Mulla ei ole oikeastaan mitään uutta sanottavaa koko mustasukkaisuusaiheeseen. Kirjoitan tänne oikeastaan vain helpottaakseni omaa oloani. Oikeastaan en edes myönnä olevani mustasukkainen, mielestäni olen vain epävarma poikaystäväni suhteen. Syystä tai ilman syytä-mistäs minä tietäisin.
Mustasukkaisuus yleensäkin tuomitaan. Tottakai se on äärimmäisen loukkaavaa ja turhauttavaa, jos seurustelukumppani/aviopuoliso ei luota, vaikka mitään syytä epäluottamukseen ei todellisuudessa olisikaan. Mutta mistäs sitä koskaan voi olla varma toisesta? Kun lukee näitäkin palstoja huomaa, että ihmiset pettävät siitäkin huolimatta, että rakastavat (ainakin luulevat rakastavansa) puolisoaan. Onko sillä loppujen lopuksi väliäkään jos joskus pettää ilman mitään tunteita toista kohtaan? Olisiko parempi, jos sulkisi silmänsä epäilyiltä, jättäisi tarkistamatta miehensä tarinat, vaikka tuntuisikin siltä, että niitä on syytä epäillä? Eikö se olisi helpompaa, jos kotona kaikki on hyvin. Ei se kuitenkaan niin mene.
Minä haluan olla sataprosenttisen varma, ettei minua loukata, etten tuhlaa kallisarvoista elämääni, etten joudu tilanteeseen, jossa olisin muiden säälin ja myötätunnon kohteen. Ylpeys syö onnellisuutta. On väärin olla luottamatta, mutta epäluottamus on niin kovin tahdosta riippumatonta. Siihen pystyy vaikuttamaan, ettei tee toisen elämästä inhottavaa ainaisella kyttäämisellä ja rajoitteiden asettamisella, mutta omiin ajatuksiinsa ja tuntemuksiin on vaikeampi vaikuttaa. Ehkä luottamus syntyy pikkuhiljaa hyvien kokemusten myötä ja kun toinen osoittaa, että on sen luottamuksen arvoinen. Mutta jotenkin epävarmuus sumentaa ihmisen mielen, saa pelkäämään olematonta, ehkei lopulta uskalla päästääkään irti pelostaan.
Moni tälläkin palstalla on tuominnut jyrkästi esimerkiksi toisen kännykän tutkimisen. Väärinhän se on, mutta jotenkinhan ihmisen on saatava totuus selville, jos syitä epäilyksiin on. Valitettava tosiasia vain on, että siitäkin voi tulla tapa, jonkinlainen pakkomielle, jotta saisi itselleen mielenrauhan, voisi taas jonkinaikaa elää luottaen, ettei mitään epäilyttävää ole meneillään.
On helppo sanoa, että "puhu miehellesi", "kysy häneltä suoraan jos epäilet". Harvempi vain haluaa pettämisestään noin helpolla jäädä kiinni, varmin keinohan on kieltää kaikki, jos kerran konkreettisia todisteita ei ole. Ehkä kerran hairahtaneet ja oikeasti katuvat tunnustavat tekonsa oman mielenrauhansa vuoksi ja kenties jopa toista kunnioittaakseen kertovat teoistaan mieluummin itse kuin antavat rakkaansa sen kuulla muualta. Mutta on myös niitä, jotka pettävät hyvinkin tietoisesti, harkitusti. Tässä vaiheessa voi kysyä, miksi poikaystäväni, joka on minulle maailman ihanin, ja joka tietää miten pettäminen rikkoisi minut kokonaan, olisi tuollainen salakavala rontti. Niin, ei varmaan olekaan, mutta kuka sitten on? Parhaat pettäjät ovat varmasti parhaita näytteilijöitä.
Tässä vaiheessa voisitte suosittaa minulle luulosairaushoitoja ja toivottaa pikaista paranemista... Mutta kuitenkin luottaa voi vain itseensä ja epäily on niininhimillistä.
Mustasukkaisuus yleensäkin tuomitaan. Tottakai se on äärimmäisen loukkaavaa ja turhauttavaa, jos seurustelukumppani/aviopuoliso ei luota, vaikka mitään syytä epäluottamukseen ei todellisuudessa olisikaan. Mutta mistäs sitä koskaan voi olla varma toisesta? Kun lukee näitäkin palstoja huomaa, että ihmiset pettävät siitäkin huolimatta, että rakastavat (ainakin luulevat rakastavansa) puolisoaan. Onko sillä loppujen lopuksi väliäkään jos joskus pettää ilman mitään tunteita toista kohtaan? Olisiko parempi, jos sulkisi silmänsä epäilyiltä, jättäisi tarkistamatta miehensä tarinat, vaikka tuntuisikin siltä, että niitä on syytä epäillä? Eikö se olisi helpompaa, jos kotona kaikki on hyvin. Ei se kuitenkaan niin mene.
Minä haluan olla sataprosenttisen varma, ettei minua loukata, etten tuhlaa kallisarvoista elämääni, etten joudu tilanteeseen, jossa olisin muiden säälin ja myötätunnon kohteen. Ylpeys syö onnellisuutta. On väärin olla luottamatta, mutta epäluottamus on niin kovin tahdosta riippumatonta. Siihen pystyy vaikuttamaan, ettei tee toisen elämästä inhottavaa ainaisella kyttäämisellä ja rajoitteiden asettamisella, mutta omiin ajatuksiinsa ja tuntemuksiin on vaikeampi vaikuttaa. Ehkä luottamus syntyy pikkuhiljaa hyvien kokemusten myötä ja kun toinen osoittaa, että on sen luottamuksen arvoinen. Mutta jotenkin epävarmuus sumentaa ihmisen mielen, saa pelkäämään olematonta, ehkei lopulta uskalla päästääkään irti pelostaan.
Moni tälläkin palstalla on tuominnut jyrkästi esimerkiksi toisen kännykän tutkimisen. Väärinhän se on, mutta jotenkinhan ihmisen on saatava totuus selville, jos syitä epäilyksiin on. Valitettava tosiasia vain on, että siitäkin voi tulla tapa, jonkinlainen pakkomielle, jotta saisi itselleen mielenrauhan, voisi taas jonkinaikaa elää luottaen, ettei mitään epäilyttävää ole meneillään.
On helppo sanoa, että "puhu miehellesi", "kysy häneltä suoraan jos epäilet". Harvempi vain haluaa pettämisestään noin helpolla jäädä kiinni, varmin keinohan on kieltää kaikki, jos kerran konkreettisia todisteita ei ole. Ehkä kerran hairahtaneet ja oikeasti katuvat tunnustavat tekonsa oman mielenrauhansa vuoksi ja kenties jopa toista kunnioittaakseen kertovat teoistaan mieluummin itse kuin antavat rakkaansa sen kuulla muualta. Mutta on myös niitä, jotka pettävät hyvinkin tietoisesti, harkitusti. Tässä vaiheessa voi kysyä, miksi poikaystäväni, joka on minulle maailman ihanin, ja joka tietää miten pettäminen rikkoisi minut kokonaan, olisi tuollainen salakavala rontti. Niin, ei varmaan olekaan, mutta kuka sitten on? Parhaat pettäjät ovat varmasti parhaita näytteilijöitä.
Tässä vaiheessa voisitte suosittaa minulle luulosairaushoitoja ja toivottaa pikaista paranemista... Mutta kuitenkin luottaa voi vain itseensä ja epäily on niininhimillistä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hieno teksti. Kosketti minua, mustasukkaista. Lämmin kiitos!:-)
Terapiaan menemistä tai syvää itsetutkiskelua/uudelleenasennoitumista suosittelen, jos mustasukkaisuutesi todella syö suhdettanne.
On olemassa myös käyttäytymismalli, jossa syyttä epäilty kostaa-todentaa-purkaa ahdistuksensa-jne.jne. käymällä loppujen lopuksi vieraissa.
Mustasukkaisen mieltä helpotti huomata, että maailmassa on muitakin meikäläisen kaltaisia hourupäitä. Joskus hävettää tunnustaa että olen mustasukkainen, mutta toisaalta taas... mun mielestä on tervettä olla mustasukkainen, se ainakin osoittaa, että välittää toisesta sen verran paljon, ettei halua tätä menettää, ja että kiinnostaa mitä toinen hommailee.
Mulle henkilökohtaisesti riitti yksi pettäminen, nimittäin seurustelukumppanin taholta. Sitä tunnetta en halua enää ikinä kokea, varsinkin kun sain kuulla tapahtumista ihan muualta kuin "armaaltani". Siihen päättyi se satu. Vaikka äijästä eroon pääsinkin, tapahtuman jättämä tunne kaivelee luultavasti lopun ikää, ja pistää toisinaan epäilemään että taasko mua pissitään silmään. Eikä sille voi mitään. Toisinaan on vaan ihan pakko vähän harrastaa taustatutkimusta, ja tähän mennessä mitään hälyttävää ei ole ilmennyt, joten mieli saa aina rauhan.
Monet tosiaan ihmettelee sitä, että mikset kysy suoraan äijältä, että onko se pettänyt. No, siihenkin on syynsä, nimittäin tämä miesten ilmeisesti suht yleinen periaate "kertomatta jättäminen ei ole valehtelemista". Siispä asioista pitää ottaa muuta kautta selvää.
Voimia kaikille mustasukkaisille, olkaa vaan mustasukkaisia, mutta muistakaa rajanne.