Miksei kukaan ymmärrä???

Tuntuu että toisen on vaikea käsittää kun ei ole itse kokenut. Usein minullekin sanotaan vain "lopetat vaan sen turhan jännittämisen, ota itseäsi niskasta kiinni, lähdet rohkeasti vain mukaan, hyvin se menee..."
Voi kun voisikin vain lakata pelkäämästä, päättää ettei saa kohtausta!
Ei tästä tainnut sulle apua olla kyllä...

Kirjoituksesi perusteella olet jo kertonnutkin osan kumppanillesi ja hän on kuunnellut.

Nyt vain jatkat siitä.

Olen sitä mieltä, että liittonne vain syvenee kun avaudut kokonaan.

Eli kerrot tuntemuksesi vaikka päivittäin ja käytte ne yhdessä läpi.

Paranemisen yksi askel on, että pystyy keskustelemaan avoimesti sairaudestaan lähimmäisten kanssa.

Samalla luot itsellesi turvallisuuden olon kumppanisi läheisyydessä.

Se helpottaa paranemista.

Etsit netistä luotettavaa faktatietoa sairauden syistä ja perustelet sillä asiat.

Jos et kumppaniltasi saa tukea niin ei ole sen arvoinen kumppani kenen kanssa on syytä olla.

Kaikilla on elämässä sellaisia hetkiä jolloin jokin pelottaa ylipaljon, on masentunut ja käyttäytyy oudosti. Aivan kaikilla. Toisilla se ei aivan niin paljon ota valtaa että koko elämä menisi asioiden murehtimiseen, mutta paniikkihäiriöisillä niin taitaa usein olla.

Itse olen onneksi löytänyt miehen, joka ymmärtää miksi makaan kaikki päivät sängyssä enkä tee ruokaa siivoa tai tiskaa. Riitoja aiheesta tulee tietysti, yhden ihmisen on vaikea kantaa kahden taakkaa harteillaan (varsinkin minun kohdallani miehen joka ei ole tottunut tekemään näitä "naisten hommia") ja yksin on vaikeaa tehdä kaikki, joten ymmärrän jos joskus hän huutaa minulle että olen mitään aikaansaamaton, mutta siitä en häntä moiti koska voin vain kuvitella miten raskasta kodin hoitaminen yksin on, vaan annan tilanteen rauhoittua ja silloin hän ymmärtää että kun en yksinkertaisesti pysty.

Toki ei hänkään tiedä tästä häiriöstä silleen että ymmärtäisi mitä koen, tukee kyllä kovasti ja pitää vaan kuulemma yrittää! Toivoisin että hän pakottaisi minut liikkeelle, koska vaikka kuinka tuntuu pahalta avata sälekaihtimet maailmaan niin niin on vain tehtävä että tästä pääsee yli, ei ole muuta vaihtoehtoa. Niin typerältä kuin se kuullostaakin, ja alussa olin ajatusta vastaan, mutta nyt olen sen hyväksynyt ja jonain päivänä vielä itseni rohkaisen!

Itsekkin olen aina ajatellut että pitääköhän tuo minua ihan hulluna ja sairaana kun välillä purskahdan öisin itkuun tai en voi lähteä kauppaan mukaan kun ahdistaa niin kovasti, mutta sisimmässäni tiedän että hän rakastaa minua niin paljon ettei sillä juuri olisi väliä, vaikka makaisin vihanneksena pyörätuolissa! mutta tällaisen kiintymyksen voi saada vain ajan kulumisella!!

Vinkki; yritä olla ärsyyntymättä vaikka hän kuinka tuputtaa sinulle että on pakko tehdä joskus myös asioita jotka tuntuvat epämiellyttävältä koska "niin kaikkien on tehtävä". Sellainen joka tätä ei ole kokenut ei voi tietää että paniikkihäiriöiset ei yksinkertaisesti pysty, kun keho ja aivot sanoo että jos pelätty asia tapahtuu niin silloin kuolee vaikkei ole mitään vaaraakaan juuri!

Kanna hänelle esitteitä aiheesta, lue hänelle netistä. Kerro ahdistuksen aikana rehellisesti miltä sinusta tuntuu! Kerro myös että tämä on todella yleinen sairaus, eikä mikään sellainen "mielisairaus" että olisi oikeasti jotenkin pöpi ( pahoitteluni jos joku otti loukkauksen mutta en tiedä miten sen voisi nätistikään sanoa) vaan jostain syystä jonkun pahan paniikkikokemuksen jälkeen paniikkihäiriöinen ihminen on koko ajan hälytystilassa, valmiina siihen kun "vaara iskee" Eli vaikka itse tiedät ettei ole juuri vaaraa, niin jostain syystä keho luulee niin, ja pelkohan on tärkeää ihmisen suvun jatkumisen kannalta mutta paniikkisen ihmisen mielessä on siinä kohtaa kupru, joka lamauttaa pelon aikana ja estää tekemästä pelättyä asiaa..

Itsestäni tuntuu todella usein siltä että miksei kukaan ymmärrä. Psykologikin vaan sanoo että "on vaan pakko mennä" ja sille tekisi mieli huutaa takaisin että "tiijätkö sinä lehemä että kun tämä on tämmönen juttu että lähteminen on tosi vaikeeta ja EI VAAN PYSTY!!" Mutta niin se vain on..

Sääli ettei tällaisiin ole juuri keksitty lääkehoitoa (tuskin mielialalääkkeilläkään yhtä äkkiä kohtaukset häviävät kuin taikaiskussa ja olo on mitä mainioin!!)eikä sellaista menetelmää miten voitaisiin paniikkikohtaukset estää potilaalle miellyttävällä tavalla..

Usea suhde kaatuu henkisiin ongelmiin vaikkeivat ne olisi vakavia, mutta se kertoo vain terveen osapuolen heikkoudesta ja kykenemättömyydestä edes YRITTÄÄ ymmärtää sitä jolla ongelma on.. Kaikkihan luulevat että jos on paniikkihäiriöinen niin sittne on jollakin muullakin tavalla outo tai tyhmä tai vähemmän älykäs ja jopa että paniikkihäiriöitä voi olla vaan rumilla ja lihavilla ihmisillä (minulta tämä luulo ei ole lähtöisin) mutta itse ainakin olen törmännyt toinen toistaan kauniimpiin henkilöihin, ja muutenkin todella normaaleihin joilla tämä juttu on..