pakkomielle, joku sanoisi

Tänään tuli sellanen leffa jossa mies oli pakkomielteenomaisesti rakastunut naiseen jota hädin tuskin tunsi.

Totesin että mullakin on tuo ominaisuus. Nuorena kun ihastuin yhtäkkiä yhteen poikaan en koskaan uskaltanut lähestyä häntä ja paljastaa tunteitani. Se vasta olisi ollut nöyryyttävä kokemus jos olisin näyttänyt avoimesti tunteeni ja minut olisi torjuttu. Olin ihastunut pari vuotta..
Toinen pakkomielle oli aikuisiässä, kyseessä ex jonka kanssa oltu ja meni poikki koska mies oli mahdoton. Ei kun mitä, naimisiin ja lapsikin vielä tämän kanssa. Kaikki oli silti tuhoon tuomittua alusta asti ja suhteesta tuli rankin elämässäni, eritoten sen nöyryyttävä loppu missä menetin kaiken ja hän vain näytteli keskisormea ja hylkäsi sittemmin lapsensakin. Sitten rakastuin oikein kunnolla, tällä kertaa täydelliseen luuseriin enkä päässyt tästä tunteesta ja suhteesta irti. Olimme kuin sisko ja veli ja vielä paljon paljon enemmän. Viime vuonna se tapahtui taas arvaamatta, rakastuin henkilöön netin välityksellä. Pahinta asiassa on se että hän on paljon nuorempi minua emmekä ole livenä tavanneet. Silti rakkauteni häntä kohtaan on vilpitöntä ja tulee ikävä usein, etenkin jos hän tulee jostain asiasta mieleen, hän on mielessäni päivittäin. Hävettävää. En voi tästä enempää kertoa kenellekään. Haluan vain unohtaa tälläiset ja jatkaa elämääni.