Apua

Kerron lyhyesti surullisen tarinan.

Erosin 5 vuotta pitkästä suhteesta 2003.
Oman vapaudenkaipuun vuoksi tuli ero. Olin liian nuorena (17v) sitoutunut ja omat menot jäi menemättä.

Sitten parin vuoden päästä erosta löysin uuden miehen. Alku tuntui hankalalta ja mies aika ajoin erikoiselta, mutta kuitenkin jatkoimme taivalta. Välillä kaikki oli loistavasti, joten hankaluudet unohtui. Nyt meitä onkin sitten jo kolme. Elämä on mennyt tasaisen tappaavaan tahtiin. Ei meillä periaatteessa mikään huonosti ole.

Minä vain mietin lähes joka päivä, että se ensimmäinen mies, josta kerroin, olisi ollut se minun elämäni mies. Ahdistavaa.

Olen sen luontoinen ihminen, että niin suurta elämänmuutosta en uskalla lähteä tekemään, että alkaisin tätä suhdetta lopettamaan. Ja lapsikin vielä.

Me olimme sen "ekan" miehen kanssa niin samanlaisia. Meillä oli aina hauskaa yhdessä. Sama huumorintaju, samat tavoitteet, samat kiinnostuksen kohteet yms.
Sille en vain osannut silloin "nuorena" antaa arvoa.

Nykyinen mies on myös ihana. Mutta kun....

Varmaan jatkan taivalta näin aina elämäni loppuun asti.