Kirjoitan nyt sitten vaikka ei ole tapaistani.
Jäin yksin jossakin teini-iän vaiheessa, kun sairastuin masennukseen. Silloiset harvat kaverit jäi, uusia ei ole tullut vaikka olen jo parikymppinen. Avomies löytyy, monesti ihmetellyt että minkähän ihmeen kautta, ja saanut vielä pidettyäkin vaikka kaikenlaista on tullut vastaan. Masennuskaudet vaihtelevat, luulen että yksi on taas tulossa päälle ja rajusti. Jos en kohta järkiinny.
Tämä yksinäisyys ja sosiaalisen elämän vaikeus on muodostunut aivan mahdottomaksi ongelmaksi, seurustelusuhdekin kärsii sen(kin) takia kovasti. Seurustelua ei oikein osaa verrata 'sinkkuelämään' tai ajatella järkevästi oman(tai toisen) onnellisuuden ja yleisen hyvän kannalta, kun ajatustiet sulkee eroamisen takana häämöttävä loputon ja synkkä eristyneisyys sosiaalisista suhteista. Tämä on kuin pahinkin noidankehä, josta ei ole ulospääsyä.
Olen luonteeltani jonkin verran ujo, tottumaton isommassa porukassa, eikä minua jaksa kiinnostaa useimpien ikäisteni jutut. Olen aina joutunut opiskelumaailmassa ihmisporukkaan, jonka tutustumisvaihe on ohi, keskenkaiken, enkä siis ole päässyt enää 'piireihin' mukaan. Enkä ehkä ole pyrkinytkään, olen arvellut sen liian ahdistavaksi edellisiin kokemuksiin vastaavasta pohjautuen. Ja masennus tietenkin, silloin ei yksinkertaisesti jaksa edes yrittää.
Yksinäisyyden vaivatessa sitä alkaa ajatella olevansa niin tylsä ja kykenemätön edes huijaamaan ketään haaskaamaan aikaa keskusteluun. Saati sitten ihan tutustumiseen. Toisaalta, kun joskus sitten päätyy peräti juttelemaan ihmisen kanssa, valo pilkahtaa että hei, tunnen itsestäni positiivisia asioita. Pinnalla ei ole silloin se epävarmuus ja ulkopuolisuus.. Silti, aina se palaa. En osaa oikein enää ystävystyä, se on alkanut tuntua epämiellyttävältä, vaikka toisaalta senhän perään minä juuri monesti itkeskelen.
Mitä sitä osaa ihmisille sanoa?
Onko kiellettyä puolituttavalle harmitella yksinäisyyttään, tuleeko siinä pakoreaktio? Olen yrittänyt olla, ja ollutkin, avoimempi tutustumisyrityksissä, keskinyt puolihuolimatonta jutustelua niin kuin tapana on. Kertonut jotain melko henkilökohtaistakin, joka ennen oli vaikeaa. Äkkiä minulle tulee kuitenkin tarve kehittää ystävyyttä, puhua tärkeämmistä asioista kuin päivän ruokalista. Taidan olla monelle kauhistus? Sitten kun mitään ei tapahdu, peräännyn. Tai jos kiinnostus kasvaakin liian suureksi.
Kyllä, olen syyllistynyt jo jonkinasteiseen pettämiseenkin. Ihastun joka toinen päivä, ja se ei ole enää mukavaa. Olen saanut 'ystävyyttä' muutamalta nuorelta mieheltä jollain verukkeella. Ehkä lupaillut liikaa, mutta silti alkanut vältellä kun asiat kehittyy, ja taas eristäytynyt. On se parempi kuin ei mitään. Se huono puoli siinä on, että en enää pysty luottamaan itseeni tai toisiin sen paremmin. Ja noidankehä pahenee...
Kommentoisi edes joku, muuten tämäkin oli turha yritys. Kiitos.
Jäin yksin jossakin teini-iän vaiheessa, kun sairastuin masennukseen. Silloiset harvat kaverit jäi, uusia ei ole tullut vaikka olen jo parikymppinen. Avomies löytyy, monesti ihmetellyt että minkähän ihmeen kautta, ja saanut vielä pidettyäkin vaikka kaikenlaista on tullut vastaan. Masennuskaudet vaihtelevat, luulen että yksi on taas tulossa päälle ja rajusti. Jos en kohta järkiinny.
Tämä yksinäisyys ja sosiaalisen elämän vaikeus on muodostunut aivan mahdottomaksi ongelmaksi, seurustelusuhdekin kärsii sen(kin) takia kovasti. Seurustelua ei oikein osaa verrata 'sinkkuelämään' tai ajatella järkevästi oman(tai toisen) onnellisuuden ja yleisen hyvän kannalta, kun ajatustiet sulkee eroamisen takana häämöttävä loputon ja synkkä eristyneisyys sosiaalisista suhteista. Tämä on kuin pahinkin noidankehä, josta ei ole ulospääsyä.
Olen luonteeltani jonkin verran ujo, tottumaton isommassa porukassa, eikä minua jaksa kiinnostaa useimpien ikäisteni jutut. Olen aina joutunut opiskelumaailmassa ihmisporukkaan, jonka tutustumisvaihe on ohi, keskenkaiken, enkä siis ole päässyt enää 'piireihin' mukaan. Enkä ehkä ole pyrkinytkään, olen arvellut sen liian ahdistavaksi edellisiin kokemuksiin vastaavasta pohjautuen. Ja masennus tietenkin, silloin ei yksinkertaisesti jaksa edes yrittää.
Yksinäisyyden vaivatessa sitä alkaa ajatella olevansa niin tylsä ja kykenemätön edes huijaamaan ketään haaskaamaan aikaa keskusteluun. Saati sitten ihan tutustumiseen. Toisaalta, kun joskus sitten päätyy peräti juttelemaan ihmisen kanssa, valo pilkahtaa että hei, tunnen itsestäni positiivisia asioita. Pinnalla ei ole silloin se epävarmuus ja ulkopuolisuus.. Silti, aina se palaa. En osaa oikein enää ystävystyä, se on alkanut tuntua epämiellyttävältä, vaikka toisaalta senhän perään minä juuri monesti itkeskelen.
Mitä sitä osaa ihmisille sanoa?
Onko kiellettyä puolituttavalle harmitella yksinäisyyttään, tuleeko siinä pakoreaktio? Olen yrittänyt olla, ja ollutkin, avoimempi tutustumisyrityksissä, keskinyt puolihuolimatonta jutustelua niin kuin tapana on. Kertonut jotain melko henkilökohtaistakin, joka ennen oli vaikeaa. Äkkiä minulle tulee kuitenkin tarve kehittää ystävyyttä, puhua tärkeämmistä asioista kuin päivän ruokalista. Taidan olla monelle kauhistus? Sitten kun mitään ei tapahdu, peräännyn. Tai jos kiinnostus kasvaakin liian suureksi.
Kyllä, olen syyllistynyt jo jonkinasteiseen pettämiseenkin. Ihastun joka toinen päivä, ja se ei ole enää mukavaa. Olen saanut 'ystävyyttä' muutamalta nuorelta mieheltä jollain verukkeella. Ehkä lupaillut liikaa, mutta silti alkanut vältellä kun asiat kehittyy, ja taas eristäytynyt. On se parempi kuin ei mitään. Se huono puoli siinä on, että en enää pysty luottamaan itseeni tai toisiin sen paremmin. Ja noidankehä pahenee...
Kommentoisi edes joku, muuten tämäkin oli turha yritys. Kiitos.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulle on aina ollut vaikeeta tutustuu ihmisiin en tiedä johtuuko se itsestäni vai muista. En oo ikinä ollu kovin puhelias mutta ei silti oo tarvinnu olla yksin mutta nyt kun muutin muualle opiskeleen enkä oo saanu pahemmin kavereita on puhumattomuudesta muodostunu ongelma..
Tunnistin itseni tuosta kirjoituksestasi. Se oli kuin suoraan minun elämästäni... Olen ollut masentunut jo muutamia vuosia, minultakin kaikki kaverit katosivat, kun vaivuin syvään masennukseen..
Minullakin on avomies, mutta meillä ei todellakaan mene hyvin. Aika paljon varmaan johtuu siitä, että olen aina masentunut, enkä jaksa tehdä oikeastaan mitään. Enkä halua tutustua hänen kavereihinsa, joiden naurettavan lapselliset jutut eivät jaksa minua kiinnostaa...
Kuitenkaan en halua erota avomiehestäni, sillä en osaa kuvitella eläväni yksin. Hän on lähes ainoa ihminen, jonka kanssa olen tekemisissä nykyään.. Ja suurimman osan ajasta vain riitelemme.. Minulla on ikävä perhettäni, mutta he asuvat toisella paikkakunnalla, eivätkä ymmärtäisi ongelmiani, joten siksi en halua niitä heille kertoakaan.
Minä en ainakaan vielä ole syyllistynyt pettämiseen, mutta mielessä on monta kertaa käynyt, kun asiat eivät tunnu paranevan yhtään...
Olen kuluttanut jo kaikki voimani loppuun, en tiedä miten pitkään enää jaksan.. Tunnen olevani niin yksin tässä maailmassa. Elämässäni ei ole aikoihin tapahtunut muuta kuin pahaa.. En näe enää mitään syytä nousta aamulla sängystä, mieluiten vaan nukkuisin koko lopun elämää...
Mukavaa että on kohtalotoveri, vaikka onhan se harmi että jollain tosiaan on sama tilanne kuin minulla.
Jos voisin mennä ajassa taaksepäin niin tekisin tekemättömiksi pettämisen. Se vain kaivaa syvempää kuoppaa, vie itsekunnioituksen. Kuitenkin olen saanut selville, että se on tyypillistä masentuneille. Kadonneita tunteita haetaan niin, yritetään uudistaa kurjaa elämää. Se ei silti poista syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa, vaikka taudinkuvaan ikään kuin kuuluukin.
Jos haluat, voisit kertoa vaikka lisää itsestäsi. Käytätkö nyt masennuslääkkeitä, tai oletko käyttänyt missään vaiheessa?
Masennuslääkkeitä käytin pari vuotta sitten kuukauden ajan... Siinä ajassa tosin eivät kerinneet kunnolla edes vielä alkaa vaikuttaa. Joitain muutoksia itsessäni huomasin parempaan päin, mutta jouduin lopettamaan lääkkeiden syönnin rahapulan takia... Masennuslääkkeet maksaa aivan tolkuttomasti!
Nyt olen taas huomannut, että pitäisi mennä psykologille juttelemaan, kun ei ole ketään muutakaan, jonka kanssa voisin jutella...
Tuosta tulikin mieleeni, että en voikaan sanoa, etten olisi pettänyt, sillä samoihin aikoihin kun söin noita lääkkeitä, mulla oli parikin viritystä... Kaipasin todella jonkun läheisyyttä, kun en sitä poikakaveriltani saanut, niin hain muualta... Lähinnä kuitenkin halusin vain tuntea, että joku välittää minusta.. Emme kummassakaan tapauksessa menneet pidemmälle.. Vain juttelua ja pieniä hellyydenosoituksia... Niitäkään ei tietysti olisi saanut tapahtua...
Nyt olen taas samassa tilanteessa kuin pari vuotta sitten.. En voi puhua kenellekään siitä, mitä mielessäni liikkuu ja olen usein löytänyt itseni etsimästä miespuolista juttuseuraa.. Vaikka olisi ehkä parempi etsiä juttuseuraksi naista, mutta niiden löytäminen onkin jo sitten vaikeampaa...
Luin molempien kirjoitukset ja pidin lukemastani, en siksi kun toisilla on kurjaa vaan että pystytte kertomaan sen.
Itse olen vähän päälle 30-v mies ja paininut koko elämäni masennuksesta, kirjoituksenne on TÄYSIN kuin omasta elämästäni! TÄYSIN vielä alleviivattuna!
On totta ettei ketään "ruokalistan lukija" jaksa kuunnella ongelmiamme vaan pakenee. Samoin parisuhde joutuu tosissaan aikaa myöden koetukselle. Teillä kuin minulla lienee tuntemus:"Tule luo, mene pois" Karmea ristiriita muuten...
Omasta elämästäni, olen tietty yksinäinen mutta olen jo alkanut sen hyväksymään vaikka "kuilun partaalla" onkin monesti keikuttu kuten parhaillaankin! Minua on estänyt ainoastaan se etten voi tehdä sitä omaisilleni ja kavereilleni vaikka niitä vähän onkin. Tuleva joulu vielä pahentaa yksinäisyyden ja ahdistuksen tunnetta koska tiedän tulevan viettämään sen yksin. Olen myös oppinut ettei yksi kamala päivä voi lopettaa omaa olemassaoloani siihen! Yksinkertaistetusti: jos on joku kamala päivä niin olkoon sitten, ehkä seuraava päivä on parempi??? Jos ei ole, ehkä sitä seuraava... Kuitenkaan koskaan ei pidä antaa periksi!!!
Pähkinän kuoreen laitettuna ihminen joka masentuu on yleensä hyvinkin luova ja älykäs. Yrittäkää käyttää niitä. Molempien teidän kirjoituksistanne paistaa selkeästi läpi em. asiat! Oma neuvoni on että tehkää kaikke mistä pidätte, omalta kohdaltani tiedän ettei sellainen mikä tuo mukanaan morkkiksen, ainakaan paranna tilannetta!
Yleensä miehet taitaa olla sellasia "kovia" jätkiä mitkä ei paljon puhu, mutta pakko sanoa että tuntui hyvältä kirjoittaa ja toivottavasti saitte jotain virtaa itseenne tästä?
Hyvää jatkoa
Miksi ei saa hellittää otetta elämästä? Miksi ei saisi vain luovuttaa?
Kaikki me joskus kuolemme. Miksi ei vaikka tänään? Mitä sillä on väliä milloin kuolee?
Moni ns. yksinäinen ihminen on jo elämänsä parhaat hetket nähnyt.
Ei yhdenkään ihmisen elämällä ole mitään merkitystä, oli sitten vaikka suuryrityksen johtaja.
Why do you resist... why don't you just let it go...
Ei kuolema ole mikään ratkaisu pahaan oloon. Joskus sen saman ongelman kohtaaminen on edessä kuitenkin. Kun ei tiedä varmaksi mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, on parasta ottaa varman päälle ja koettaa ratkaista ongelmansa nyt kun olisi sen aika, eikä mahdollisesti joskus myöhemmin, JOS on kuolemanjälkeistä elämää tai JOS on uusia inkarnaatioita. Ja jos ei olekaan, niin ainakin on pyrkinyt ELÄMÄÄN elämänsä, eikä vain olemaan ja tuhlaamaan aikaansa tai odottelemaan jotain muka parempaa. Ainakin itsemurha tai itsetuho on ajantuhlausta pahimmasta päästä.
Oli miten oli, positiivisuuteen pyrkimällä elämästä kuitenkin tulee suhtkoht siedettävää ja ihan hauskojakin kokemuksia sieltä tuskan keskeltä nousee esille näin jälkeenpäin tarkastellessa. Silti tietysti tulevaisuus arveluttaa, jos yksinäisyys jatkuukin loppuelämän tai sairastuu tai jotain.
Olen ollut kiinnostunut niin sanotusta henkisestä kehityksestä jo monia vuosia, ja siltä kannalta katsottuna ainakin omassa elämässäni on jotakin kehittymistä tapahtunutkin, vaikka sitä ei tavallisen arjen keskellä aina oikein huomaakaan. Mutta jos lukee vanhoja päiväkirjamerkintöjään, niin kyllä eteenpäin on selvästikin menty. Niin että tässä valossa kaikkien elämällä on merkitystä, jokainen on osa kokonaisuutta. Ja ainakin sillä on merkitystä kyseiselle yksilölle itselleen ja hänen kehityskululleen. Oli tuossa järkeä tai ei, ainakin se tuo jotain tarkoituksentunnetta omaan elämään, se kai kuitenkin on tärkeintä (sanon tuon, koska joku skeptikko tämän luettuaan kuitenkin repii ajatusrakennelmani maahan ja vakuuttelee jotain muuta, niin se näyttää täällä palstoilla aina olevan - mutta minua se ei hetkauta mihinkään, koska tällä ideologialla varustettuna tunnen pärjääväni elämässä kaikkine ongelmineni paremmin kuin ilman sitä).
En tidä kuinka tosissasi kirjoitit mutta törkeätä ja erittäin ajattelematonta kirjoittaa moista! Ihminen joka on masentunut/yksinäinen saattaa saada sen pienen lisäsysäyksen kirjoituksestasi minkä tarvitsee päätökseensä lopettaa päivänsä! En tiedä oletko oikeasti tuota mieltä vai hykerteletkö pahuuttasi ajatuksella että joku heikkouttaan uskoo tekstisi. Oli miten tahansa mutta toivon hartaasti ettei kukaan ota sitä tosissaan.
Et tunnu ymmärtävän kuinka monen "kuilun partaalla" olevan ihmisen henki on ehkä käsissäsi. Ihminen joka on hyppäämässä katolta voisit olla yhtä hyvin häntä sieltä työntämässä!!!!!!!!!!!!