On paha olla, melkein koko ajan. Olen aikuinen 34 vuotias nainen, käyn töissä, elän parisuhteessa ja minulla on lapsi.
Kaikissa ihmissuhteissani on ongelmia. Riitaannun varsinkin mieheni kanssa helposti, ystäviä minulla ei juuri olekaan. En osaa avautua uusille ihmisille, enkä tutustua aidosti kehenkään. Vanhat ystävätkin ovat vuosien saatossa jääneet.
Koen huonoa omaatuntoa koko ajan, työpaikallani, parisuhteessa, suhteessa lapseen (olen huono äiti). En harrasta juuri mitään, kun en vaan viitsi. Juon liikaa, tupakoin, en liiku tarpeeksi. Alkoholisti en ole, mutta vedän silloin tällöin kännit ja riitaannun ihmisten kanssa tai muuten vaan nolaan itseni. Olen todella väsynyt tilanteeseeni.
Koen, että ihmiset aliarvioivat minua, nauravat selkäni takana, pitävät huonona ihmisenä.
En pidä työstäni. Taloudellisista syistä ei ole kuitenkaan mahdollista opiskella uutta ammattia. Olen yrittänyt saada "sisäistä siirtoa" muihin tehtäviin, mutta ei ole tärpännyt.
Olen ollut masennuksen takia sairauslomalla, viimeksi viime kesänä. Olen käynyt myös työterveyspsykologilla ja nyt olen aloittamassa ilmesesti (jos Kela niin sallii) psykoterapian. Onkohan siitä apua?
Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä, jossa jouduin olosuhteiden pakosta elämään kaksinaamaista elämää. Oli pakko peitellä ja valehdella, esittää hyvää uskovaista, kun emme sitä olleet. Virheistä kun sai sitten lestadiolaispiireissä kuulla kunniansa.
Tämä kaksinaamaisuus on jäänyt minulle jotenkin päälle, vaikka en enää ole millään tavalla lestadiolaisuuden vaikutuksen piirissä. Koen kuitenkin olevani niin huono, että joitakin osa-alueita on pakko peitellä. En esim. kestä, jos meille tulee yllätysvieraita, koska kotimme on usein sekainen. Samoin uusiin ihmisiin on vaikea tutustua, kun en halua avata itseäni muille. Olen hyvin vahvasti erilaisissa rooleissa, enkä enää tiedä, millainen oikeasti olenkaan.
Kirjoitin tänne avoimesti, anonyyminä. Jotenkin samalla sain koottua ajatuksiani ja huomasin, että juuri näistä asioista haluan puhua tulevassa terapiassani.
Kommentoikaa.
Kaikissa ihmissuhteissani on ongelmia. Riitaannun varsinkin mieheni kanssa helposti, ystäviä minulla ei juuri olekaan. En osaa avautua uusille ihmisille, enkä tutustua aidosti kehenkään. Vanhat ystävätkin ovat vuosien saatossa jääneet.
Koen huonoa omaatuntoa koko ajan, työpaikallani, parisuhteessa, suhteessa lapseen (olen huono äiti). En harrasta juuri mitään, kun en vaan viitsi. Juon liikaa, tupakoin, en liiku tarpeeksi. Alkoholisti en ole, mutta vedän silloin tällöin kännit ja riitaannun ihmisten kanssa tai muuten vaan nolaan itseni. Olen todella väsynyt tilanteeseeni.
Koen, että ihmiset aliarvioivat minua, nauravat selkäni takana, pitävät huonona ihmisenä.
En pidä työstäni. Taloudellisista syistä ei ole kuitenkaan mahdollista opiskella uutta ammattia. Olen yrittänyt saada "sisäistä siirtoa" muihin tehtäviin, mutta ei ole tärpännyt.
Olen ollut masennuksen takia sairauslomalla, viimeksi viime kesänä. Olen käynyt myös työterveyspsykologilla ja nyt olen aloittamassa ilmesesti (jos Kela niin sallii) psykoterapian. Onkohan siitä apua?
Olen kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä, jossa jouduin olosuhteiden pakosta elämään kaksinaamaista elämää. Oli pakko peitellä ja valehdella, esittää hyvää uskovaista, kun emme sitä olleet. Virheistä kun sai sitten lestadiolaispiireissä kuulla kunniansa.
Tämä kaksinaamaisuus on jäänyt minulle jotenkin päälle, vaikka en enää ole millään tavalla lestadiolaisuuden vaikutuksen piirissä. Koen kuitenkin olevani niin huono, että joitakin osa-alueita on pakko peitellä. En esim. kestä, jos meille tulee yllätysvieraita, koska kotimme on usein sekainen. Samoin uusiin ihmisiin on vaikea tutustua, kun en halua avata itseäni muille. Olen hyvin vahvasti erilaisissa rooleissa, enkä enää tiedä, millainen oikeasti olenkaan.
Kirjoitin tänne avoimesti, anonyyminä. Jotenkin samalla sain koottua ajatuksiani ja huomasin, että juuri näistä asioista haluan puhua tulevassa terapiassani.
Kommentoikaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hienosti osaat koota ongelmakenttäsi.Tulosta tuo sivu mennessäsi terapeutille.Toivottavasti saat sen psykoterapian.Etukäteen ei kyllä tiedä miten terapia sujuu,se kun on niin monesta kiinni.Yleensä siinä kasvaa ainakin jonkunverran.Kyllä tuosta sinun ongelmavyyhdistäsi löytyy monta asiaa,joita voi muuttaa sinulle edulliseen suuntaan.Voimia pahan olon kestämiseen.
olen 24 vuotias. minulla on mies ja pieni lapsi. ja opiskelen. tuo oli kuin minun suustani.. aivan samanlainen olo.juon ja poltan liikaa yms.
en halua juuri tutustua ihmisiin, enkä varsinkaan kertoa itsestäni heille mitään. en jaksa lähteä kylailemään, vihaan sitä. ja en pidä myöskään että joku tulee kylään meille. Haluaisin vain olla kotona. nyt kyllä olen käynyt kerran psygologilla, ja ensi viikolla mulle määrätään lääkkeet tod. näk. vakavaan masennukseen ja paniikkihäiriöön, jota olen sairastanut jo pitkään. itselläni oli teini ikä niin kauheaa aikaa että nyt ne on kaikki näköjään purkautunut mieleen ja pää hajoaa. nyt en enää haluaisi olla edes kotona, koska tunnen saavani hullun leiman ottaan..tuntuu että mies ei ymmärrä. nyt olen ollut kaverillani kaksi päivää, koska hän sairastaa myös. ja ymmärtää oloani.. nyt on kyllä pakko mennä kotiin, vaikka en haluaisikaan.. en haluaisi olla enää missään...