3.3.2009 klo 20.44 syntyi ensimmäinen lapsemme
3.3.2009 klo 20.47 oli toinenkin enkelimme maailmassa
Raskausviikkoja oli 20 5, joten pieniä ei voitu pelastaa. Pikkuisemme olivat identtisiä.
Edellisenä päivänä oli juuri käyty Helsingissä sikiöntutkimusosastolla ja sanottiin kaiken olevan hyvin. Jaksoin iloita siitä. Saimme tietää kahdesta pojasta. Ilomme muuttui kuitenkin suruksi seuraavana yönä, jolloin menivät lapsivedet. Soitimme hädissämme sairaalaan ja lähdimme sinne. Sairaalassa ultrattiin ja lapsivettä ei löydetty, mutta pikkusten sydämet löivät edelleen. Jäimme sairaalaan odottamaan aamuvuoroon tulevia lääkäreitä, jolloin osattaisiin sanoa jotain varmaa. Supistuksia ei ollut.
Päivällä pääsimme vasta lääkärin tutkimukseen ja päätettiin aloittaa supistuksia tekevän lääkkeen antaminen. Sydämet löivät edelleen. Minut siirrettiin toiselle osastolle.
Osastolla oli synnytystä odottavia äitejä, jotka puhuivat siitä kuinka vauvat potkivat ja synnytys jännittää. Teki pahaa. Teki pahaa ajatella sitä mitä minä koen, yritin tolkuttaa itselleni että mitään ei ole tehtävissä. Mitään pelastuskeinoa ei ole.
Osastolla hoitajani antoi ensimmäiset lääkkeet. Supistukset alkoivat pikkuhiljaa.
Toisen lääkkeen antamisen jälkeen alkoi tapahtua, jouduttiin antamaan supistuksia lisää antava lääke kanyylin kautta ja se tepsi. Ensimmäinen lapseni oli maailmassa. Pian perässä oli toinen.
Päätimme mieheni kanssa, että menemme katsomaan heitä viimeisen kerran.
Kuvittelin näkemisen olevan paljon pahempi. Kuitenkin pienet poikamme makasivat vierekkäin. Vauvat olivat pieniä ja täydellisiä, meidän omia poikia. Makasivat siinä ilman kipua ja tuskaa. Itkimme pitkään yhdessä mieheni kanssa.
Fyysiset kivut menivät ohi, mutta henkiset kärsimykset jatkuivat ja jatkuvat aina.
Seuraavana päivänä pääsimme sairaalasta pois. Osa minua jäi sairaalaan.
Pienet vietiin Patologin tutkittavaksi, että saataisiin jokin syy tähän kaikkeen.
Nyt alkaa hautajaisten suunnittelu, jaksan uskoa että lastemme vieminen loppuun asti auttaa meitä mieheni kanssa. Ajatus siitä, että pienet pääsevät rauhaan helpottaa. On vaan ajateltava, että pienet halusivat näin tapahtuvan. He halusivat syntyä ja päästää meidät pois kaikesta epävarmuudesta mitä koko raskaus on tuottanut, ikinä ei voinut tietää mitä seuraava päivä toi tullessaan.
Sisälläni on tyhjää. Kohtuni on tyhjä. En tunne enää potkuja, vaikka kuinka yrittäisin niitä kuvitellakkin tuntevani. En tunne pienten sydänten lyöntejä. En tunne sitä raskauden tuomaa iloa. En saanut viedä tätä loppuun asti, niinkuin olisin halunnut.
Ei lasteni uneen yllä mikään, he saavat enkeleinä lentää ja pitää huolta äidistä ja isästään. Ikävä teitä.

Vastaukset 5
Vanhimmat
..ja paljon voimia sinulle.
Itse jouduin raskauden keskeytykseen 27.2.09 rv 21 6, pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvitä täällä elämässä.
Synnytyksestä on jo kohta kaksi viikkoa, eikä mikään tunnu miltään, viiltävän iso tuska vaan vyöryää yli kropan aika ajoin. Eilen kannoin poikaani viimeisen kerran, kun mieheni kanssa siirrettiin hänet kappeliin odottamaan siunaustilaisuutta.
Toissa päivänä kävin ensimmäisen kerran juttelemassa ammattilaisten kanssa, halusivat käydä kaikkea tapahtunutta yksityiskohtaisesti läpi. Oli outoa huomata, että joka toiseen kysymykseen sai vastata, en muista. Uskon, että siitä on kyllä apua, menen ensi viikolla uudestaan. Ensimmäisen kerran saldo oli totaalinen fyysinen paha olo ja uupumus 1 1/2h keskustelun jälkeen, en meinannut päästä kotiin asti.
Yhtenä eronahan meillä on se, että sain/jouduin (en tiedä kumpaa on ???) odottamaan shokkitiedon jälkeen synnytystä viikon. Sulla on varmasti shokkivaihe vielä menossa, mulla se kai on jo pikku hiljaa siirtynyt pois, kun kohta on 3 viikkoa huonojen uutisten kuulemisesta.
Suosittelen lämpimästi ammattiapua sinullekin, jos vaan pystyt sitä vastaanottamaan.
Me myös mieheni haluttiin poika nähdä ja saatiin hänet hyvästellä ja se oli kaunis ja mieleenpainuva, rauhallinen ja hyvä hetki. Voi kuinka täydelliseltä hän näytti. Samoin halusin, että poika tutkitaan, en voisi elää itseni kanssa, jos ei olisi yritetty selvittää mistä hänen ongelmansa johtuivat.
Tiedän, että on turha sanoa, että koita jaksaa, se tuntuu tässä vaiheessa niin turhalta. Toivottavasti sinulla on asioita elämässä, jotka pitävät sinut arjessa kiinni. Itselläni on kohta 2v esikoinen, jonka takia on pakko jaksaa. Ei tätä totaalista romahtamista voi tajuta, ennenkuin sen kokee.
Minusta tuntuu tosi pahalta, kun en hallitse itseäni, ei vaan jaksa välillä edes kävellä, ruokahalu on tipotiessään ja oksennus tulee jos pakolla syö, itku tulee juuri silloin, kun haluaa ja muuten on ihan turta olo, ei mieli pysty vielä käsittelemään asiaa ollenkaan tietoisesti. Sen takia varmaan fyysiset oireet jyllää päällimmäisenä. Mutta ammattiauttajat sanoivat, että on ihan yksilöllistä, koska mieli antaa asioiden tulla tietoisuuteen, pala kerrallaan. Näin se suojaa ihmistä täydelliseltä romahtamiselta.
Toivon sydämmestäni, ettei kukaan tule sinulle sanomaan, että nyt vaan uutta yrittämään. Se on varmaan pahinta, mitä mulle on sanottu, ja joka kerta ammattilaisen suusta!! Ihan kun se korvais tämän lapsen jotenkin. Meillä vielä lapsettomuushoitotaustat molemmista lapsista, ei ole itsestään selvyys, että niitä lapsia saa.
En voi muuta kun voimia sinulle lähettää ja toivotaan yhdessä, että tuska laimenee pikku hiljaa päivien edetessä ja vuosien saatossa. Halaus.
Olen itse menettänyt alkuraskauden aikana
6 vauvaa, saanutkin kyllä useita.
Muistan, kuinka erään keskenmenon jälkeen
olin sairalassa ja näin seuraavan näyn:
vaa pientä kirkkoa. Siellä ei ollut ihmisiä, mutta kuitnkin siellä oli kirkasta. Tajusin, että kirkossa oli paljon enkeleitä. Siellä alttarin edessä oli pieni vaalenapunaisella verhottu arkku. Jumala halusi näytää, että vaikka
lapselleni (tyttärelleni) ei järjestetty hautajaisia,
hengen maailmoissa enkelit järjestivät ne.
Muistan sen rauhan ja sopusoinnun, mikä tuota
näkyä ympäröi.
Syntymätön ja pienenä kuollut lapsihan on aina
Jumalalle otollinen ja pääsee Taivaasen.
Vasta sitten, kun lapsi tulee vastuulliseen
ikään erottamaan hyvän ja pahan, hänelle tulee oma vastuu.
Mutta on ihana tietää, että nämä pienet
ovat jo valmiina perillä. Me muut olemme
vielä matkalla.
Voimia ja siunausta tielle!
Syvä osanottoni sinulle ja miehellesi. Voimia ja halauksia!
Miks tehtiin väkisin keskenmeno, jos kerran sydämen äänet kuului vielä?
Eiks se lapsivesi lisäänny, jos se häviää sieltä?
Menetin omat kaksospoikani 24.3 ja olin viikolla 21 4.
Menin illalla sairaalaan kun olin jo pitkään kärsinyt selkäkivuista ja päivällä oli ultrassa todettu että minulla on paljon lapsivettä. Illalla alkoi supistelemaan ajattelimme mieheni kanssa että saan sairaalassa apua että jaksan yön yli ja koska aamulla oli aika lääkärille niin mieheni ei tullut sairaalaan mukaan olin yksin kun lääkäri kertoi synnytyksen alkaneen. Synnytyksestä muistan lääkityksen takia vähän suurimpana muistan A vauvan pienen äänen koska hän eli pienen hetken ja B oli kuollut jo syntyessään. He eivät kyllä olisi kumpikaan eläneet myöhemminkään syytä emme tiedä vielä.
Päivä kerrallaan eteenpäin... Ikävä on vaan aivan kauhea!