...syyskuusta 2008 asti. Tuolloin ihminen jota rakastan ja luulin hänen rakastavan minua, ilmoitti että ei ole koskaan rakastanut minua, ei ole hetkeen tykännyt minusta eikä pysty jakamaan elämäänsä kanssani. Vuoden seurustelun jälkeen ihminen jonka luulin tuntevani täysin, ilmoitti asian jota en olettanut ikinä kuulevani. Hyväksyin tuon asian mutta sitten alkoi pompottelu ja sitä jatkuin pari kuukautta vaikka yritin saada sen loppumaan. Tuon jälkeen hän antoi ristiriitaisia viestejä ja kertoi miten tärkeä olen hänelle ja miten hän ei pysty elämään ilman minua
Tuon jälkeen ystäväni käänsivät selkänsä, luultavasti siksi että eivät pystyneet kestää totuutta että minuun todella sattui kun aina olin ollut niin vahva ihminen, kestänyt kaiken.
Perheeni on hajoamis pisteessä ja yritän pitää heidät kasassa, kertoa heille kuinka rakastan heitä, kuinka he ovat tärkeitä minulle. Silti itse en saa minkäänlaista ymmärrystä, tukea enkä edes tunne että kuuluisin perheeseeni tai että he välittäisivät tai rakastaisivat minua.
Olen ollut viimeiset puoli vuotta täysin loppu ainaiseen pahaan oloon, itkuun, yksinäisyyteen ja itsetuhoisiin ajatuksiin. Aluksi yritin ajatella positiivisesti ja että tästä noustaan ja kyllä aurinko paistaa vielä risukasaankin. Mutta nyt alan todella olla henkisesti sekä fyysisesti niin loppu että en näe enää tulevaisuuttani.
Ja toisaalta en halua edes jatkaa elämääni. Vihaan itseäni tällaisena millainen olen, en halua enää jatkaa elämääni näin, en halua tuntea tunnetta että elämäni ei ole kenellekkään minkään arvoista, en vain jaksa enää...
Kumpa pystyisin vain kadota, unohtaa oloni ja aloittaa elämäni alusta, onnellisena ja iloisena.
Tuon jälkeen ystäväni käänsivät selkänsä, luultavasti siksi että eivät pystyneet kestää totuutta että minuun todella sattui kun aina olin ollut niin vahva ihminen, kestänyt kaiken.
Perheeni on hajoamis pisteessä ja yritän pitää heidät kasassa, kertoa heille kuinka rakastan heitä, kuinka he ovat tärkeitä minulle. Silti itse en saa minkäänlaista ymmärrystä, tukea enkä edes tunne että kuuluisin perheeseeni tai että he välittäisivät tai rakastaisivat minua.
Olen ollut viimeiset puoli vuotta täysin loppu ainaiseen pahaan oloon, itkuun, yksinäisyyteen ja itsetuhoisiin ajatuksiin. Aluksi yritin ajatella positiivisesti ja että tästä noustaan ja kyllä aurinko paistaa vielä risukasaankin. Mutta nyt alan todella olla henkisesti sekä fyysisesti niin loppu että en näe enää tulevaisuuttani.
Ja toisaalta en halua edes jatkaa elämääni. Vihaan itseäni tällaisena millainen olen, en halua enää jatkaa elämääni näin, en halua tuntea tunnetta että elämäni ei ole kenellekkään minkään arvoista, en vain jaksa enää...
Kumpa pystyisin vain kadota, unohtaa oloni ja aloittaa elämäni alusta, onnellisena ja iloisena.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kun itse tuntuu ettei onnistu niin silloin pyydetään apua.
Voisit puhua jollekulle ihmisille.
Terpaeutille, terkkarille jne.
Puhuminen oikeasti auttaa.
En tiedä perheenne tilannetta mutta aina ei yksi ihminen itse voi kaikkea tehdä.
Kaikki suhteet eivät onnistu.
Toivo ei kuitenkaan ikinä ole mennyttä.
Vahvuus ei ole sitä, että kestää kaiken.
Että ei näytä tunteitaan.
Todellinen vahvuus on jossain muualla.
Parempi olo voi tulla myös uusista harrastuksista.
Ainakin ne voivat auttaa jotenkin.
Seurakunnaltakin saa tukea.
Minä sain nuoretn raamattupiiristä paljon uusia ystäviä.
Muista että aina voi puhua.
toi voi mennä ohi ehkä vuodessa ja vuosi menee yllättävän nopeesti. ehkä maisemanmuutos auttaa?