Moro.
Pari kysymystä, jotka mua mietittävät nykyään:
Jos minulla todetaan jonkinasteinen masennus vaikuttaako tämä tulos esimerkiksi silloin kun asepalvelus on edessä?
Tarkoitan siis sitä että päästävätkö he minua mihinkään aseiden lähelle vai joudunko tyytymään joihinkin erikoistehtäviin? Aseet eivät ehkä niin kiinnosta, mutta haluaisin käydä palveluksen
normaalisti ilman että minua pidetään jotenkin vaarallisena itselleni ja muille?
Tulevaisuudessa olen myös harkinnut vakavasti yrittää poliisikouluun ja sitä kautta itse ammattiin, mutta jos papereissa lukee että on historiaa mielenterveysongelmista onko kouluun haku ihan toivoton yritys?
Siksi mietinkin: Kannattaisiko minun vain pitää turpa kiinni ja katsoa jos tämä menisi ohi itsekseen vai käydä lääkärillä ja heittää kaikki tiskiin ja katsoa mihin tie sen jälkeen vie?
Jelpatkaa.
Pari kysymystä, jotka mua mietittävät nykyään:
Jos minulla todetaan jonkinasteinen masennus vaikuttaako tämä tulos esimerkiksi silloin kun asepalvelus on edessä?
Tarkoitan siis sitä että päästävätkö he minua mihinkään aseiden lähelle vai joudunko tyytymään joihinkin erikoistehtäviin? Aseet eivät ehkä niin kiinnosta, mutta haluaisin käydä palveluksen
normaalisti ilman että minua pidetään jotenkin vaarallisena itselleni ja muille?
Tulevaisuudessa olen myös harkinnut vakavasti yrittää poliisikouluun ja sitä kautta itse ammattiin, mutta jos papereissa lukee että on historiaa mielenterveysongelmista onko kouluun haku ihan toivoton yritys?
Siksi mietinkin: Kannattaisiko minun vain pitää turpa kiinni ja katsoa jos tämä menisi ohi itsekseen vai käydä lääkärillä ja heittää kaikki tiskiin ja katsoa mihin tie sen jälkeen vie?
Jelpatkaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos sun ainoa "merkintä" on masennus, ei se vaikuta mitenkään mihinkään.
Eriasia on sitten jos sulla on rikosrekisteri väkivaltaisesta käyttäytymisestä, huumausainemerkintä, tai muita diagnosoituja vakavia mielenterveysongelmia joiden perusteella voitaisiin olettaa sun olevan vaarallinen itsellesi tai muille.
Mutta sinuna en kyllä menis inttiin, sillä se on välillä TODELLA stressaava ja masentava ympäristö. Normaalitilassakin olevat ihmiset joutuu kokemaan ns. hajoamiseen todella useaan kertaan. Eli sanot lääkärille että nyt lykkäystä ettei pää hajoa lopullisesti, tai sitten menet sivariin johonkin mielekkäisiin tehtäviin jos sellaisia sattuu löytymään.
joo ei masennus vielä mihinkään niin suuresti vaikuta ettei asepalvelusta voisi käydä.
Minulla kävi ainakin ihan toisin päin.
Olin masentunut ja menin armeijaan ja kaikki parani. Armeijaan mennessä pääsin pois kotoa pääsin toiseen ympäristöön sain kaikki kotona pyörivät asiat pois päästä.
Olin osa jotakin suurta. Sain ystäviä eikä tarvinut olla yksin.
Koko ajan tehtiin kaikkea paljon, joten ei kerennyt kelaan ikäviä asioita ja nukkui hyvin kun oli herännyt aikasin.
Hyvän rytmin elämääni opin ruokailu ajat, ulkoilu ja nukkumaan menoajat.
On siel paljon kaikkea mikä ei ole kivaa ja joutuu vanhempien painostukseen, mutta kun teki asiat hyvin ja oli koko ajan kympillä mukana niin ei se edes haitannut.
minulla on joskus jopa kaipuu että voisi takaisin.
innolla vaan armeijaan
Minä en ainakaan päässyt sosiaali- ja terveysalan oppilaitokseen kun mainitsin masennuksestani. Sanoivat, että tule hakemaan sitten uudelleen kun et tarvitse enää lääkitystä. Kuulemma alalla vaaditaan hyvää terveyttä. Ja onhan se näin.
Kyllä kuitenkin ketuttaa jälkeenpäin ja tulee miettineeksi että jospa olisi sittenkin pitänyt vain olla hiljaa.
Mutta kun miettii oman jaksamisen kannalta, en olisi tuolla alalla pärjännytkään joten parempi näin.
Miten on? Pärjäätkö ja selviätkö arjesta masennuksesi kanssa? Vaikuttaako se päivittäisiin rutiineihin ja jaksamiseen?
Jos haluat edetä elämässäsi etkä tunne masennuksen kontrolloivan kaiken aikaa, silloin suosittelisin kuuntelemaan omaa sydäntä ja seuraamaan tavoitteitaan.
Jos kuitenkin on niin, että masennuksesi on syvää ja et tiedä muutakaan paikkaa mihin hakea, suosittelisin olemaan rehellinen je kertomaan masennuksestasi.
Kannattaa aina ajatella hiukan tulevaisuuteen ja pohtia että jaksaako tuolla alalla sitten päviittäin ja seurata raskaitakin asioita.
Sivariksi meneminen ei kyllä omassa tapauksessa tule auttamaan. Tämä siksi että olen ikävä kyllä teoillani ja sanoillani hankkinut sellaisen ikävän maineen että sivariksi meneminen olisi pahempaa kuin kasvojen menetys. Myös isäni tai puhumattakaan suvustani...en osaa edes ajatella miten he suhtautuisivat...
Pärjäänkö masennuksen kanssa?
Joskus on sellaisia aamuja jolloin tuntuu että sellaista asiaa ei ole mikä voisi minut masentaa ja pysäyttää. Nykyään tälläiset päivät ovat aika harvassa mutta silti aina niin ainutlaatuisia ja piristäviä :)
Sitten on taas niitä päiviä jolloin pienikin vastoinkäyminen voi aiheuttaa monta päivää kestävän masennusaallon. Mieliala vaihtelee enemmän kuin tuuliviiri ja ajatukset karkailevat sinne tänne. Tästä kärsii koulunkäynti sekä sosiaaliset suhteet.
Kavereita minulla kyllä riittää, ystäviä muutama mutta sellaisia tosiystäviä minulla jolle voisin puhua mistä tahansa: eipä ole ja tuskin tuleekaan.
Toisiin luottaminen ei kuulu niihin vahvimpiin puoliini, luottamus muihin on kadonnut vuosien mittaa.
Mutta täällä, avautuminen anonyymisti tuntuu jotenkin niin puhdistavalta. Teidän samanhenkisten kanssa jutustelu tuntuu olevan niin helppoa ja terapeuttista. Kiitos teille.
Nykyisessa asuinpaikassa ei ole kieltämättä ketään ihmistä kenen takia tänne jäisin siksi haluisin edetä elämässäni ja muuttaa kauas pois täältä.
Tälläkin hetkellä surffailen täällä aallon pohjalla pohdiskellen että miksi minä olen tälläinen?
Missä vaiheessa meni metsään?
Mitä tein väärin?
Kiitos ja anteeksi jos jaksoit lukea tähän asti.