POIS...

Tarinasi voisi kuvata melkein munkin elämää....
Kaikki on vaan niin vitun paskaa, en jaksa käydä koulua enkä edes syödä. Itken itseni uneen lähes joka yö ja päivisinkin tekisi mieli vaan itkeä :(
En tajua miten kestän tätä, mutta eipä kait ole muutakaan mahdollisuutta kuin kestää joten kestä sinäkin!!!

mulla on samanlaista..Tiedän tunteen, jos haluat puhua, niin mailaa [email protected]

Eli,sun täytyy mennä paikkakuntasi terveyskeskukseen ja varata ensin aika vaikka terveydenhoitajalle,hän varaa sinulle ajan sellaiselle henkilölle joka voi auttaa, tälläinen henkilö on mm. psykologi (tämän vastaanotolla käynti ei maksa), jos mieltä painaa, sitä ei saa missään nimessä sulkea sisälleen koska siten se painaa sinut todella masennukseen.
sinun täytyy muistaa että elämä ei pääty vaikka moni asia tuntuu pahalta,mutta jokaisella on elämässään jotain positiivista jota kannattaa vaalia.
älä keskity ikävän ajattelemiseen koita sen sijaan löytää elämästäsi hyviä puolia kuten läheiset , terveys jne.

voimia sinulle jatkossa!

Pitäs kai sanoa jotain rohkaisevaa, iteki aina toivoo että joku osais jotain sanoa mutta ei vaan oo mitään mitä sanoa. Lääkärit on koulutettu niinku papukaijat jauhamaan paskaa, mut tosiasia on että tappavimmat taudit maailmassa on mielentauteja eikä niistä parane. Sitä on ittensä vanki ja uhri ja vaikka joskus haluaiski parantua niin ei silti kuitenkaa halua tai jaksa. Itsellä ei oo enää vaikutusvaltaa mihinkään tai ehkä sitä vaan tajuaa ettei oo, ehkä ns terveet ihmiset on niitä sokeita jotka ei vaan näe millasta elämä oikeasti on. Kuolemaa pelkää niin vitusti mutta ei oikein tahdo olla vaihtoehtojakaan (ne itsemurhakandidaatit jotka väittää ettei pelkää kuolemaa on pelkkiä huomionhakuisia aaseja. Kuka helvetti ei oikeasti kuolemaa pelkäis, se on maailman vaikein asia). Niin monta vuotta oon juossu samaa rataa, luullu aina välillä että ehkä asiat muuttuu, hoidossa ollu osastolla ja terapiassa ja lääkkeillä mutta ei se siitä miksikään muutu. Masennus on parantumaton tauti ja siihen kuolee. Voimia vaan sulle elää - tai kuolla - sen kans. Se vaan on, ei sille mitään mahda, koskaan.

Kun mä luin tota sun tekstiä niin tuntu kun oisin ite kirjottanu sen. Nimittäin mulla on sama. Joka ikinen aamu kun pitää nousta, niin en millään jaksais. Mä en jaksa joka helvetin päivä esittää ilosta ja hymyillä, mutta sitten en taas halua näyttää mun ystäville ja kavereille ettei kaikki ole kunnossa.

Oon myös viillelly käsivarsia, ranteita ja nilkkoja. Joka ikinen viilto tuntu sen kaks minsaa niin hyvältä ja rauhottavalta. Ihankun ois ollu jossain puudutusaineessa. Sitten kun se hyvän olon tunne ja helpotus loppu, oli pakko viiltää uudestaan. Kaikki se veri mitä oon vuodattanu ittestäni on ollu jotenkin helpotus.
Jossain vaiheessa sitten tajusin millanen ongelma mulla oli ja omasta tahdostani ja osittain tahtomattani hakeuduin psykologin puheille. Nykyään en enää viiltele, vaikka tekisi mieli niin en. En ainakaan paljoa.

Sitten mä olen miettinyt itsemurhaa. Oon ollu jo vähällä tappaakkin itteni, mutta se sitten jostain syystä en tappanukkaan. Syy siihen että en on ollu mulle todella epäselvä.

Sitten mulla meni viime kesänä välit mun parhaimpiin ystäviin. Just samalla aikaa mulla oli kauheet riidat perheen kanssa ja tuntu kun oisin menettäny perheeni, enkä vaan pelkkiä ystäviä.

Hyviä asioita joita mun elämässä olen miettinyt ja ajan kanssa niitä on tullut vaan lisää. Mulla on ihania uusia parhaita ystäviä (jopa parempi kun edelliset), mulla on nykyään hyvät välit porukoihin ja mä olen laihtunut yms..
Silti en jaksa olla ilonen kaikesta.

Mustakin tuntuu ettei mua rakasteta. Mua ei ole koskaan edes lapsena halattu, että voit olla onnellinen siitä että sua on.

Eli siis mehän uidaan aikas samoilla vesillä..
Mutta *halaus* sulle niin oot nyt senkin sitten saanut.!!