta yhteydenpidosta?
Nämä sitovat, velvoittavat "emotyypit" ovat ehdottoman tyytyväisiä omaan tilanteeseensa.
Ovatko heidän lapsensa sitä aidosti?
Vakuuttelut ja todellisuus eivät välttämättä ole sama asia.