Tiskin, kun lukee tätä palstaa niin täällä on vain niitä, jotka ovat onnellisesti naimisissa ensirakkautensa kanssa ja poikkeuksena kaksi Hoota.
Martti Lindqwist, Johannes Virolainen ja ex-piispa Kantola ovat hyviä esimerkkejä siitä, että Amorin nuolilta ei voi suojautua pönkittämällä myyttiä suuresta rakkaudesta, joka vie jalat alta ja jonka tieltä kaikki muu saa väistyä. Suuri yleisö ilmeisesti on vastaan tätä ns. elämääkin suurempaa intohimoa.
Itselle sallitaan syrjähypyt ja yhdenillansuhteet, sivusuhteet rakastajattaret ja salarakkaat. Mutta kun avioliitossa oleva mies ja tai nainen rakastuu totaalisesti eikä voi elää ilman tätä elämänsä suurta rakkautta, vaan eroaa ihan julkisesti ja tunnustaa "häpeänsä" niin häntä sitten pidetään häpeäpilkkuna.
Mutta tällä palstallahan ei ole tietenkään eronneita, karanneita eikä varsinkaan avionsa aikana toiseen rakastuneita eikä ulkopuolisia suhteita harrastaneita, edes ajatuksissaan.
Martti Lindqwist, Johannes Virolainen ja ex-piispa Kantola ovat hyviä esimerkkejä siitä, että Amorin nuolilta ei voi suojautua pönkittämällä myyttiä suuresta rakkaudesta, joka vie jalat alta ja jonka tieltä kaikki muu saa väistyä. Suuri yleisö ilmeisesti on vastaan tätä ns. elämääkin suurempaa intohimoa.
Itselle sallitaan syrjähypyt ja yhdenillansuhteet, sivusuhteet rakastajattaret ja salarakkaat. Mutta kun avioliitossa oleva mies ja tai nainen rakastuu totaalisesti eikä voi elää ilman tätä elämänsä suurta rakkautta, vaan eroaa ihan julkisesti ja tunnustaa "häpeänsä" niin häntä sitten pidetään häpeäpilkkuna.
Mutta tällä palstallahan ei ole tietenkään eronneita, karanneita eikä varsinkaan avionsa aikana toiseen rakastuneita eikä ulkopuolisia suhteita harrastaneita, edes ajatuksissaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
kolmen naisen kanssa, kerran avo- ja kaksi kertaa avioliitossa.
Ensimmäistä en oikeastaan laske edes mukaan, se oli sellainen parikymppisten itsenäistymisharjoitus. Liitto päättyi siihen, että rakastuin toiseen. Moraalisena poikana lopetin parisuhteeni, vaikka uusi rakkaus ei tunteisiini vastannutkaan. En voinut asua yhden kanssa ja rakastaa toista.
Molemmat avioliittoni kestivät 12 vuotta ja molemmat päättyivät eroon.
Ensimmäinen suhde oli oikein huono: olimme täysin epäsopivat toisillemme. Liitto toimi vanhemmuusliittona, vaan ei parisuhteena. Siihen liittyi myös vieraissa käyntiä.
Toisen liittoni aikana mulla ei ollut mitään tarvetta vilkuilla ympärilleni. Olin uskollinen. Olin jo oppinut sen että huonoa liittoa ei vieraissa käynti ainakaan paranna. Toinen liittoni oli paljon parempi, vaikka ei sekään kestänyt.
Nyt elelen viiskymppisenä itsekseni ja seurustelen etäsuhteessä rakkaan naisen kanssa. Edelleenkään mulla ei ole mitään tarvetta katella muita.
Olen käsitellyt toisella palstalla jonkun verran asioitani, tällä palstalla olen niin uusi, etten ole vielä ehtinyt kanssaihmisiäni asioillani raskauttaa :-)
Tarpeen tullen kyllä juttelen niistäkin, mutta oma historia on nyt kertaalleen puitu palstoillakin, joten siihen ei ole polttavaa tarvetta. Voin toki sulle kertoa enemmänkin näistä, jos koet sen rakentavaksi.
Lopuksi tahdon sanoa, että asiasta olisi kivempi jutella, jos itse aloittaisit keskustelun kertomalla omista kokemuksistasi, sen sijaan että aloitat moittimalla muiden palstalaisten palstakäyttäytymistä.
Jopa sinun "hyvä ihminen" kannattaa miettiä miten se etiketti menee: yritetäänkö itse käyttäytyä hyvin, vai moittia muita heidän puutteistaan?
näitä 'rohkeita' jotka uskaltavat antautua tälle suurelle rakkaudelle ja tunnistavat sen oikeasti. Itsekin olen avioitunut aikanaan nuorena ja luottanut enemmän siihen että rakkaus kypsyy ja kehittyy liiton myötä ja vastoinkäymiset sitä vain vahvistavat, kunhan myrskyilyt ovat ohi.
Kun eka kerran 'rakastuin', ihan kesken onnellisen perhe-elämän tajusin, että tunteet (omat tunteeni) voivat pettää minut ja ns. suuri rakkaus voi kummuta erehdyksen lähteestä. Niinpä sanoin ei, ennen kuin mitään omaa aktiivisuutta vaativaa tunteen tai suhteen kehittymistä ehtisi tapahtua eli kieltäydyin uskomasta tunteitani. Kesti monta vuotta selviytyä tästä tunnejärkytyksestä. Pari kertaa myöhemminkin kohtalo on heittänyt eteeni potentiaalisia rakkauksia, mutta oma typerä moraalintajuni on estänyt suostumasta niiden houkutuksiin.
Vaikka itse en uskalla leikkiä tulella niin ymmärrän, että isoon liekkiin leimahtanutta rakkautta ei voi mikään muu pysäyttää kuin sen aikaan saaneen vietti ja tunne-energian loppuunkuluminen ja jos kyseessä on suurirakkaus niin se ei sammu koskaan,
niinkin, että nuorena olin vaan niin tyhmä, etten osannut eritellä ja hallita tunteitani. Se "turha" rakastuminen sattui kun aloitin opintoni ja rakastuin opiskelutoveriin. Taakse päin katsellen se oli oikeastaan väistämätöntä. Astuin koti- ja nuoruusmaailmasta jotenki itsenäiseen aikuisuuteen, ja kaikki muukin elämässä muuttui.
En minä näe siinä mitään rohkeutta, emotionaalisena ajopuuna olemista vain.
sammu koskaan vaan on jopa esteenä tullakseen onnelliseksi jos kantaa sitä mahdotonta rakkautta sydämessään hautaan saakka.
Terveiset sinulle.
YX lapsikin kyllä on ja onkin ihana sellainen. Niinkuin kaikki Äidit omistaan :)
Uskon edelleen rakkauteen, vaikka... kuten muillakin. Silti luulen että kaikki ihmissuhteet ovat olleet tarpeellisia ja koulineet puolin- sun toisin meitä, ehkä vielä paremmiksi, tiedä häntä.
t. Karoliina
edesmenneitä suhteita muistelen, niin onhan siinä kysymys ihan vaan kypsymättömyydestä: luulee ja toivoo, vaikkei kovin paljon ymmärrä.
Ehkä sitä kasvaa "paremmaksi" sikäli, että rakastuessaan tietää jo omat rajoituksensa ja on ehkä vähän nöyrempi omien ja toisen heikkouksien edessä.
Nuorena se oli niin kovin mustavalkoista, rakkauselo. Mutta sitä tunnetta kai monet kaipaavat vanhemmiten?
Minäkin rakastuin avioliitossa ollessani toiseen mieheen. Avioero tuli etee, mutta onneksi en toistamiseen mennyt avioon. Nyt huitelen vapaana ja rakastun taas, jos kohdalle tulee mies, joka jalat alta vie. Mehän elämme vain elämää.
joka lähtöön, kenellä minkäkilainen kohtalo. Minäkin olen ollut tätä liittoa aiemmin yksitoistav. naimisissa.. siinä olin monet vuodet lasten kanssa keskenään. Mies meni ties missä, kerran vaan tuli seinä vastaan, ja lähdin pois. Eikä mennyt kauankaan ku törmäsin nykyiseen, tätä liittoa kestänyt kaksikymmentäyksiv. Vaan olin kyllä liian hätäinen aloittamaan uudestaan, mutta tässä sitä ollaan eteenpäin menty..
Lienevät sisällöltään itse kullekin hieman erilaisia.
Itse ehdin nuorena kokemaan niin monta kertaa intohimoa että inflatio iski.
Rakkaudesta, sen hurmosmerkityksessä, en tiedä mitään.
Yhdessä viihtyminen ja kiintymys ovat asioita jotka eivät välttämättä vuosien saatossa haalistu.
Ehkä jopa päin vastoin.
Varsinkin näinä joutilaina vuosina, kun pyhällä ja arjella ei ole, ajankäyttöä ajatellen eroa, nuo mainitsemani käsitteet kasvavat merkityksessään ja fyysisetikin kompensoivat ikääntymiseen liittyvää laiskistumista.
Myytistä en tiedä mutta näköpiirissäni ei ole varteen otettavia vaihtoehtoja.
Kiehtovia kiinnostuksen kohteita kylläkin, mutta!
sekin on ihflaatiossa menossa alamäkeä.
Rakastuminen on toisen hyväksikäyttöä ja kun mennään naimisiin niin kaikki rupsahtaa. Senhän kuulee täällä sätissä käydyissä keskusteluissakin. Parikymppiset naimisissa olevat jo hakevat uutta seuraa- joten pysykää sinkkuna ja käyttäkää kortsua.
Ei ole mikään ihme- että vieras himottaa. - Hymy-
Eipä eroja enää pidetä häpeällisinä- tai kai jossain perähikijällä. Eipä noi ole niin onnellisia olleet- noi pitkäaikaiset avioliitotkaan- Syrjähyppyjä löytyy- mutta sen ikäiset eivät ole niitä tunnustaneet ja eivät ole enää niistä kertomassakaan.
Olen nyt eronnut, mutta niin kauan kuin kuvittelin eläväni onnellisessa avioliitossa, en muita vilkuillut. Ihastuin kerran avioliittoni ollessa jo loppusuoralla. Harmi, että ihastukseni kohde näki naimisissa oloni ylipääsemättömäksi esteeksi mihinkään ja suhtautui minuun kuin minulla olisi ollut jokin tarttuva tauti.
Täällä minä nyt pohdin itsekseni valintojeni vääriä perusteita (valintoja tehdessä ne tietysti tuntuivat oikeilta)ja koetan pistää uutta matoa koukkuun. Sen yhden ihastuksen kohdalla olin varma tunteitteni aitoudesta. Harvinaista herkkua. Onnellisia ne, joiden kohdalle se oikea on joskus osunut. Edelleen uskon siis rakkauteen.
...tietysti uskon. Olen semmosen kokenut. Kurjaa, kun kuolema tuli väliin.
Elämä jatkuu kuitenkin eteenpäin ja jos kohdalle osuu sellainen mies, johon rakastun, niin se olisi hienoa.
Syrjähyppyjä en ole kuunaan edes ajatellut, siis silloin kun olin avioliitossa. Yhdessäolossa on niin paljon muuta touhua ja tekemistä, että mitäpä sitä lähteä etsimään jotakin halpaa seikkailua.
Naimisissa olevien miesten kanssa en ryhtyisi mihinkään. Ajattelisin miehen vaimoa sen verran paljon, että en koskaan kykenisi haavoittamaan jotakin ihmistä niin paljon.
Jos haluaa mennä kokemaan rakkautta/rakkauksia uusien ihmisten kanssa, niin ensin pitää hoitaa edellinen homma loppuun ja vasta sen jälkeen lähteä etsiskelemään. Minä ajattelen näin vanhanaikaisesti, enkä tule koskaan muuttamaan kantaani.
minä vastaan vain yhdestä hoosta.
Ja se on HTZA.
Edelleenkin, on pakko kumartaa Väinö Linnaa.
Dauphne de Maurierin kanssa (Rebecca) on hän kuvannut rakastumista täydellisesti. Polvakin, kuulema on, mutta niitä en ole lukenut, serkkutyttö luki ja kertoi. Mutta silloin olimmekin jotain 12v.
Vanhana ei ihminen rakastu. Piste.
Sitä rakastuu rakastelemiseen, ja siksi "nuorikko".
Uusi avioliitto toimii ystävyyden pohjalta ja siihen voi liittyä jotain seksiäkin. Riippuen "muorikosta".
Vanhuksien avioliito on aina naurettavaa ja nuoruuden tavoittelua.
Ei ole hauskaa katsoa, nykyaikaisen digikameran kuvia, avioparin rypyistä.
Olen mennyt nuorena naimisiin, jos jotain hyvää siitä sanoisin seuranneen, niin se on lapset.
Tässä sitä vaan eletään yhä, ensirakkautta..
Olen miettinyt eiks me muut olla mitään kun meitä on täällä aikaste monta jotka ei ole naimisissa ensirakkauden kanssa!!
Enkä ainaskaan mä salli itselleni syrjähyppyjä enkä halua mitään yhdenillan suhteita, niistä ei saa yhtään mitään, tai siis mä en saa.
Olen eronnut mutta en naimisissa ollessa pettänyt, eikä pettänyt mun mieskään. Muut oli syyt eroon.
Ja mitä on se totaalinen rakastuminen???
No ehkä mä en ymmärrä kaikkea tai sitten yksinkertasesti oon liikaa nähnyt, pilvilinnat on mun silmien edestä hävinneet.
Ja uskon syvästi Rakkauteen, mutta se mihin uskon ei ole jotain höyrypäistä, ne ei koskaan ole kestäneet todellisuutta.