Tuntuu etten pääse koskaan työelämään takaisin... olen pudonnut johonkin kuoppaan josta on enää mahdotonta nousta... päivät menee kotona, haluan eristäytyä tästä maailmasta, olla vain... minua ei enää tarvita.. sellainen on tunne tällä hetkellä.
Hävettää kun tuo ainoa iloni on chatti, olen chattiaddikti, kaikki huomauttelevat kohta kun olen melkein aina chatissa, siellä voi hetkeksi unohtaa pahan olonsa ja yksinäisyytensä...
Minulla ei taida olla enää mitään elämässä jäljellä, en jaksa olla työttömänä koko loppuikääni... Työhön paluu tuntuu mahdottomalta melkein vuoden sairasloman jälkeen.. Elän kuin jossain usvassa...
Rakastan yksinäisyyttä ja se tuntuu rakastavan minua, tiedän että minun tulisi lähteä ihmisten pariin "ulos", mutten jaksa.. "siivet" ei kanna..
Heräisinpä pahasta unestani ja luokseni tulisi ihminen koskettaisi minua kevyesti olkapäähäni katsoisi silmiini ja sanoisi; hei kaikki on hyvin tahdon olla ystäväsi minä välitän sinusta kaikki järjestyy...
Mutta, elämä on karu todellisuus, vain tuska tuntuu olevan ainoa seuralaiseni...
Sinä ystäväni, ellet sairasta masennusta, älä välitä pienistä murheista, katso nousevaan aurinkoon ja hymyile, sillä mikään ei ole niin raskasta kuin vaeltaa varjojen maassa...
Hävettää kun tuo ainoa iloni on chatti, olen chattiaddikti, kaikki huomauttelevat kohta kun olen melkein aina chatissa, siellä voi hetkeksi unohtaa pahan olonsa ja yksinäisyytensä...
Minulla ei taida olla enää mitään elämässä jäljellä, en jaksa olla työttömänä koko loppuikääni... Työhön paluu tuntuu mahdottomalta melkein vuoden sairasloman jälkeen.. Elän kuin jossain usvassa...
Rakastan yksinäisyyttä ja se tuntuu rakastavan minua, tiedän että minun tulisi lähteä ihmisten pariin "ulos", mutten jaksa.. "siivet" ei kanna..
Heräisinpä pahasta unestani ja luokseni tulisi ihminen koskettaisi minua kevyesti olkapäähäni katsoisi silmiini ja sanoisi; hei kaikki on hyvin tahdon olla ystäväsi minä välitän sinusta kaikki järjestyy...
Mutta, elämä on karu todellisuus, vain tuska tuntuu olevan ainoa seuralaiseni...
Sinä ystäväni, ellet sairasta masennusta, älä välitä pienistä murheista, katso nousevaan aurinkoon ja hymyile, sillä mikään ei ole niin raskasta kuin vaeltaa varjojen maassa...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei ystäväni umpikujassa. Kuvaat sun tilasi koskettavasti. Itse sairastuin masennukseen 2006. Nyt voin jo katsella sitä aikaa levollisemmin. Iso ongelma on just se kevyen kosketuksen puute ja sen kokeminen että olis joku joka ei vaatisi vaan ymmärtäisi. Ei sun tartte chattäilyä hävetä. Mitä jos sulta puuttuisi tämäkin mahdollisuus? Olisko sulla voimia siihen että ottaisit yhteyttä johonkin ihmiseen johon voisit edes vähän luottaa? Toinen vaihtoehto on että haet ammattiauttajan apua. Älä jää yksin koska se aina vaan kaventaa sun omaa maailmaasi. Jaksatko? Reijo
Jaksan... päivä kerrallaan, olen jo hieman hankkinut ammatillista apua elämäntilanteeseeni. Kiitos ja voimaa sinulle!
luontoon joissa ihmiset ulkoilevat ja mahdollisesti jäljelle jäänneet jänikset hyppivät.Taita jostain pajunnoksia ja koivunkin varpuja,niin etei mikään piikkinen silmäpari nää,ja pane kotiintullessa maljakkoon.Olit voinnut nähdä ulkoillessasi jotain mielenkiintoista,vaikka hyvännäköisen vastapuolen edustajan taikka muuta kaunista maisemaa minkä tunsit jo sisälläsikin.Menet näinnollen uudelleenkin seuraavana päivänä lenkille verestämään tuntemuksiasi ja siitä se satu etenisi todellisuuteen,kunhan et sulkeutuisi kammioosi.
Tuntematon ystäväni haluan sinua rohkaista omalla kertomuksellani.
Sairastuin 1999 vakavaan synnytyksen jälkeiiseen masennukseen,olin sairaalahoidossa kauan.
Vajosin psykoosiin lääkkeistä ei ollut mitään apua,sain sähköhoitoa kaiken mitä voitiin tehdä.
Minä selvisin ajan kanssa oikeastaan loppujen lopuksi yksin,aloin rakastaa lapsiani ja elämä voitti.
Masennus iski kaksi vuotta sitten uudestaan,pitkä sairasloma lukuiset eri lääkkeet,epätoivo ja huoli kaikilla minusta,toki myös itselläni.
Voitin sairauden toisen kerran,lääkitys saatiin kuntoon ja vihdoin vuosien taistelun jälkeen pääsin terapiaan joka todella autaa.
Töissä olen ollut muutaman kuukauden ja hyvin on mennyt.
En pelkää kolmatta romahdusta joj se tulee sitten se tulee.
Älä luovu taistelusta,koeta saada vertaistukea. Kirjoita mieliala päiväkirjaa joka päivä,nauti ihan pienistä asioista.
Vaikka juuan sanoo, että itse on otettava itseään niskasta kiinni, niin kyllä minusta siinä apuakin tarvitaan.
Ensimmäinen askel: älä aseta rimaa liian korkealle. Liikkuminen kaupungilla tai kylällä ihmisten parissa tuo uusia ajatuksia. Jokin käynti edes jossakin joka päivä.
Toinen askel: yhdistykset. Ainakin ruokailuja järjestetään työttömille suurimmassa osassa maamme paikkakunnista. Vain pikku paikkakunnilla voi olla, ettei mitään ryhmätoimintaa työttömille, masentuneille ja syrjäytyneille ole. Voisitko tutkia silloin, millä paikkakunnalla olisi, ja miettiä sinne muuttoa?
Kolms askel: Kunnan tulee järjestää sairastuneille heidän sairautensa huomioivan, yksilöllisen ja kunkin ihmisen omaan elämäntilanteeseen soveltuvan hoidon. Mielenterveystoimisto tulee olla joka kunnassa. Älä hellitä hoitovaatimuksistasi, ennen kuin kykenet seisomaan omilla jaloillasi.
Neljäs askel: Ammattiauttajila on tietoa tuetusta työllistymisestä. Sellainen on hyvä askel, kun ei sairastumisen jälkeen kannata ajatella kauhean rahallista, täyspäiväistä palkkatyötä. Kyllä elämässä on muutakin tärkeää kuin raha. Ja oikeastaan se varallisuus menee aika lailla tasan tulontasausten takia. Siten saa joitain päivittäisiä ihmissuhteita, ja voi vaatia työllistymispaikalla otettavaksi huomioon, ettei ole 100% työkykyinen vielä tällä hetkellä.
Ja palataan vielä siihen ensimmäiseen askeleeseen. Vain jossakin käynti tänään tai huomenna.
Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille, voimaa antaa myös se, että on muitakin jotka ovat selvinneet tästä sairaudesta, ehkä minäkin jonakin päivänä! Heti huomenna lupaan lähteä ulos, ihmisten pariin, yritän hyväksyä itseni juuri tällaisena kuin olen päivä päivältä enemmän...
Voimaa ja valoa elämäänne!
Hai!!!!
mulla täsmälleen sama ongelma!
en peruskoulun jälkeen ole kyennyt käymään töissä/koulussa masennuksen takia (lääkkeistäkin tulee vaan psykoosi), nyt olen jo kohta 19.
rakastan yksinäisyyttä ylikaiken.. mutta silti kaipaan tosi ystävää. tuntuu kuin olisin vain puolikas.. mä haluaisin olla sun ystävä ja tukea sua! jos haluut nii lisää ihmees mun messengeri [email protected]