Olen 26v nainen. Sain diagnoosin joku 6v sitten, ku jouduin sairaalaan lääkkeiden yliannostuksen jälkeen, ja neljäntenä yönä sairaalassa jo olin valmis tekemään vaikka mitä, ramppasin osastolla, kävin yön läpi juttusilla hoitajien kanssa, yritin vakuuttaa heitä että kyllä minä voin vaihtaa katetripussit vanhuksille mun huonees jne..
Nojoo, mut ongelma nyt on se etten oo onnistunu saamaan itelleni minkäänlaista ammattia. Ylioppilaaks oon itteeni lukenu, wuptiduu, mutta eipä sillä pitkälee päästä. Yläasteen jälkeen olin puoli vuotta ammattikoulussa, se loppui itsariyritykseen ja jouduin osastolle. Sen jälkeen menin sit lukioon. Lukion jälkeen menin ammattikorkeaan, olin siellä vuoden, sekin loppui itsariyritykseen, ja eiku hoitoon. Sen jälkeen oon tehny töitä vähän siellä sun täällä, ollu kuntoutustuella jne...
Sain töitä 2007 loppupuolella päiväkodista, sit sain oppisopimuspaikan et must tulis lähihoitaja. Kaikki näytti niin selkeeltä ja helpolta.
Mutta nyt.. vaatii melkein kaikki voimat että jaksaa aamulla nousta ylös, töistä ku pääsee kotiin ei jaksa mitään, kämppä kamalana näköinen ku ei jaksa siivotakaan, hyvää et edes jaksaa suihkussa käydä...
Tekis mieli lopettaa kesken taas, en halua mihinään hoitoon enää, en halua tehdä itelleni enää pahaa vaikka kesällä viimeeks otin yliaanoksen lääkkei, ja viime aikoina pertaterä taas ollu hyvä kaveri..
Lääkitys on meneillään, Litoa, terapiaan pääsyä odotan..
mutta miten löytäisin nyt voimia että jaksan tehdä töitä ja opiskella?
Ei kivaa ku töissä joutuu pinnistelemään ettei rupee itkeään..
Sairasloma voisi olla hyvä veto tähän kohtaan, mutta en haluaisi työkavereille myöntää heikkouttani...
Kertokaa te muut kohtalontoverit miten olette pärjänneet?
Oletteko jaksaneet hyvin opiskella/käydä töissä vai onko paljon sairaspoissaoloja kertynyt?
Millaista apua olette saaneet?
Nojoo, mut ongelma nyt on se etten oo onnistunu saamaan itelleni minkäänlaista ammattia. Ylioppilaaks oon itteeni lukenu, wuptiduu, mutta eipä sillä pitkälee päästä. Yläasteen jälkeen olin puoli vuotta ammattikoulussa, se loppui itsariyritykseen ja jouduin osastolle. Sen jälkeen menin sit lukioon. Lukion jälkeen menin ammattikorkeaan, olin siellä vuoden, sekin loppui itsariyritykseen, ja eiku hoitoon. Sen jälkeen oon tehny töitä vähän siellä sun täällä, ollu kuntoutustuella jne...
Sain töitä 2007 loppupuolella päiväkodista, sit sain oppisopimuspaikan et must tulis lähihoitaja. Kaikki näytti niin selkeeltä ja helpolta.
Mutta nyt.. vaatii melkein kaikki voimat että jaksaa aamulla nousta ylös, töistä ku pääsee kotiin ei jaksa mitään, kämppä kamalana näköinen ku ei jaksa siivotakaan, hyvää et edes jaksaa suihkussa käydä...
Tekis mieli lopettaa kesken taas, en halua mihinään hoitoon enää, en halua tehdä itelleni enää pahaa vaikka kesällä viimeeks otin yliaanoksen lääkkei, ja viime aikoina pertaterä taas ollu hyvä kaveri..
Lääkitys on meneillään, Litoa, terapiaan pääsyä odotan..
mutta miten löytäisin nyt voimia että jaksan tehdä töitä ja opiskella?
Ei kivaa ku töissä joutuu pinnistelemään ettei rupee itkeään..
Sairasloma voisi olla hyvä veto tähän kohtaan, mutta en haluaisi työkavereille myöntää heikkouttani...
Kertokaa te muut kohtalontoverit miten olette pärjänneet?
Oletteko jaksaneet hyvin opiskella/käydä töissä vai onko paljon sairaspoissaoloja kertynyt?
Millaista apua olette saaneet?
Vastaukset 1
Vanhimmat
on niin yksilöllinen juttu. Toivon kovasti, että pääset mahd.pian terapiaan ja saat keskustella rehellisesti tilanteesta ja voinnistasi. Sairaslomaa olen joutunut melko paljon ottamaan ja parempi niin, jos ei ole työkuntoinen. Älä mieti liikaa mitä muut ajattelee, vaan mikä sulle parasta. Onko sulla omalääkäri? Ja lääkitys onko riittävä? Tään "ominaisuuden" kanssa pärjää, jos tukiverkot kunnossa. Kaikkea hyvää sinulle toivon. T: Siipienkeli