Varmaan on teillä jokaisella kerrottavana joku hyvin mieleen painunut erityisen iloinen asia, tai aivan omakohtainen tapaus jossa on saanut paljon iloita Hengellisen elämän saralla.
Laitan keskustelun avaukseksi aivan oman kokemukseni tapauksesta, jossa pääsin iloitsemaan niin että en ole vastaavaa ennen päässyt missään kokemaan:
Olimme vaimoni kanssa saamassa vieraaksemme ystävän, joka ei ollut uskovainen.
Me tiesimme että hän käy meillä varsin harvoin, joten päätimme että me puhuisimme uskomisen asioista hänelle tällä kertaa, jos Jumala vain näin sallii tapahtuvan, ja avaa suumme puhumaan näistä elämämme kalliimmista asioista.
Rukouksella ja nöyrällä mielellä me tilanteeseen olimme tulossa.
Kyllä siinä itsensä heikoksi ja vähäuskoiseksi tunsi, kun piti vielä armosta osattomalle ihmiselle alkaa puhumaan uskonasioista.
Ennenkuin vieraamme tuli, halusin rakkaalta vaimoltani kysellä anteeksiantamuksen evankeliumia
vähäuskoisen ja syntisen tuntuiselle sydämelleni.
Myös vaimoni halusi evankeliumista vahvistusta sydämelleen.
Sanoin vaimolleni, että nämä kohta eteemme tulevat asiat ovat niin isoja ja suuria asioita,että siinä tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi.
Näin saimme evankeliumista uskollemme vahvistusta ja olimme valmiita vastaanottamaan vieraamme.
Kun odottelimme vieraan tuloa, niin väkisinkin kääntyi ajatukset tulevaan uskonkeskusteluun, ja oma sydän hätäili..., mitä minä osaan sille puhua? Ei ollut ainakaan edeltäkäsin mitään mielessä miten voisi aloittaa. Ja ajattelin että jos saisi keskustelua vaikka siten, että hän kyselisi, ja me yrittäisimme vastata.
No niin.. sitten kun hän on ovella tulossa menemme häntä vastaan tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi.
Oli lauantai-ilta.
Puhuimme aluksi niitä näitä ja sitten kysyin mitä mieltä ystävämme on näistä uskomisen asioista, ja siitä sitten uskonkeskustelu alkoi ja kesti yö kahteen asti.
Voi miten pelvolla ja vavistuksella piti avaus tehdä, mutta pian siitä sitten vapautui, ja vieraamme oli asiallinen keskustelija.
Hänellä riitti hirveästi kysymistä uskostamme, ja minä vaimoni kanssa parhaamme mukaan vastailimme.
Siinä yöllä alkoi tuntumaan että kaikki on jo puhuttu, ja menimme yölevolle, vieraamme oli yötä meillä.
Vaimoni sanoi siinä sängyssä vielä minulle että huomenna ei enää puhuta uskonasioista, on jo kaikki sanottu, ja ei hän taida uskonasiaa käsittää ja parannusta tehdä.
Olin samaa mieltä, että ei enää puhuta, hän saattaa pian kyllästyä koko asiaan, kun tunnista toiseen samaa asiaa jauhetaan.
Mutta sitten seuraavana päivänä ruokapöydässä uskonkeskustelu lähti jälleen käyntiin, mutta se lähti ystävämme aloittamana, kyselemällä jälleen.
Ajattelin että Jumala oli näin tarkoittanut.
Niin sitten taas keskustelimme lähes yksinomaan uskonasioista sunnuntaina alkuiltaan asti.
Emme tarjonneet hänelle evankeliumia, uskoisiko hän sen.
Mutta odottelimme että kyllä hän itse sitä kysyy jos tunto on avautunut sen vastaan ottamaan.
Olisimme niin mielellään hänelle siinä hänen lähtiessä antaneet kaikki synnit anteeksi, epäuskonkin.
Ja niin hän lähti ja me hyvästelimme hänet.
Me jäimme vähän haikealla mielelelle.
Kun tuntui ttä jokin jäi kuitenkin "kesken".
Mutta noin kymmenen minuutin päästä alkoi tapahtua.
Puhelin soi.., menin vastaamaan, ja suureksi yllätyksekseni meidän vierasystävämme soitti.
Hän oli pysäyttänyt autonsa, ja kännykällä nyt soitti, ja kysyi että voitko sinä antaa minulle kaikki synnit anteeksi?
Vastasin: Jeesuksen nimessä ja veressä ovat kaikki synnit anteeksi ja itkin ilosta, mutta niin tuntui itkevän hänkin.
Sitten annoin puhelimen vaimolleni, joka seurasi vierestä ja tiesi mistä on kysymys, ja hänkin siunasi ystäväämme anteeksiantamuksen evankeliumilla.
Ja siinä kaikki, ystävämme oli tehnyt parannuksen.
Ja aivan omasta tahdostaan vielä. ja emme hitustakaan epäilleet hänen oikeaa parannuksentekoaan.
Ja voi kun meille ilon itku silloin vaimoni kanssa maistui.
Vedin hänet kamarin puolelle, vähän poies meidän pienten lasten katseilta.
Siinä me keskellä kamarin lattiaa rakkaan vaimoni kanssa seisoimme toistemme kaulassa ja toisesta tukia ottaen ja ilonitku oli vuolasta ja sitä kesti jonkin aikaa.Kunnes pikkuhiljaa menimme selvittämään lapsillekin että meille tuli niin hyvä mieli kun ystävämme teki parannuksen.
Ja niin lapsemme ymmärsivät että ei me menneetkään "sekaisin", vaan iloitsimme niin tapahtuneesta että sitä ei voinut pidätellä.
Se oli minun hengellisen elämäni iloisin kokemus.
Itse olen lapsuudesta asti säilynyt uskossa.
Mutta...kertokaapa tekin iloisia asioita tai kokemuksia hengellisen elämänne taipaleelta, vaikka lyhyestikin.
Laitan keskustelun avaukseksi aivan oman kokemukseni tapauksesta, jossa pääsin iloitsemaan niin että en ole vastaavaa ennen päässyt missään kokemaan:
Olimme vaimoni kanssa saamassa vieraaksemme ystävän, joka ei ollut uskovainen.
Me tiesimme että hän käy meillä varsin harvoin, joten päätimme että me puhuisimme uskomisen asioista hänelle tällä kertaa, jos Jumala vain näin sallii tapahtuvan, ja avaa suumme puhumaan näistä elämämme kalliimmista asioista.
Rukouksella ja nöyrällä mielellä me tilanteeseen olimme tulossa.
Kyllä siinä itsensä heikoksi ja vähäuskoiseksi tunsi, kun piti vielä armosta osattomalle ihmiselle alkaa puhumaan uskonasioista.
Ennenkuin vieraamme tuli, halusin rakkaalta vaimoltani kysellä anteeksiantamuksen evankeliumia
vähäuskoisen ja syntisen tuntuiselle sydämelleni.
Myös vaimoni halusi evankeliumista vahvistusta sydämelleen.
Sanoin vaimolleni, että nämä kohta eteemme tulevat asiat ovat niin isoja ja suuria asioita,että siinä tuntee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi.
Näin saimme evankeliumista uskollemme vahvistusta ja olimme valmiita vastaanottamaan vieraamme.
Kun odottelimme vieraan tuloa, niin väkisinkin kääntyi ajatukset tulevaan uskonkeskusteluun, ja oma sydän hätäili..., mitä minä osaan sille puhua? Ei ollut ainakaan edeltäkäsin mitään mielessä miten voisi aloittaa. Ja ajattelin että jos saisi keskustelua vaikka siten, että hän kyselisi, ja me yrittäisimme vastata.
No niin.. sitten kun hän on ovella tulossa menemme häntä vastaan tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi.
Oli lauantai-ilta.
Puhuimme aluksi niitä näitä ja sitten kysyin mitä mieltä ystävämme on näistä uskomisen asioista, ja siitä sitten uskonkeskustelu alkoi ja kesti yö kahteen asti.
Voi miten pelvolla ja vavistuksella piti avaus tehdä, mutta pian siitä sitten vapautui, ja vieraamme oli asiallinen keskustelija.
Hänellä riitti hirveästi kysymistä uskostamme, ja minä vaimoni kanssa parhaamme mukaan vastailimme.
Siinä yöllä alkoi tuntumaan että kaikki on jo puhuttu, ja menimme yölevolle, vieraamme oli yötä meillä.
Vaimoni sanoi siinä sängyssä vielä minulle että huomenna ei enää puhuta uskonasioista, on jo kaikki sanottu, ja ei hän taida uskonasiaa käsittää ja parannusta tehdä.
Olin samaa mieltä, että ei enää puhuta, hän saattaa pian kyllästyä koko asiaan, kun tunnista toiseen samaa asiaa jauhetaan.
Mutta sitten seuraavana päivänä ruokapöydässä uskonkeskustelu lähti jälleen käyntiin, mutta se lähti ystävämme aloittamana, kyselemällä jälleen.
Ajattelin että Jumala oli näin tarkoittanut.
Niin sitten taas keskustelimme lähes yksinomaan uskonasioista sunnuntaina alkuiltaan asti.
Emme tarjonneet hänelle evankeliumia, uskoisiko hän sen.
Mutta odottelimme että kyllä hän itse sitä kysyy jos tunto on avautunut sen vastaan ottamaan.
Olisimme niin mielellään hänelle siinä hänen lähtiessä antaneet kaikki synnit anteeksi, epäuskonkin.
Ja niin hän lähti ja me hyvästelimme hänet.
Me jäimme vähän haikealla mielelelle.
Kun tuntui ttä jokin jäi kuitenkin "kesken".
Mutta noin kymmenen minuutin päästä alkoi tapahtua.
Puhelin soi.., menin vastaamaan, ja suureksi yllätyksekseni meidän vierasystävämme soitti.
Hän oli pysäyttänyt autonsa, ja kännykällä nyt soitti, ja kysyi että voitko sinä antaa minulle kaikki synnit anteeksi?
Vastasin: Jeesuksen nimessä ja veressä ovat kaikki synnit anteeksi ja itkin ilosta, mutta niin tuntui itkevän hänkin.
Sitten annoin puhelimen vaimolleni, joka seurasi vierestä ja tiesi mistä on kysymys, ja hänkin siunasi ystäväämme anteeksiantamuksen evankeliumilla.
Ja siinä kaikki, ystävämme oli tehnyt parannuksen.
Ja aivan omasta tahdostaan vielä. ja emme hitustakaan epäilleet hänen oikeaa parannuksentekoaan.
Ja voi kun meille ilon itku silloin vaimoni kanssa maistui.
Vedin hänet kamarin puolelle, vähän poies meidän pienten lasten katseilta.
Siinä me keskellä kamarin lattiaa rakkaan vaimoni kanssa seisoimme toistemme kaulassa ja toisesta tukia ottaen ja ilonitku oli vuolasta ja sitä kesti jonkin aikaa.Kunnes pikkuhiljaa menimme selvittämään lapsillekin että meille tuli niin hyvä mieli kun ystävämme teki parannuksen.
Ja niin lapsemme ymmärsivät että ei me menneetkään "sekaisin", vaan iloitsimme niin tapahtuneesta että sitä ei voinut pidätellä.
Se oli minun hengellisen elämäni iloisin kokemus.
Itse olen lapsuudesta asti säilynyt uskossa.
Mutta...kertokaapa tekin iloisia asioita tai kokemuksia hengellisen elämänne taipaleelta, vaikka lyhyestikin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Laitoin tämän siksi että lukijat huomaavat että on ainakin yksi ilonasia luettavissa, joka nyt on tuossa avauksessani oleva tapaus.
Täällä taidetaankin paljon tehdä niin että "vastataan" omaan aloitukseen,itselläni tuli pantua "vastaus" jo avaukseeni.
Jumala valmistaa tietämättämme ja antaa uskon lahjana, olipa ihana asia !
mm. näin:
"Sillä ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma,mutta vanhurskaus,ja rauha, ja ILO Pyhässä Hengessä".
"Te saatte ILOITA sanomattomalla ja kunniallisella ILOLLA".
"ILOITKAA aina Herrassa ja taas
minä sanon:ILOITKAA".
"Mutta Hengen hedelmä on:
rakkaus,ILO, rauha, pitkämielisyys, ystävyys, hyvyys, usko, hiljaisuus, puhtaus".
Tässä muutama kohta ILOSTA.
Eli, eikö uskovaisen ihmisen elämään pitäisi kuulua ILOISIA asioita?
Teidän kovat ja tuomitsevat sydämenne olivat pehmentyneet jotta kykenitte näkemään tuon toisen armahdettuna. Hyvä asia. Jumalan tahto toteutui!
acimlaisen armollinen tuomio teille. Kuulostat, acimlainen, tosi farisealaiselta.
eikö sinultakaan löytynyt yhtään omakohtaista ilonasiaa, joita avauksessani palstalaisilta kyselin?
..se menee juuri näin.
Ongelma on se ettemme halua nähdä TOISIA armahdettuina, ei se että Jumala ei olisi armollinen meitä kohtaan.
On ilonaihe se että meillä on internet ja tämä palsta ja että yleensäkin on mahdollisuus avoimesti puhua uskonasioista ja levittää evankeliumia. Jumala voi toimia tämänkin palstan kautta.
Pyydän anteeksi farisealaisuuttani.
"Teidän kovat ja tuomitsevat sydämenne olivat pehmenneet.."
Anteeksi, mutta tarkoititko minun ynnä vaimoni sydämiä?
Tuli vain mieleen kysyä, jäi vähän vaivaamaan.
Ja jos tarkoitit juuri meitä, niin selittäisitkö miten kovuus tuomitsevuus tuli esille tapauskirjoituksessani?
Ystävällisyydellä: Matti
Ei muuten kuin että koitte muutoksen tapahtuneen tuossa toisessa ihmisessä. Kaikki mitä näemme toisissa on myös meissä itsessämme.
Varmaan omaa tyhmyyttäni on, kun en ymmärtänyt vastaustasi ollenkaan.
No.. annetaan olla.
Ei sinun tarvitse enään vaivautua vastaamaan.
Sopii se näinkin.
t. Matti
ja Hyvää ja Rauhallista joulua sinulle!
itselläni oli iloinen asia ja kokemus kun tulin uskoon noin pari vuotta sitten!
ihana kertomus uskoontulosta.
Aivan tuli tippa silmään kun luin.
No, eipä ollut palstalaisilla juurikaan iloisia asioita tällä kertaa.
Pitää koettaa jaksaa uskoa että tämä palsta on silti hyvä palsta.
Rauhallista joulua kaikille!