Olipa kerran... minä.
Sain raahattua itseni ensimmäistä kertaa elämässäni työhaastatteluun. Odotellessani vuoroani oloni oli suhteellisen rento ja mieli positiivisesti virittynyt. "Eihän tämä olekkaan niin vaikeaa", ajattelin vielä viimehetkillä ennen haastattelun alkamista, "Ehkä minä sittenkin selviydyn elämän haasteista ja sopeudun yhteiskunnan menoon".
Astuessani huoneeseen jossa haastattelu tapahtui, havaitsin välittömästi henkisen lämpötilani laskevan; aloin jäätyä. Tervehdin haastattelijaa vaivautuneesti ja istuuduin tuolille. Tunsin ylähuuleni puutuvan, mikä oli jokseenkin uutta ja erikoista. Oli vaikea puhua. Ääni ei kulkenut normaalisti. Puheeni oli kuin luolamiehen murahtelua vastaillessani lyhyesti ja ympäripyöreästi esittettyihin kysymyksiin. Katsekontakti sentään onnistui, mutta lattian ja pöydän sijasta se olisi pitänyt suunnata haastattelijaan.
Onnekseni haastattelu ei ollut järin pitkäkestoinen. Muutaman tuskallisen minuutin jälkeen olin jälleen vapaa mies. Mietiskelin, miksi olen syntynyt tähän outoon aikaan ja maailmanmenoon, ja mikä on paikkani täällä.
Jäin odottelemaan soittoa, mikä puhelimeeni saapuisi työpaikan sattuessa kohdalleni.
Päiviä kului. Odottelen yhä, mutta en ole luopunut toivosta epäonnistuneesta työhaastattelusta huolimatta. Ei kai tuotantotehtäviin haeta esiintymistaitoista hölösuuta?
Sen pituinen se.
Lainaanpa vielä erästä runoa niin hyvin kuin kykenen muistamaan: "Ei tappio enää mieltäni paina / olen taistellut usein ja hävinnyt aina"
Sain raahattua itseni ensimmäistä kertaa elämässäni työhaastatteluun. Odotellessani vuoroani oloni oli suhteellisen rento ja mieli positiivisesti virittynyt. "Eihän tämä olekkaan niin vaikeaa", ajattelin vielä viimehetkillä ennen haastattelun alkamista, "Ehkä minä sittenkin selviydyn elämän haasteista ja sopeudun yhteiskunnan menoon".
Astuessani huoneeseen jossa haastattelu tapahtui, havaitsin välittömästi henkisen lämpötilani laskevan; aloin jäätyä. Tervehdin haastattelijaa vaivautuneesti ja istuuduin tuolille. Tunsin ylähuuleni puutuvan, mikä oli jokseenkin uutta ja erikoista. Oli vaikea puhua. Ääni ei kulkenut normaalisti. Puheeni oli kuin luolamiehen murahtelua vastaillessani lyhyesti ja ympäripyöreästi esittettyihin kysymyksiin. Katsekontakti sentään onnistui, mutta lattian ja pöydän sijasta se olisi pitänyt suunnata haastattelijaan.
Onnekseni haastattelu ei ollut järin pitkäkestoinen. Muutaman tuskallisen minuutin jälkeen olin jälleen vapaa mies. Mietiskelin, miksi olen syntynyt tähän outoon aikaan ja maailmanmenoon, ja mikä on paikkani täällä.
Jäin odottelemaan soittoa, mikä puhelimeeni saapuisi työpaikan sattuessa kohdalleni.
Päiviä kului. Odottelen yhä, mutta en ole luopunut toivosta epäonnistuneesta työhaastattelusta huolimatta. Ei kai tuotantotehtäviin haeta esiintymistaitoista hölösuuta?
Sen pituinen se.
Lainaanpa vielä erästä runoa niin hyvin kuin kykenen muistamaan: "Ei tappio enää mieltäni paina / olen taistellut usein ja hävinnyt aina"
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kun käyt useammissa tapaamisissa se ei jännitä enää samalla lailla. Siihen tottuu, eikä se ole enää uutta. Mene vaan seuraavaan haastatteluun sitkeästi.
Kiitos asioiden valaisemisesta ja rohkaisusta.
Niin, lähes kaikkeen kai tottuu. Asian varjopuoli vain on, että kynnys mennä työhaastatteluun nousi entisestään, nyt kun tiedän kehoni reaktion. Pitänee yrittää totuttautua ihmisiin yleensäkin ja murjottaa vähemmän luolan pimeydessä, niin voisin esiintyä edukseni työhaastatteluissakin.
Kai ihmisiin, vuorovaikutukseen ja kanssakäymiseenkin voi tottua? Tai ehkä taitoni ovat vain päässeet ruostumaan harjoituksen puutteessa. Tai ehkä ne eivät koskaan saaneet tarpeeksi virikkeitä kehittyä inhimillisiin mittoihin. Täytyypä koittaa karaistua, koetella itseään ihmisten keskuudessa, taistella outoja tuntemuksia vastaan ja astua nykyaikaan.
mitä yksi vastasi sulle.Olen elämäni aikana käynyt aika monissa työhaastatteluissa ja joka kerta jännitin samanlailla.Kerran yritin olla puheliaskin ja se tietenkin kostautui.Haastattelija jyräs mut täysin,hyökkäsi sanallisesti päälle,sanoi melkein päin naamaa että olin kyseiseen tehtävään liian vanha ja lihava.Parasta tilanteessa oli se että kyseinen henkilö ei ollut itsekkään laiha tai nuori.Hänellä oli huono hetki ja olin ainoa johon purkaa se ärtymys.Kyseiselle alalle en ole tuon jälkeen hakenut.Eli kaikkiin tilanteisiin ei voi varautua ennakkoon vaikka haluaisikin.Toivon sinulle parempaa onnea haastatteluihin.Ole oma itsesi,älä esitä muuta.Ajattele niin,jos ei heti tärppää,ettei kyseinen paikka ollut tarkoitettu sinua varten.Kyllä sinä paikkasi löydät sitten kun sen aika on.Äläkä murehdi liikaa,et ole ainoa jolla on samoja ongelmia. t.Toinen luolassa asuva
Tuli jotenkin tuosta mieleen oma ensimmäinen työhaastatteluni. En silloin tiennyt mitä sellaisissa yleensä kysytään, joten en ollut yhtään varautunut ja pää leikkkasi tyhjää. Esim. kun kysyttiin millainen olen ystävieni mielestä, en tietenkään voinut sanoa ettei minulla ole ystäviä, joten sopersin jotain "semmoinen sydämellinen kai, öö..." Ja kysyttäessä huonoista puolista erehdyin sanomaan rehellisesti, että olen joskus hajamielinen.
Enkä tietenkään saanut töitä, vaikka se olisi ollut vain joku jouluapulaisen pesti, sen takia ehkä ihmetyttikin se grillaus.
Rehellisyys ei tunnu olevan arvossaan. Työpaikat menevät niille jotka taitavat valehtelun jalon taidon. No, ei kai sentään, mutta kyky kätkeä omat heikkoudet olisi hyvä osata.
Teatterikerhoon liittyminen kaiketi auttaisi, voisi näytellä täydellistä työntekijää.
Niin olet selvästi hauska ja huumorintajuinen tyyppi:) Jos olisin palkkaamassa ketään voisin palkata sinut kirjoituksesi perusteella:)
Ihmisiin ja vuorovaikutukseen voi tosiaan hieman oppia ja tottua. Toiset osaavat sen luonnostaan,toisten pitää hiukka totutella.
Ymmärrän paremmin kuin hyvin tämän kynnyksen.
Olin useita vuosia asiakaspalvelutyössä ja siinä tottui jollain tapaa suhtautumaan ihmisiin avoimesti.
Sosiaalisten tilanteiden pelko tuli muutamassa tilanteessa, jossa kävi ikävästi ja se kynnys tosiaan tulee äkkiä korkeaksi.
Selvittävähän tässä maailmassa on. Konstilla tai toisella.
Rohkeutta sinulle kuitenkin.
Kirjoituksesi tyyli oli minusta mukava. Jos asiat käyvät ylivoimaisiksi, lääkäri auttaa. Kokemuksesta puhun.
ja paljon. Todella. Tuli loistava olo tästä! Kiitos! Mukava joskus saada jotain positiivista osakseen. :)