Eräässä jonkin tason hupiohjelmassa joko radiossa tai televisiossa jo vuosia sitten esitettiin lopussa toivomus: Kosketelkaa toisianne.
Jos jätämme pois kättelyn ja lähiomaisen kosketuksen samoin kuin satunnaiset ja suurelta osin tahattomat kosketukset toisen ihmisen kanssa esim. jonossa tai tungoksessa,lääkärillä, jne, niin kuinka harvoin koskettelemmekaan toista ihmistä?
Poikkeuksena voi olla lapsenlapsi, joka koskettamisellakin tuo ilmi oman välittömyytensä. Toisaalta tanssi on myös poikkeus, mutta kuinkahan moni meistä sitä mahtaa harrastaa.
Entä toisen sukupuolen hellät ja intiimit kosketukset, aikaisemmissa elämänvaiheissa hyvin tärkeitä ainakin yhteiselämässä? Onko niitä enää lainkaan?
Sentään on yksi seuralainen, joka mielellään tulee koskettelemaan - se on kissa.
Milloin olet tuntenut ihollasi toisen ihmisen ruumiinlämmön, jos lasketaan pois alussa mainitut poikkeukset? On siitä omalla kohdalla kulunut monta kuukautta, ellei vuosia. Ei tule edes mieleen.
Pitäisikö meidän sittenkin kosketella toisiamme - enemmän?
Jos jätämme pois kättelyn ja lähiomaisen kosketuksen samoin kuin satunnaiset ja suurelta osin tahattomat kosketukset toisen ihmisen kanssa esim. jonossa tai tungoksessa,lääkärillä, jne, niin kuinka harvoin koskettelemmekaan toista ihmistä?
Poikkeuksena voi olla lapsenlapsi, joka koskettamisellakin tuo ilmi oman välittömyytensä. Toisaalta tanssi on myös poikkeus, mutta kuinkahan moni meistä sitä mahtaa harrastaa.
Entä toisen sukupuolen hellät ja intiimit kosketukset, aikaisemmissa elämänvaiheissa hyvin tärkeitä ainakin yhteiselämässä? Onko niitä enää lainkaan?
Sentään on yksi seuralainen, joka mielellään tulee koskettelemaan - se on kissa.
Milloin olet tuntenut ihollasi toisen ihmisen ruumiinlämmön, jos lasketaan pois alussa mainitut poikkeukset? On siitä omalla kohdalla kulunut monta kuukautta, ellei vuosia. Ei tule edes mieleen.
Pitäisikö meidän sittenkin kosketella toisiamme - enemmän?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Voi sinua, havumetsien mies !
Ei vanhenevaa/vanhaa naista kukaan koskettele.
Siitä on aikaa kun joku " intiimisti " kosketti.
Tottahan se mukavalta tuntuisi ja varmaan useat
vielä koskettelevatkin . Jotkut tykkää,toiset ei.
Miten on itsesi laita ?
Ja ystävät ilhtuu nähdessään ja halaavat.
Olisikohan tämä sisäsyntyistä?
Lapsena opittua?
Sisään päin kääntynyt ihminen ei paljoa halaile eikä kättele.
Katse kontaktikin on jo liikaa.
sillä kosketusta kaipaa ja siitä saa voimaa.
Itse olen kova koskettelemaan ja halaamaan mutta viimeaikoina se on kohdistunut lähinnä lastenlapsiin.
Kyllähän asia on niin, että et sinä lapsena opittua pois saa kytketyksi millään aikuiselta ihmiseltä ja varsinkaan näin vanhoilta. Ani harvalla on varmaan perheessään lapsena ollut vallalla syliin ottaminen, suukottelu, koskettelu ja ylipäätään ns. hyvänä pitäminen. Ehkä ihan pienenä,mutta jo kouluiässä sellaiset kytkettiin pois, kun oltiin ns. isoja tyttöjä ja poikia.
Eikä lasta hellitty myöskään sanoilla. Kyllä kultaset, rakkaat ja muut hellittelynimikkeet olivat harvinaisia. Poikkeuksia toki on, mutta me olemme aika kylmäkiskoisia aikuisia ja niin olivat vanhempammekin. Samanlainen kohtelu on ollut vallalla myös vanhempiemme ollessa lapsia.
Vasta nyt muutaman kymmenen vuoden aikana, kun maailma on ns. avautunut koulutuksen ja matkustelun myötä myös rahvaalle,on hellyyden merkitys lapsuudessa ja sen vaikutukset aikuisikään tajuttu. Se ei silti takaa, että tajuttua käytetään. Karummasta nykytodellisuudesta kertovat lasten huostaanotot ja pahoinpitelyt sekä lisääntyvä inhottava pedofilia, jollaista "koskettelua" en soisi suosittavan. Suorempi nimi sille on lastenraiskaus.
Väkisin et ketään voi kosketella, ettei tule rikossyyteitä. Hellittelylle vieras lapsuus aiheuttaa myös sen,että pidämme lääppimisenä koskettelua aikuisiässä. Kieltämättä en pidä siitä, että vieras ja tuntematon ihminen kietoo kätensä ympärilleni vaikka kuinka hyvissä tarkoituksissa. Poskisuudelmat koen aika vieraiksi, sosiaalisen pakon edessä teen niitä hyvin pitkin hampain mutta en spontaanisti.
Suvussamme ei ole tapana halata toisiaan, ei surussa eikä ilossa. Työpaikallani halailu on nykyisin muotia, mutta joskus todella väkinäistä. Lähinnä silloin, kun selvästi kaikki tietävät, että se ei ole aitoa. Vähän samaan tapaan, kun kylässä sanotaan pöydästä noustessa kiitos, vaikka ruoka olisi ollut karmeaa. Ystävien kesken halaamme, kun on synttärit tai aikaisemmasta tapaamisesta on aikaa. Se tuntuu hyvältä ja aidolta.
Lähisuhteissa eeli sängyn puolella on kai aika mahdotonta päätyä mihinkään toimiin ilman koskettelua. Sen laatu tietysti ratkaisee, miltä tuntuu tai tuntuuko miltään. Kosketukset - elekieli yleensäkin - voivat kertoa enemmän kuin sanat hyvässä ja pahassa. Vastapuolen ssuhteiden laadun ja keston voi päätellä koskettelusta.
Ehkä olen luonteeltani sen verran koleerikko tai itsellinen - kuinka vaan, mutta kun yksin elää vuosia, ei enää tätä läheisyyttäkään kaipaa. Varsinkin siksi, että aikaisemmissa lähisuhteissa kosketus liittyi myös lyönteihin. En odota kosketteluja enkä pidä niiden puuttumista menetyksenä. Mielipiteitä on varmasti monia ja romantikkoja kirjoitukseni luultavasti suututtaa. Koskettelulla ja koskettelulla on eroja. Kaikki ne ovat kytköksissä tunne-elämään ja menneisyyteen tavalla tai toisella.
Heh, tämä on niin pitkä juttu, että on ilo kirjoittaa, kun tiedän, että kukaan ei lue tätä loppuun asti. Kosketteluhan vaatii aikaa.
Luin loppuun asti ! Hyvä kirjoitus ja olet aivan
oikeassa siinä, että ikäluokkamme ei ole tottunut
lapsuudessaankaan hyvänäpitämisiin .
Tämä ei tietenkään päde kaikkiin, mutta silloin ei tosiaankaan suukoteltu eikä pahemmin halailtu.
Ekaluokalle mennessä oltiin jo " isoja ".
Olen lähiaikoina pohtinut tätä asiaa ja miettinyt
olisinko jotenkin toisenlainen ihmisenä, jos olisin lapsena saanut hellyyttä ja huolenpitoa,
suukkosia ja kannustusta.
Halaan toki ystäviäni harvoin tavatessamme ja
se tuntuu itsestäkin mukavalta jos joku halaa,
vieraan lähentely ei tosiaankaan tunnu kivalta,
muistoihin liittyy paljon niitä kielteisiä
kosketuksia .
Ehkä vanha koira ei opi uusia konsteja .
Hellyyskoulu olisi ehkä paikallaan .
Voi kuinka hyvä kirjoitus. Sitä oli ilo lukea. Tietysti luin loppuun asti, jopa kahteen kertaan.
Muistan kuinka alta 10-kesäisenä koulusta tullessani isoäitini oli tullut yllätyksekseni käymään ja istui tuolilla uunin vieressä. Täysin spontaanisti menin heti hänen syliinsä istumaan. Äiti siinä varoittelemaan että ei mummo jaksa minua enää pitää (kun olin jo aika iso), mutta mummo sanoi että kyllä hän jaksaa. Ja istuin sylissä hyvän tovin.
Olen jälkeenpäin tapausta miettinyt; minulla oli selvästi halipula. Ja jo silloin tuli mieleen, että muiden syliin en olisi mennyt. Isoäiti oli lämpöinen, rauhallinen ja pehmeä, kävikin aika harvoin kun sen ajan matkustaminen oli mitä oli. En edes muista, että äiti olisi minua koskaan halannut tai ottanut syliin. Isä paremminkin. Mutta kouluikään mennessä tai aivan alaluokilla sekin tietysti oli ohi jo, niinkuin moni muukin tässä keskustelussa on muistellut.
Vuosikymmenten vieriessä spontaani halaaminen on tullut tavaksi ystävien, sukulaisten ja parempien tuttujenkin kesken jos harvemmin tavataan. Se on todella mukavaa, eikä siinä eri sukupuolilla ole mitään eroa. Vieraampien kanssa halauskäytäntöä tietenkään ole. Toisaalta koen miellyttävinä myös varsinkin suomenruotsalaisten, työympäristössä vuosien saatossa tutuiksi tulleiden herrojen harrastamat poskisuudelmat; yksi kummallekin poskelle.
Fyysistä väkivaltaa en ole onneksi joutunut kokemaan - mitä nyt tietysti piiskaa ja tukkapöllyä ennen pienenä tuli, joko syystä tai ilman. Vanhemmat eivät aina ymmärtäneet, että ei lapsi ollut mitään pahaa tarkoittanut...
Olen silmät viiruina ihmetellyt ikäisteni hurahtamista lapsenlapsiin, voi sitä hellittelyn määrää. Toki tiedän, että itse olisin ihan samanlainen, jos lastenlapsia ilmestyisi. Yrittäisin kuitenkin vähemmän hehkuttaa lastenlasten ihanuutta jokaiselle vastaantulijalle...
Lapsetkin ovat erilaisia. Tytär alkoi jo aika pienenä oikaista selkänsä kaarelle ja pyrkiä pois, kun hänet otti syliin. Poika taas oli toisenlainen, tuli illalla vähäksi aikaa sänkyyn vanhempiensa viereen 13-vuotiaaksi asti. Ja tasapuolisesti molempien puolelle yhtä pitkäksi ajaksi.
Toisesta välittäminen ilmenee halauksina ja kosketteluna. Olemme varmaan onnellisempia kuin vanhempamme siinä suhteessa; välittömämpiä, tunteemme avoimemmin ilmaisevia. Ihana asia! Mutta mitään pakkopullaa koskettelu ja halailu ei saa olla, koska olemme erilaisia. Intuitio ratkaisee - ja tietää asian yleensä just oikein.
olen oppinut estottomasti halaamaan muitakin kuin lähipiiriäni. Sen pidemmälle haluan mennä vain minulle tärkeän henkilön kanssa, joita on tasan yksi kerrallaan. Laulussa sanotaan "Syliisi kietoudun jne". On huikeaa, kun pääsen sydänystäväni kanssa pesäämme. Halaamme ja suukottelemme pitkin päivää ja illalla sitten kietoudumme toisiimme.
muistella hyvänä pitelemisiä, mut enpä muista sellaista en kummaltakaan vanhemmalta. Siksi mie halusin ainaskin omia lapsiani halia/ ja antaa sitä mitä itse koin jääväni vaille. Kyllä on ikävä toisen ihmisen kosketusta...
Eikös se halipula häviä kun meet ja halaat..:)
P.s. kerro kuinka kävi..
....kerron et onnistuu hali kun laitan kädet ristiin rinnapäälle, ja oikeen rutistan;) Niin itsekäs joutuu olemaa;)
kelpaa paremman puutteessa :))
rakentaa suojamuurin ympärilleen ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää juuri se kissa.
Eräänlainen vertauskuva = pehmeä turkki - terävät kynnet mutta kehrää tarvittaaaessa.
Olen perheestä, suvusta jossa suukoteltiin, halittiin, tanssittiin, ja lapset olivat samanarvoisia sikäli aikuisten kanssa.
Edelleen halaan ystäviäni, ja sukuani.
Aikuiset poikani halivat, ja antavat aina suukon poskelle, tullessa ja lähtiessä.Yhtä miniääni en halaa, hän kavahtaa sitä, joten taputan olalle, tai jotain muuta pientä, että silti kokisi itsensä tärkeäksi.
Vastapainona oli sitten myös tukkapöllyt, ja selkäsaunat lapsuudessani. Ne eivät olleet mukavia kosketuksia tietenkään.
Avioliitoissani, annoin aina lähtö-ja tulosuukon. Muutenkin kiehnäsin rapsutuksia ja haleja.
Nykyisin lapset (ikähaitari 27- 50) edelleen tulevat viereeni, ja sanovat; rapsuta mun päätä vähän. Samoin heidän lapsensa.
Yksin eläessä, siihen nuo jäävätkin. Silti en koe halipulaa, ystäviäni ja lapsiani näen usein.
en muista edes yhtä kertaa että oisin ollut vanhempieni sylissä tai hyväilyn kohteena, sanallisista puhumattakaan..
Omiani lellin siitäkin eistä..:)
että olisin koskaan ollut isän tai äidin halin kohde, tosin en muista saaneeni risuakaan.
Joko en muista, tai sitten niin on.
Eipä ole minustakaan tullut halitaituria.
osaan halata, läheisiäni ainakin..lapsia esim..olen yrittänyt muuttaa sosiaalista perinnettä. :)
lapsena sain paljon. Nyt rakastettuna saan läheisyyttä, lämpöä, halauksia, hyväilyjä, rutistuksia. Nautin niistä ja itsekin osaan antaa samalla mitalla.
Jotenkin olen pitkän liiton myötä oppinut mieltämään että kaikenlainen koskettelu on jotenkin kuin vaatimus(toive?) saada toteuttaa "miehisiä" tarpeita. Muunlainen koskettelu on kai unohtunut.