bipo

Kyllä bipoa sairastavan pohjimmaiseen tunteeseen voi luottaa.Se on se tunne,joka jää otettaessa pois mielialojen vaihtelut ja muut oireet.Ymmärrän kyllä huolen,sillä käytös on kovin ailahtelevaa ja rakkaudentunnustukset sekä ärhentelyt seuraavat toisiaan sekavasti.Itse käsitän,että minulla on ikäänkuin "pintatunteet" ja sitten ne syvemmät.Niitten pintatunteiden kanssa mennään yleensä arjessa.Ne syvemmät löytyy sitten kun malttaa pysähtyä tosissaan niitä kuuntelemaan.Bipon kanssa voi luullakseni solmia parisuhteen,mutta itsenäisyys,itseluottamus ja pitkä pinna ovat pakollisia varusteita.Niin ja tietenkin syvä rakkaus.Bipo kaipaa sitä "maadottajaa",joka sanoo,että otappas nyt järki käteen ja eihän tässä vielä ole maata myyty.Minulla on kariutunut pari avioliittoa osin bipon vuoksi.Joten tehkää kuten sanon,älkääkä kuten itse teen

Hoitamattomankin bipon tunteet voivat olla aitoja, mutta varma ei voi olla. Olen itse aloittanut nykyisen suhteeni hoitamattomassa tilassa. Nyt hoidettuna tunteeni eivät ole yhtä (yli)voimakkaita kuin hoitamattomana, mutta rakastan puolisoani edelleen syvästi.
Koeta saada läheisesi lääkäriin, jotta hän saisi diagnoosin ja tarvitsemansa lääkityksen. Lääkityn bipon kanssa elämä voi olla yhtä hyvää tai parempaa kuin kenen tahansa kanssa.

Vaikea sanoa asiastasi mitään, koska ei ole diagnoosia saati lääkitystä. Välttämättä ne tasaavatkaan eivät takaa parisuhteeseen onnea ja autuutta.

Bipot yleensä eivät ole tuon rakastamisen kanssa sen kummempia kuin muutkaan. Tunteet ovat varmasti aitoja. Pysyvän parisuhteen rakentaminen on vaikeaa, varsinkin kun puoliso välillä häviää omille teilleen ja pettää seksuaalisesti.
Bipo ei välttämättä osaa katua omaa käytöstään. Kyllähän se harmittaa, mutta tunne siitä että olisi voinut menetellä toisin on sen verran huonosti kehittynyt ettei se riitä estämään seuraavaa kertaa.

Nykyään bipoa käytetään selityksenä vaikka mihin. No se on ehkä hyvä, sillä oma diagnoosinikin vaikuttaa melko lievältä esimerkiksi skitsofreniaan verrattuna. Kuitenkin olen ollut pakkohoidossa ja psykoosissa useammin kuin parikin normiskitsoa.

Oon ollut parisuhteessa oletetun Bipon kanssa kuusi vuotta. Oletetun, koska lääkäristä ei ole diagnoosia haettu. Eikä siis myöskään lääkkeitä. Nyt jo pitkän ajan jälkeen on helppo katsoa taaksepäin ja tajuta moni asia, mitä ihan heti ei ymmärtänyt.

Biponi syklit kestävät noin kolme kuukautta. Siis jos lähdetään ns. normaalistilanteesta pikkuhiljaa rakentuu ns. flow-fiilis, joka kantaa pitkälle, antaa euforian tunteen niin läheisille kuin itselleenkin, kunnes se sitten ennen pitkää vaihtuu ylilyöväksi hypomaniaksi - jolloin usko itseen ja omaan kaikkivoipaisuuteen on lopulta maksimissaan - ja lopulta kaikki romahtaa, ja vaihtuu ns. masennukseen. Ja siitä sitten taas palaillaan normaalitilanteeseen, josta kaikki voi alkaa taas alusta.

Tapasimme aikoinaan ns. normaalivaiheessa. Se euforinen flow-tunne oli selitettävissä pelkällä rakastumisella (meni minulta huomaamatta), mutta hypomanian romahtaminen purettiin toki minuun: Normaalisti niin rationaalinen mies esitti yhtäkkisiä syytöksiä, joissa ei tuntunut olevan mitään järkeä. Itse asiassa syytökset olivat niin absurdeja (normaalisti niin järkevän ja loogisen miehen suusta), että en osannut ajatella hänen olevan edes tosissaan - ja sivuutin ne hieman ihmetellen, mistä tuulee. Sivuuttaminen taas aiheutti sen, ettei minusta ollut maadoituskaapeliksi, jolloin syytökset olivat sitäkin absurdimpia. Olisi ollut helpompaa, jos miehellä olisi ollut mikä tahansa syy saada purkaa romahtamisensa. Provosoimattomuus oli tuossa tilanteessa ehkä pahinta - tai sitten paras pohja tulevalle.

Noh, anteeksipyyntö seurasi, jos ei heti seuraavana päivänä, niin muutaman päivän sisällä. En pysty muistamaan masennuskautta - sen verran varovaiseksi purkaus sai minut, etten ollut läsnä niin tiiviisti. Mutta ennen pitkää kaikki jatkui taas normaalisti.

Kunnes sitten taas puoli vuotta seurusteltuamme tuli taas romahdus. Nyt en enää ollut niin hämmästynyt: annoin tulla takaisin, vastasin perättömiin syytöksiin - niin aukottoman loogisesti ja diplomaattisesti kuin vain kykenin. Meidän juttumme oli sillä oli.

Noh, aikuisia kun oltiin, minun vuoroni pyytää anteeksi. Ja kaikki jatkui, lopulta, yhtä seesteisesti kuin aina ennenkin.

Kunnes onnistuin tulemaan raskaaksi ja onnistuin ajottamaan kertomisen juuri pahimpaan hypomanian aikaan - mikä vauhditti romahdusta. Syytöksen olivat tyyliä: olin saattanut miehen ansaan hankkiumalla ehdoin tahdoin raskaaksi. Tuossa vaiheessa tunsin toisen jo kuitenkin sen verran hyvin, etten voinut uskoa, että oikeasti tarkoitti, mitä sanoi. Mutta koska hetki oli pahin, mies sanoutui irti niin minusta kuin lapsestakin - eikä minulla siinä tilanteessa ollut enää paljon lisättävää. Enhän voisi toista pakottaa.

Välirikko oli täydellinen. Ihan kuin toista ei olisi ikinä ollutkaan. Minä asennoiduin jo jatkamaan elämääni eteenpäin.

Lopulta, pari kuukautta myöhemmin, todennäköisesti flown alkumetreillä, hän otti minuun taas yhteyttä. Itseään hyvin tuntevana miehenä hän kuitenkin jo tiedosti syklinsä, ja oli liikkeissään hyvin varovainen. Tahtoi vain kuulla, mitä minulle kuuluu, pyysi anteeksi, totesi, ettei hän tainnut olla parisuhdeainesta jne. Hän kuvaili minulle etäisesti syklejään, mutta enhän minä mistään mitään tiennyt. Korkeintaan flow'n, joka kantaa pitkälle ihan normaalejakin ihmisiä.

Masennuskausi taisi mennä ohi, ennen kuin taas uudestaan tapasimme. Keskusteluyhteys oli auki. Oli asioita joista piti puhua, ja avoimuutta niiden puhumiseen. Ei aina niin kovin helppoa.

Meni taas kolme kuukautta ja tuli uusi sykli, uusi romahdus. Ja minä luovutin. Kului viikko - masennuskausi taisi mennä ohi - ja mies pääsi taas seesteiseen vaiheeseen, ja onnistui vakuuttamaan minut siitä, että hän oli minun suhteeni tosissaan.

Samoihin aikoihin luin Kay Redfield Jamisonin elämkerran. Kay eli isänsä bippolaarisuuden varjossa - ja sairasti pahaa maanisdepressiivisyyttä aikuisena itsekin. Myöhemmin luin Kayn muutkin kirjat, joita hän kirjoittaa lääkärinä, alueenaan juuri maanisdepressiivisyys. Kayn maanisdepressiivisyys on melko paha, paljon pahempi kuin kumppanini. Ensimmäisen kerran mielessä kävi kuitenkin tuolloin, että oireet ja käytös sopivat kumppaniniini. Minä olin elänyt syklejä kuitenkin vasta viisi, en hahmottanut koko kuviota.

Tuli syksy. Uudet kolme kuukautta. Uusi romahdus. Uusi välirikko - joka loppui minun järkiperäiseen ehdotukseeni, että ehkäpä hänellä oli kaksisuuntainen mieliala häiriä. Viimeinen naula arkkuun. =o)

Noh, minä olin tuossa vaiheessa jo melko rutinoitunut muutenkin. Tiesin, että kuulutaan yhteen. En edes odottanut anteeksi pyyntöä - tein sen hänen puolestaan ja juttu jatkui. Kului uudet kolme kuukautta, romahdus ja välirikko. Ja sitten aloin kartoittaa tilannetta. Kirjasin yhteisen historian paperille. Etsin lisää tietoa maanisdepressiivisyydestä, luin lisää kirjoja (Kay Redfield Jamison, Fast&Preston, nettisivuja, linkkejä - suurimmaksi osaksi kaikki tosin englanniksi) ja soitin jopa kaupunkimme asiantunjoille. Vakuutti minut. Etsin selviytymisohjeita ja -oppaita, hankin tietoa lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista - ja lopulta vakuutuin myös siitä, että diagnoosi oman kumppanini kohdalla ei ollut ensiarvoisen tärkeää. Hän pärjäisi ilman lääkitystä (ei päde kaikkiin).

Tietoisuus ja tiedostaminen ei poistanut syklejä - eikä tule ikinä poistamaankaan. Tiedostaminen helpottaa asian kohtaamista, ja "romahtamisen" aiheuttamien tunteiden "sivuuttamista". Bipon kumppanilta kärsivällisyyden lisäksi vaaditaan ennen kaikkea provosoimattomuutta.

Vaikka itse olin vakuuttunut että kuulumme yhteen jo neljä vuotta sitten, minä tein päätöksen siitä, että haluan kuulua yhteen, vasta viime syksynä, viimeisen välirikon jälkeen (sellaisen saa aikaan helposti, jos oikeaan aikaan yhtään provosoituu). Masennuskaudet ovat raskaita (taidan heijastaa rakkaimpieni tunteita aika vahvasti itsekin), mutta toinen osaa vetäytyä nykyään omiin oloihinsa ja synkkiin ajatuksiinsa itsekseen - tajuten, että se on kaikki ohimenevää. Hän ei myöskään ikinä tuossa vaiheessa ole "torjunut" minua - itseinho ei estä minua halaamasta ja näyttämästä hänelle, että hän on tärkeä. Ja vaikka se ei tuossa tilanteessa häntä ehkä vakuutakaan, se on kuitenkin se kantava voimavara heti kun syvin pimeys väistyy.

Alkava hypomania on kiehtova. Ja korvaa pitkälle masennuskauden synkkyyden. Koska kumppanini on kuitenkin järkevä ihminen, rahan- tai alkoholin käyttö tai mikään muukaan käytös ei mene koskaan "liiallisuuksiin" (vaikka jälkeen päin sitä siitä huolimatta saattaa kauhistella). Myönnän, että en jaksa enää olla kaikessa mukana - mutta mikään ei estä minua itseäni käpertymästä omiin juttuihini toisen ollessa sosiaalisimmillaan.

Romahtamiset tulee yhä edelleen. Hän tiedostaa itse asiansa ja koittaa vetäytyä pois kaikesta ja kaikista. Koittaa olla hiljaa. Minäkin koitan olla silloin hiljaa. Mutta silti lähellä. Vaikka se pintatunne juuri silloin on käsinkosketeltavan "vaarallinen", se aito tunne silti kantaa. Voidaan hyvin olla silloin vaikka kylki kyljessä sohvalla, ja tuntea toisen tärkeä läheisyys. Vain puhuminen on "vaarallista". Ja jos satun toimimaan romahduksen maadoittajana, tiedän, että se täytyy vain sivuuttaa.

Mitä kipeämpi romahdus, sen suurempi masennus. Mitä vähemmän syyllisyyttä romahtaminen aiheuttaa, sen nopaemmin masennuskin menee ohi. Mitä vähemmän "virikkeellistä tai poikkeavaa toimintaa", sen lievempi hypomania - ja sen pienempi romahdus. Stressi kiihdyttää ja voimistaa sykliä.

Niin, ratkaisun tehtyäni - olla mukana loppuun asti - tajusin, että minullakin on syytä olla muuta elämää, ja joku, joka tietää, joku jolle puhua. Toistaiseksi ei ole tarvinnut vielä itseään purkaa, ja ystävättäret antavat perspektiiviä omine normaaleinen parisuhteineen - nekään kun eivät aina niin ruusuisia ole, vaikka edellytyksiä löytyykin.

Jaksamisia parisuhteelle, jos sellaiseen päätät jäädä

Voi sitä suurta tuskaa ja ahdistusta, mitä erilaisten kotien seinät kätkevätkään - tuhansia ja taas tuhansia surullisia elämäntarinoita välinpitämättömyydestä ja ihmisten tavasta olla kunnioittamatta toista ihmistä.

Ja kaikki tämä ilman kaksisuuntaisia.

Mistä tulee lyhenne bipo?

Olen miettinyt melkein 10 vuotta, että mikäköhän minua vaivaa ja epäilen itseäni bipoksi, joten olisi mukava jos jollain oikeasti diagnosoidulla olisi esittää näkemyksiään.

Taustoista sen verta, että olen lapsesta asti ollut aika omassa maailmassani oleva, luova kaveri. Isoisä oli mitä luultavimmin bipo, menneisyydestä löytyy mm irtosuhteita ja koko elämän kestänyt "tuurijuoppous", vaihtelevat masennusjaksot jne. Hän tosin oli niitä vanhankansan ihmisiä, joiden mielestä psykiatrilla käynti oli varmaan vähän "ämmien juttuja", joten diagnoosia ei ole.

Kaikki alkoi oikeastaan yläasteelle siirtyessä. Olin kiitettävä oppilas (jos maltoin yhtään keskittyä) ja olen aina ollut semmoinen boheemi möläyttelijä, joka sanoo mitä ajattelee, tosin hyväntahtoisesti. No, jouduin sitten kaikenmaailman pahisten silmätikuksi ja ajauduin tappeluihin ja ne olivat aika kovia paikkoja, piti muuttaa itseni kivasta pojasta "kovikseksi", alkaa polttamaan, juomaan kaljaa (näön vuoksi, ahdistukseen ja yleiseen epävarmuuteen), varastelemaan ja tämmöistä.

Sitten se juopottelu eteni hyvin nopeasti sellaiseksi, että jo 14-vuotiaana piti joka vloppu juoda se 15-30 annosta alkoholia. Jossain vaiheessa tuli sitten tehtyä pahin moka, ja kokeilin imppausta, isompien painostuksesta tietenkin. Jäin sitten siihen koukkuun tuon juomisen kanssa, koska ne tarjosivat pakokeinon ahdistuksesta ja tästä maailmasta. Samaan aikaan minulla oli eräänlainen elämänkatsomuksellinen "kriisi", kun muutuin kristitystä ateistiksi ja piti alkaa miettimään elämän pohjimmaisia arvoja ihan uudelta pohjalta. Toilailin aika paljon kaikkea ja n. 15-vuotiaana jouduin sosiaalitätien laittamana suljetulle osastolle joksikin aikaa, koska imppaus- ja viinankäyttö ei pysynyt yhtään enää hanskassa. Näihin aikoihin oli myös lukuisia juoppoputka- ym reissuja. Jouduin myös huumeseuloihin jotka olivat aika ahdistavia, kun joku tantta peilin kautta kyttää kun teet tarpeitasi. Joskus näihin aikoihin minusta tuntuu, että päässäni "laukesi" jotain, joka alkoi aiheuttamaan hyvin poikkeavia mielialoja ja suhtautumista itseensä ja muuhun maailmaan. Sain imppauksen lopetettua, mutta juominen jatkui sellaisena, että kaikki viikonloput ja pyhäpäivät piti olla pellit kiinni n. 22-vuotiaaksi asti.

Itsetuhoisia ajatuksia minulla ei koskaan ole ollut (olen aina raivolla suhtautunut masennukseen, että "tämä menee kyllä kohta ohi"), mutta voimattomuus, mielenkiinnon menettäminen kaikkea kohtaan, välinpitämättömyys ja jatkuvat itseä syyttävät ajatukset viittaavat masennukseen. Tuosta 15-vuotiaasta lähtien minulla on ollut n.3 vuoden välein syvemmät masennuskaudet, jotka ovat vaikuttaneet toimintakykyyn hyvin lamauttavasti. Tätä tiuhempaan, n 4kk välein toistuu syklit, jolloin minulla on hyvin paljon itseä syyttäviä ajatuksia, voimattomuutta, libidon heikkenemistä, unettomuutta/liikaunisuutta jne ja 4kk välein kaudet, jolloin tunnen itseni todella pystyväksi, touhuan koko ajan, ruokahalu ja unentarve on vähäistä, elän haaveissa ja höpötän ja teen sellaisia asioita todella innokkaasti, joita normaalisti en todellakaan. Tällaisena kautena luovuus on hyvin voimakasta. Saatan innostuksissani myös lähtä juomaan tosi herkästä ja minulla jaa helposti juomassa "nousu päälle" enkä osaa lopettaa. Tuosta 15-vuotiaasta lähtien minulla on ollut myös voimakasta käsien, jalkojen ja kainaloiden hikoilua ja jatkuvia suolistovaivoja (ahdistuneisuushäiriöön viittaavaa?) Minulla on myös kausia, jolloin olen tosi täpinöissäni ja samaan aikaan hirveän ahdistunut ja syytän itseäni.. Unesta sen verta, että sen tarve vaihtelee kausien mukaan n 4-12h/vrk

Näiden kiusallisten vaivojen ja luonteeni takia koen, etten ole voinut olla oma itseni 10 vuoteen ja en ole pystynyt seurustelemaan, koska en oikein tiedä miten suhtautua itseeni, olenko taakka jollekin toiselle, olenko liian heikko, saamaton jne kun en pysty lopettamaan päihteiden käyttöä ja en pysty olemaan hermostumatta todella pienistäkin asioista. Elän ikään kuin semmoisessa stressissa, kuin olisi joka päivä se elämän työhaastattelu.. uskon tämän olevan joku ahdistuneisuushäiriön tyylinen juttu, mutta muutaman kk. välein tulevina normaaleina viikkoina tämä hermostuneisuus lähtee lähes kokonaan, mutta ns "täpinäkausina" ei.

Tämä koko juttu on todella vaikea selittää, tuntuu kuin mielessäni menisi 4 eri aaltokäyrää, jotka heittävät aaltoa niin, että yksi vetää kerran päivässä, toinen parin viikon välein, yksi muutaman kk ja yksi muutaman vuoden välein. Kaikki nämä käyrät ovat eri tunteita (eri aivojen välittäjäaineita tjsp) ja voivat mennä "ristiin, ikäänkuin eri vaiheissa.. kuva olisi ehkä helpompi selvittämään mitä haen.