Tuossa erästä viestiä kommentoidessani tuli mieleen, että miten te kaikki "kohtalotoverit" pärjäätte sen ajatuksen kanssa, että masennus voi uusiutua.
Olen saanut diagnoosin vakava, toistuva masennus. Siinä vaiheessa, kun masis alkaa hieman helpottaa, joudun myös käsittelemään pelkoa/ahdistusta siitä, että milloinkahan seuraavan kerran joudun tämän raastavan asian kanssa tekemisiin?
Ja miten siitä selviän vai selviänkö/jaksanko enää ollenkaan?
Olen saanut diagnoosin vakava, toistuva masennus. Siinä vaiheessa, kun masis alkaa hieman helpottaa, joudun myös käsittelemään pelkoa/ahdistusta siitä, että milloinkahan seuraavan kerran joudun tämän raastavan asian kanssa tekemisiin?
Ja miten siitä selviän vai selviänkö/jaksanko enää ollenkaan?
Vastaukset 10
Vanhimmat
... lisää. Tiedätkö sanonnan (on kai Raamatussakin): Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Näinkin voi käydä. Sinua on nyt jäänyt todella painamaan mokoma toteamus ja diagnoosi. Ottaisitko huomioon, ettei se välttämättä ole ehdottoman oikein arvioitu; sinä voit muuttua ja kuntoutua odottamattomalla tavalla, myös!
Kurja on, että tuollainen kaikuu päässä, että 'kunnes tämä monttu ja tuska taas tulee'. Ei, ei! Sehän vaikuttaa jo sitä, että varmaan tuleekin. En aliarvioi työskentelyäsi lääkärin kanssa, mutta diagnoosit ovat SENHETKISIÄ ajatuksia ja lääkärin tekemiä kaavioita tietyn systeemin mukaan, että mihin diagnoosiin päätyy, sellaiseen jonka voi terveystietoihisi kirjoittaa. Asiasi voivat aina muuttua. Jospa vielä sisuuntuisit ja alkaisit todenteolla työskentelemään ja kuin näyttämään, että nuo ennusteet eivät ole totta. Eivät välttämättä olekaan.
Ok, mä joka tässä kirjoitan olen kai kroonisesti masennus-ahdistus-häiriintynyt tyyppi, mutta en halua pitää sitä pessimismiä luomassa edessäni koko aikaa. Ihmeitä tapahtuu. Niitä voi tulla olosuhteiden kautta ja kuten minulla uskoontulon kautta; siinäpä hävisi umpikujapäättömyyden olot, sain tietää, että aina on toivoa. Toivo tuli siihen eteen ja se voitti tuonkin diagnoosin, joka sinänsä on totta edelleenkin.
Aikoinaan mulle kirjattiin 'narsistinen persoona'. Tuosta tiedosta meinasin seota, oli tosi paha juttu lukea tuollaista. Tutkin päivät pääksytysten asiaa, luin ja luin, että mitä se tarkoittaa ja ahdistuin hirvittävästi. Nämä diagnoosit ovat inhottavia, kuin tuomioita. Ei uskota niitä sokeasti. Kaikki on aika heiveröistä, lääkäreiden ymmärrys, oma ymmärrys sekä tilanteet. Eihän Kelakaan hyväksy 2 vuotta vanhempaa diagnoosia enää oikeaksi, näin kerran kuulin omalla kohdallani! Ajattelepa, miksi.
Mä kohdallani tutkin tuota persoonallisuushäiriötä sitten ja totesin, ettei se nyt niin kauhiaa olekaan, sitä löytyy erittäin montaa tasoa niinku. Johonkin asti ymmärsin asiaa ja pystyin jopa tekemään itseni eteen itseäni parantavia asioita ja päätöksiä, tyylin muutoksia. Tällöin lopulta tuosta pelästymisen tuskasta oikeastaan tuli minulle kuntoutumiseen vievä voima. Sanoisin että nykyään olen aika hyvin sinut pikku vikojeni kanssa enkä tiedä olevani lähimmäisilleni mitenkään liian raskas saatika haitta. Eiks' tuo ole aika hyvä kriteeri?
että olet päässyt sinuiksi sairautesi kanssa. Itse "rämmin" tässä masennuksen suossa vielä aika pahasti.
Aina on toivoa ja hienoa, että olet uskon kautta sen löytänyt. Itse en usko löytäväni elämääni uskoa, olen työssäni nähnyt niin paljon pahaa, etten ymmärrä pahojen tapahtumien tarkoitusta. Ja se saa minut epäilemään uskon kantavuutta. armasti minäkin voin löytää sen toivon vielä, mutta tällä hetkellä kun en omista enää omia tunteitani. Siis tiedän, että pitäisi tuntea jotain, mutta tällä hetkellä elelen lasiseisäisessä vankilassani.
Ensimmäisellä kerralla jaksoin tsempata ja uskoa selättäväni tämän sairauden, mutta uusiutumisten myötä tsemppini pikkuhiljaa hiipuu...
Hmmm, emmä tiedä olenko sinuiksi tullut, mutta ehkä olen jotenkin eheytynyt, vahvistunut (vanhentunutkin) ja 'laajentunut' tässä vuosien myötä ja se auttaa. Tuntuu tietysti välillä surkealta, että elämässäni olen jäänyt tosi paljosta paitsi, se kyllä on vaatinut hyväksymistä. Siinäkin kysymyksessä sitten iankaikkisen elämän toivo (ja varmuus!) täydellisen rakkauden luona taivaassa lohduttaa suuresti. Antaa perspektiiviä; tämä maanpäällinen elämä täällä suossa (useinmiten) on mennyt sitten näin, mutta kerran se loppuu ja täydellinen hyvä alkaa. Sitten ymmärrän kaiken, kärsimyksenkin. - Itse en ollenkaan koe, että kärsimys on mitenkään Jumalan lähettämää, Hän sitävastoin on tullut meidät pelastamaan täältä pois tietäen varmasti, mitä pahaa ihminen ihan itse (siis synt, väärin tekeminen ihmiskunnassa) saa aikaan. Ihminen pystyy tuhoamaan vaikka mitä, luonnonkin. Minua tämä vain lähentää Hyvyyteen itseensä, odotan kärsivällisesti ryömien tässä taistossa psyykenikin kanssa. Auttaa, tämä sielun ankkurin heittäminen taivaallisiin. Ei se aukenekaan ihmiselle ellei Hän auta. Aina voi pyytää.
- Nyt ei enempää tästä aiheesa, tää oli vaan sulle :) . Tarttiskohan tän palstan lukijoiden lähteä ulos lenkille hengittämään raitista, uutta ilmaa. Siis ne, jotka suinkin pystyvät. Tsemppiä.
Usko on hyvä asia, kun sen kuvaamallasi tavalla omakseen ottaa.
ei huolta huomisesta
elää vain päivän kerralaan.
miksi sitä turhaa stressaa kun voi jäädä vaikka auton alle ennen sitä.
Se että sinulla on dg toistuva masennus ei mitenkään automaattisesti tarkoita sitä että sairastut uudestaan. Lääkitys voi estää uudet masennusjaksot. Jos vaan pystyt niin koita jättää asian murehtiminen. Eikö olisi aika kurjaa jos murehtisit asiaa vuosikymmeniä ja sitten huomaisit että eipäs se masennus uusinutkaan, murehdin ihan turhaan kaikki nämä vuodet. Ja vaikka masennus uusisikin ei etukäteen murehtiminen auta vaan saattaa jopa edes auttaa uuden masennusjakson puhkeamista. En kuitenkaan missään nimessä halua vähätellä ongelmaasi vaan ihan kannustusmielessä kirjoitan. Ymmärrän huolesi hyvin sillä itse sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä joka ei varsinaisesti parane koskaan. Toki se voi olla jopa pysyvästi oireeton jos oikea lääkitys löytyy.
, vaan kuten terapeutilleni sanoin, aion kaatua saappaat jalassa!
Toki siinä vaiheessa, kun viime lokakuussa lopulta tunnustin itselleni, että on pakko hakea apua ja omin voimin en enää pärjää - niin synkät omien päivien lopettamisajatukset olivat päivittäisiä.
Toisaalta tuo saappaat jalassa kaatuminen on liiankin tyypillistä minua esim. jo viime kesänä huomasin, että tunteeni ovat kadonneet, mutta sisu ei antanut periksi myöntää avun tarvetta jo silloin. TK-lekurilta sainkin moitteita siitä, että olisi jo silloin pitänyt hakeutua hoitoon.
Estolääkitystä ei minulla vielä ole, mutta aion nyt psykiatrin kanssa keskustella asiasta, koska nämä minun masikseni ovat sieltä ikävimmästä päästä.
Gabi, kuinka vaikeat masennusjaksot sulla on kaksisuuntaisessa? Entä maniajaksot? Toivottavasti oma sairautesi on saatu tasapainoon!
Hyvä että aiot ottaa tuon estolääkitysasian esille! Lääkitys on yksi keskeinen asia varsinkin toistuvan masennuksen hoidossa.
Minulla on ollut ihan kaikentasoisia sairausjaksoja, ihan lievistä masennuksista ja hypomanioista vakaviin psykoottisiin tiloihin asti. Oireetonta aikaa ei ole ollut vuosiin, mutta jotenkin olen oppinut elämään sairauteni kanssa. Haluaisin rohkaista ja tsempata kaikkia joilla on joku toistuva/pysyvä sairaus, sillä toistuminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Tiedän paljon toistuvasta masennuksesta, kaksisuuntaisesta, skitsofreniasta yms toipuneita ihmisiä jotka ovat kuntoutuneet jopa taikaisin työelämään. Tulevaisuudestahan ei kuitenkaan kukaan tiedä.
Tiedän että nämä sairaudet voivat viedä täysin uskon tulevaisuuteen, se toivottomuus kun kuuluu monen psyykkisen sairauden oireisiin. Enkä tosiaankaan kuulu niihin "ota itseäsi niskasta kiinni niin kyllä se siitä" ihmisiin. Soisin vaan sinullekkin toivon hetkiä ja parempaa elämää. Rutkasti voimia sinne ja toivottavasti se toivon kipinä jostain singahtaa sinunkin elämääsi :)
voi käydä niin, että sui tulee.
susi tulee,
ei'sui'...
*kristusmitennolokirjoitusvirhe*