Mulla on ollut masennusta jo kauan... 2001 syksyn kävin psykologilla, söin jopa masennuslääkkeitä, piristyin hiukan ja rahapulan vuoksi jouduin lopettamaan lääkkeet... Olin masentunut koko ajan, mutta joskus oli hyviäkin hetkiä, tosin harvemmin..
Ennen psykologille menoa viiltelin itseäni, aluksi vain huviksi, mutta lopulta viiltelystä tuli tapa poistaa tuskaa... Pari kertaa vedin vahvoja reseptilääkkeitä, en tiedä mitä oikein yritin... Ehkä halusin huomiota, mutta sitä en saanut.. Kukaan ei tajunnut, miten paha olo mulla oli, kai osasin kätkeä sen niin hyvin... Vaikka harvoin jaksoin näytelläkään iloista.
Lopetin psykologilla käynnit, kun hän sekoitti vanhempani mukaan asioihin... Näyttelin jonkun aikaa iloista, mutta sisimmässäni olin niin syvällä, kun vaan voi olla... Näihin aikoihin huomasin myös, että minulla oli pelkotiloja.. Pelkäsin suuria ihmisjoukkoja, en uskaltanut koulussa mennä syömään, kun tuntui, että kaikki tuijotti... Muutenkin olin ahdistunut, enkä halunnut olla ihmisten kanssa, vetäydyin syrjään... Yritin päästä epämiellyttävistä tilanteista pois...
Muutin omaan kämppään poikakaverini kanssa, mutta asiat eivät ainakaan parantuneet.. Rakastimme kyllä, mutta tappelimme myös joka asiasta... Nyt on yli vuosi mennyt tuosta yhteenmuutosta, mutta se tuntuu todella lyhyeltä ajalta...
Muutettiin suurempaan kaupunkiin, yhdessä... Välillä on ollut helpompaa, mutta kuukauden olen jo ollut vaan.. En välitä mistään, koulussa en ole käynyt yli kolmeen viikkoon... Olen vaan ollut kotona masentuneena, ja miettinyt miten jaksaa eteenpäin...
Avomieheni kertoi minulle rankan salaisuutensa, siitä lähtien olen halunnut olla vain yksin.. Taas tuntuu, että kaikki tuijottaa jos menen ulos.. Riitelemme koko ajan tuosta salaisuudesta ja kaikesta muustakin. Olen niin raivoissani, mutta toisaalta taas en jaksa edes raivota. Haluaisin vaan, että mut jätettäis rauhaan...
Rakastan edelleen avomiestäni, vaikka itselleni olisi helpompaa etten rakastaisi. En osaa elää ilman miestäni, mutta en myöskään halua enää elää hänen kanssaan. Tuntuu siltä, ettei suhteemme tästä parane enää koskaan.. Mieheni vaan ei tajua lähteä ja jättää minua rauhaan. Toisaalta minulla ei ole elämässäni enää ketään muita ihmisiä, enkä kuitenkaan haluaisi olla yksin...
Kertokaa ihanat ihmiset, mitä mun pitäis tehdä, että saisin taas vuosia kadoksissa olleen elämänhaluni takaisin... En jaksa enää elää, mutta en haluaisi kuollakaan... Tosin viime aikoina olen taas miettinyt viiltelyä... Kertokaa miten jaksaa tästä eteenpäin...
Ennen psykologille menoa viiltelin itseäni, aluksi vain huviksi, mutta lopulta viiltelystä tuli tapa poistaa tuskaa... Pari kertaa vedin vahvoja reseptilääkkeitä, en tiedä mitä oikein yritin... Ehkä halusin huomiota, mutta sitä en saanut.. Kukaan ei tajunnut, miten paha olo mulla oli, kai osasin kätkeä sen niin hyvin... Vaikka harvoin jaksoin näytelläkään iloista.
Lopetin psykologilla käynnit, kun hän sekoitti vanhempani mukaan asioihin... Näyttelin jonkun aikaa iloista, mutta sisimmässäni olin niin syvällä, kun vaan voi olla... Näihin aikoihin huomasin myös, että minulla oli pelkotiloja.. Pelkäsin suuria ihmisjoukkoja, en uskaltanut koulussa mennä syömään, kun tuntui, että kaikki tuijotti... Muutenkin olin ahdistunut, enkä halunnut olla ihmisten kanssa, vetäydyin syrjään... Yritin päästä epämiellyttävistä tilanteista pois...
Muutin omaan kämppään poikakaverini kanssa, mutta asiat eivät ainakaan parantuneet.. Rakastimme kyllä, mutta tappelimme myös joka asiasta... Nyt on yli vuosi mennyt tuosta yhteenmuutosta, mutta se tuntuu todella lyhyeltä ajalta...
Muutettiin suurempaan kaupunkiin, yhdessä... Välillä on ollut helpompaa, mutta kuukauden olen jo ollut vaan.. En välitä mistään, koulussa en ole käynyt yli kolmeen viikkoon... Olen vaan ollut kotona masentuneena, ja miettinyt miten jaksaa eteenpäin...
Avomieheni kertoi minulle rankan salaisuutensa, siitä lähtien olen halunnut olla vain yksin.. Taas tuntuu, että kaikki tuijottaa jos menen ulos.. Riitelemme koko ajan tuosta salaisuudesta ja kaikesta muustakin. Olen niin raivoissani, mutta toisaalta taas en jaksa edes raivota. Haluaisin vaan, että mut jätettäis rauhaan...
Rakastan edelleen avomiestäni, vaikka itselleni olisi helpompaa etten rakastaisi. En osaa elää ilman miestäni, mutta en myöskään halua enää elää hänen kanssaan. Tuntuu siltä, ettei suhteemme tästä parane enää koskaan.. Mieheni vaan ei tajua lähteä ja jättää minua rauhaan. Toisaalta minulla ei ole elämässäni enää ketään muita ihmisiä, enkä kuitenkaan haluaisi olla yksin...
Kertokaa ihanat ihmiset, mitä mun pitäis tehdä, että saisin taas vuosia kadoksissa olleen elämänhaluni takaisin... En jaksa enää elää, mutta en haluaisi kuollakaan... Tosin viime aikoina olen taas miettinyt viiltelyä... Kertokaa miten jaksaa tästä eteenpäin...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.