Mitä tämä oikeen meinaa,voiko itse huomata sairastavansa masennusta?
Olen ihmisten seurassa iloinen,puhelias(riippuu seurasta) mut muute kun olen yksin mietin ikäviä asioita(menneisyydestäni).
Minua on kiusattu koulussa(yläasteen ja amiksen opettajat ja luokkatoverit)jonka takia itsetuntoni on tosi nollilla.Niitä aikoja kun ajattelen, takaraivooni nousee suunnaton viha niitä ihmisiä kohtaa. En ees kestä jos joku tyyppi alkaa haukkumaa minua,sisälläni alkaa kasvaa suunnatonta vihaa et jos oisin tunteeton nii voisin hakata kyseisen tyypin.
Kärsin paniikkihäiriöstä ja torikammosta(en ees mee 200m päähän kauppaa yksin!Näistä ei tosin ole lääkärin lausuntoa). Koulu kiusaamisen jälkeen olen alkanut pelkäämää tuntemattomia ihmisiä,pelkään että jos yksin kuljen jossai,minut raiskataa/tapetaan/hakataan. Hyvä etten itkua väännä jos joskus joudun yksin kävelee kaupungis(tämän takia en tykkää työskennellä missää yksin koska tämä pelko laukaisee paniikkikohtauksen)
Olen ollut jo vuoden työttömänä ja tähän vuoteen sisään on kuulunu rakkaan pappani kuolema ja ero silloisesta avomiehestä ja potkut duunipaikasta(kaikki tapahtu kuukauden välein). En ole puhunu noista murheista kellekkään(enkä itke toisten nähden) koska en ole semmost tyyppiä et avaudun,muutaman kerran äidille ja kaveril avautunu mut sain haukkuja..
Nyt olen yrittänyt saada koulutus/työpaikkoja mut ei ole onnistunu(ja joskus nykyinen avomies pakottaa johonki paikkaa ja muut sukulaiset mut en halua semmosee paikkaa missä en tunne viihtyväni tän paniikkihäiriön ja huonon itsetunnon takia).. Yritin työkkärin kautta päästä yhtee koulutukseen siskoni kans, siskoni pääsi mut minä en..Sinä päivänä en tehny yhtää mitää muuta ku makasin sängyllä itkemässä ku työkkäri/koulutuksen vetäjät eivät päästänee mua kouluun vaik ne näkivät et oon ollu jo pitkää työttömänä. Tästä syystää harrastan nyt misatropia työkkäriä kohtaan.
Koht joudun työkkäriin ku on sinne aika. Ne pistävät mut jonneki työharjoitteluun, saan vaan työttömyystuen ja 8e/pvä,ei tolla "palkal" innosta tehä mitää töitä.
Olin viimeks yhes kaupas mis mua kohdeltii tosi alentavasti,esimieheni ei edes jutellut mulle tai ikin moikannu ja laitto pesemää vessaa(en yleensä osaa sanoo vastaan)..
Mä niin yritin edetä elämäs johonki suuntaa mut mahdollisuutta ei annetu..
Mä en jaksa enää tätä jatkuvaa ahditusta, stressiä, vihaa/inhoa, pelkoa ja surua..Tunnen alkavani vihaamaan kaikkia ihmisiä syvästi ketkä on mua satuttaneet ja se saa mut surulliseks et yksinäni itken pään kipeeks.
Anteeks jos tämä teksti oli sekava,oon melko huono kirjottaa mitää,mut koittakaa ymmärtää hätäni, mut mä voin henkisesti pahoin :(
Mikä avuksi?
Olen ihmisten seurassa iloinen,puhelias(riippuu seurasta) mut muute kun olen yksin mietin ikäviä asioita(menneisyydestäni).
Minua on kiusattu koulussa(yläasteen ja amiksen opettajat ja luokkatoverit)jonka takia itsetuntoni on tosi nollilla.Niitä aikoja kun ajattelen, takaraivooni nousee suunnaton viha niitä ihmisiä kohtaa. En ees kestä jos joku tyyppi alkaa haukkumaa minua,sisälläni alkaa kasvaa suunnatonta vihaa et jos oisin tunteeton nii voisin hakata kyseisen tyypin.
Kärsin paniikkihäiriöstä ja torikammosta(en ees mee 200m päähän kauppaa yksin!Näistä ei tosin ole lääkärin lausuntoa). Koulu kiusaamisen jälkeen olen alkanut pelkäämää tuntemattomia ihmisiä,pelkään että jos yksin kuljen jossai,minut raiskataa/tapetaan/hakataan. Hyvä etten itkua väännä jos joskus joudun yksin kävelee kaupungis(tämän takia en tykkää työskennellä missää yksin koska tämä pelko laukaisee paniikkikohtauksen)
Olen ollut jo vuoden työttömänä ja tähän vuoteen sisään on kuulunu rakkaan pappani kuolema ja ero silloisesta avomiehestä ja potkut duunipaikasta(kaikki tapahtu kuukauden välein). En ole puhunu noista murheista kellekkään(enkä itke toisten nähden) koska en ole semmost tyyppiä et avaudun,muutaman kerran äidille ja kaveril avautunu mut sain haukkuja..
Nyt olen yrittänyt saada koulutus/työpaikkoja mut ei ole onnistunu(ja joskus nykyinen avomies pakottaa johonki paikkaa ja muut sukulaiset mut en halua semmosee paikkaa missä en tunne viihtyväni tän paniikkihäiriön ja huonon itsetunnon takia).. Yritin työkkärin kautta päästä yhtee koulutukseen siskoni kans, siskoni pääsi mut minä en..Sinä päivänä en tehny yhtää mitää muuta ku makasin sängyllä itkemässä ku työkkäri/koulutuksen vetäjät eivät päästänee mua kouluun vaik ne näkivät et oon ollu jo pitkää työttömänä. Tästä syystää harrastan nyt misatropia työkkäriä kohtaan.
Koht joudun työkkäriin ku on sinne aika. Ne pistävät mut jonneki työharjoitteluun, saan vaan työttömyystuen ja 8e/pvä,ei tolla "palkal" innosta tehä mitää töitä.
Olin viimeks yhes kaupas mis mua kohdeltii tosi alentavasti,esimieheni ei edes jutellut mulle tai ikin moikannu ja laitto pesemää vessaa(en yleensä osaa sanoo vastaan)..
Mä niin yritin edetä elämäs johonki suuntaa mut mahdollisuutta ei annetu..
Mä en jaksa enää tätä jatkuvaa ahditusta, stressiä, vihaa/inhoa, pelkoa ja surua..Tunnen alkavani vihaamaan kaikkia ihmisiä syvästi ketkä on mua satuttaneet ja se saa mut surulliseks et yksinäni itken pään kipeeks.
Anteeks jos tämä teksti oli sekava,oon melko huono kirjottaa mitää,mut koittakaa ymmärtää hätäni, mut mä voin henkisesti pahoin :(
Mikä avuksi?
Vastaukset 4
Vanhimmat
En ole asiantuntija, mutta minusta tuntuu, että tarvitsisit kipeästi jonkinlaista terapeuttista toimintaa/keskustelua. Olisiko ehkä mahdollista, että ottaisit yhteyttä paikalliseen terveyskeskukseen tai mielenterveystoimistoon? Ja sitä kautta pääsisit juttelemaan jollekin sairaanhoitajalle/psykologille/sosiaalityöntekijälle? Kyllä apua saa, jos riittää voimaa ja motivaatiota sitä lähteä hakemaan. Voi olla, että jonkinlaisen arvioinnin jälkeen saattaisit saada psykoterapeuttilistan käteen ja pääsisit etsimään itsellesi psykoterapeuttia. Kuullostaisiko se mahdottomalta ajatukselta?
Mielestäni on erittäin tärkeää päästä keskustelemaan omista ahdistavista asioista sellaisten henkilöiden kanssa, jotka ymmärtävät ja vilpittömästi haluavat auttaa. Ja on ikävää, jos ystäväpiirissäsi ei ole tällaisia henkilöitä kelle uskoutua. Minä ainakin koin myötätuntoa tarinaasi lukiessa ja toivon, että joskus vielä ymmärrät itseäsi satuttamien ihmisten oman ymmärtämättömyyden ja epävarmuuden. Silloin voit itse tiedostavana osapuolena hallita sen kaltaisia tilanteita. Ja olet voittaja.
PS. Ihanaa, että uskalsit tulla edes tänne puhumaan ongelmistasi. Se, että tulit, kertoo minusta oikeasta halusta ja motivaatiosta muuttua.
Kävin tänään lääkäris juttelemas noista ongelmista. Olin juttusilla puol tuntia minkä jälkee lääkäri tokaisee et "En anna mitää lääkkeitä, neuvon sua hakemaa johonki harrastukseen missä tapaat ihmisiä.." JOO, menisin jos uskaltaisin! kerroin lääkärille etten yksi uskalla liikkua missää et poikaystävä ain on mukana, ja sittenku kerroin et mulle tulee paineita jos joku pakottaa menemää töihin nii se sano "Älä höpsi" Ei tuntunu kivalta..Meen kyllä huomen toiselle lääkärille juttelee...Lähdin lääkäristä itku kurkussa..
Kerroin lääkärille olevani pienes masennukses,mul huono itsetunto/luottamus ja mul on paniikkikohtaus. Siihe se toksautti"Ihmetyttää ku oot antanu oman diagnoosin"Kai mä tiiän mikä mua vaivaa ja millon mä oon oikeesti henkisesti kipee?! Ei ihme et ihmiset tekevät kouluammuksia jne ku lääkäri ei ota vakavissaan heitä!
Saas nähä mitä huomen toinen tohtori sanoo..
teksi mieli valittaa jolleki tommosesta kohtelusta ku ei oteta ihmisiä vakavasti...
voi sinua todellisuudessa auttaa, vain voi antaa tienviittoja.
Tässä on eräs tienviitta lue Anthony de Mello Havahtuminen ja Echart Tolle Läsnäolon voima, niin voit päästä sinun omaan todellisuuteesi.
Kun ajattelee vain myönteisiä asioita sitä myös sinulle tapahtuu.
Kyllä itsekkin voi huomata sairastuneensa masennukseen.
Mä painin taannoin myös itse saman ajatuksen kanssa. Kun aloin autoa ajaessani pohtimaan sitä että jos nyt ajaisin tuon vastaan tulevan rekan alle....silloin päätin heti soittaa paikkakuntani mielenterveys toimistolle.
Kerroin vastaanotolle hautovani itsemurhaa joten tarviin ajan mahdollisimman pian, sainkin ajan miltei heti.
Itse sain mieliala lääkityksen ja oloni parantui huomattavasti, keskustelut siihen rinnalle niin johan alkoi elämä taas hymyileen. Tärkeintä on juuri sen menneisyyden läpi käyminen ja lapsuuden traumojen työstäminen.
Itse olen elänyt elämäni alkoholisti isän varjossa joten elämäni on ollut traumaattisia tapahtumia täynnä. Enää en elä menneysyydessäni vaan tässä ja nyt.
Sitäpaitsi paniikkihäiriö kohtaukset eivät lopu itsestään vaan sekin vaatii lääkityksen joten auta itseäsi, sillä pidät huolen itsestäsi, kunnioitat ja rakastat itseäsi kun haet itsellesi apua.
Voimia sinulle. Aurinko paistaa kyllä sinunkin "risukasaasi" .