Ulkomaiden tutkijat ja Suomi

pitävät, erityisesti Venäjällä, mutta on myös ymmärrystä Suomen erikoiselle tilanteelle. Sinänsä Suomi kiinnostaa vain hyvin harvoja tutkijoita.Esimerkiksi 2. MS:n historioissa Suomi tuskin mainitaan, ellei sitten suomentaja ole tehnyt lisäyksiä.

...ei julistanut sotaa Suomelle. Lisäksi tiedetään että Päämaja luovutti tietoja amerikkalaisille jo vuonna 1943-44. Myöhemmin mm. eversti Paasonen ja eräitä muita päämajan tiedusteluupseereita siirtyi USA:aan.

PARIISIN RAUHANSOPIMUS 10.02.1947
Rauhansopimus Suomen kanssa.
Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto, Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta, Australia, Valko-Venäjän Sosialistinen Neuvostotasavalta, Kanada, Tsekkoslovakia, Intia, Uusi-Seelanti, Ukrainan Sosialistinen Neuvostotasavalta ja Etelä-Afrikan Unioni, valtioina, jotka ovat sodassa Suomen kanssa ja jotka huomattavin sotavoimin aktiivisesti osallistuivat sotaan eurooppalaisia vihollisvaltoja vastaan, ja joista jäljempänä käytetään nimitystä "Liittoutuneet ja Liittyneet Vallat", toiselta puolen,
ja Suomi toiselta puolen;
katsoen siihen, että Suomi, tultuaan Hitlerin Saksan liittolaiseksi ja osallistuttuaan sen rinnalla sotaan Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa, Yhdistynyttä Kuningaskuntaa ja muita Yhdistyneitä Kansakuntia vastaan, on osaltaan vastuussa tästä sodasta.

   Selvyyttä Suomen asemaan

   Toinen maailmansota ja Suomen maine ”lännen” arvioimana

Aira Kemiläinen Pienen kansan asema suurvaltojen sodassa



1.
Kun aikaa on kulunut jo 60 vuotta, Neuvostoliitto on hajonnut ja julkisesti on todettu Stalinin rikokset ja kommunistisen järjestelmän aiheuttamat tuhot, Suomen valtio voisi kumota sotasyyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot laittomina ja väärinä sekä liittää päätökseen selvityksen talvi- ja jatkosotaan johtaneista syistä ja tapahtumien kulusta. Silloin kävisi ilmi, että
Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939 ja että Suomi ei tukenut kansallissosialistista Saksaa, vaan käytti sitä hyväkseen, kävi erillissotaa sekä onnistui siinä siten, että Suomea ei miehitetty, vaan maa säilytti itsenäisyytensä.

Kun suomalainen toista maailmansotaa koskevissa näyttelyissä huomaa jonkin virheen Suomen osalta, sitä valitetaan, mutta samalla sanotaan, että sehän koskee niin vähäistä asiaa. Suurvaltojen edustajilla on taipumus katsoa, että pienet valtiot ovat suojatteja, liittolaisia tai vihollisia.

Kun Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen1939 ja pakottanut sen suostumaan huonoon Moskovan rauhaan maaliskuussa 1940, sitä arvosteltiin, mutta Suomen jatkosota 1941 samalla puolella kuin Saksa selitettiin taisteluksi kansallissosialismin – ihmiskuntaa uhkaavan suurimman vaaran puolella. Suomi kävi jatkosotaa vain Neuvostoliittoa vastaan, mutta Iso-Britannia kommunistivaltion liittolaisena veti Suomen toiseen maailmansotaan julistamalla sille sodan 6.12.1941.

Yhdysvaltain presidentti Roosevelt oli myötämielinen Suomelle, mutta katsoi, että Neuvosto-liitto diktatuurina oli Amerikalle ja ihmiskunnalle vähemmän vaarallinen kuin Saksa, ja sitä paitsi se puolusti omaa maataan [1]. Sivuasiaksi jäi, että Neuvostoliitto itse oli vähän ennen miehittänyt Baltian maat ja yrittänyt samaa Suomessa.

Suurvaltaa oli autettava suurvaltaa vastaan, kun taas pienet valtiot jätettiin oman onnensa nojaan.
Suomi luettiin toisen maailmansodan häviäjiin, mikä vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947sekä sotasyyllisoikeudenkäynnissä, jossa kahdeksan johtavaa poliitikkoa tuomittiin siitä, että he olivat johtaneet Suomen sotaan ja estäneet rauhan tekemistä.

Tämä asenne oli päätetty suur-valtojen kokouksissa. Kansallissosialismin syyllisyys ja Saksaan suuntautunut viha tulivat siis myös Suomen osaksi. Suomen poliittinen asema oli niin vaikea 1940–1970-luvuilla, että sodan tapahtumien käsittely Suomen kannalta jätettiin vain historiankirjoituksen asiaksi, ja Neuvostoliiton myötäilyn takia julkinen sana painoi totuudenmukaiset esitykset huomaamattomiin ja nosti esiin ne tulkinnat, joissa Suomi nähtiin syyllisenä joko reaalipolitiikan puutteeseen tai saksalaismielisyyteen.

Kun kansainvälisissä esityksissä pääpaino pantiin sille maailmansodan jaksolle, joka alkoi Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon kesäkuussa1941 ja painettiin piiloon vuodet 1939–40 eli aika, jolloin Neuvostoliitto ja Saksa elokuussa 1939 tekivät Molotov–Ribbentrop sopimuksen ja Neuvostoliitto hyökkäsi Puolaan ja Suomeen sekä alisti Baltian valtiot, niin Suomen katsottiin hyökänneen Neuvostoliittoon.

Aluksi Neuvostoliitto väitti Suomen olleen hyökkääjä ja myöhemmin se hävitti talvisodan historiasta. Käytännössä länsiliittoutuneet
mukautuivat tähän. 1940-luvulta eteenpäin Suomi rakensi suhteita länteen uuden tilanteen pohjalta. Toivottiin, että ajan kuluessa objektiivinen historiankirjoitus tekisi myös Suomelle oikeutta ja vääristymät siten korjaantuisivat.

1900-luvun jälkipuolella voitiin vielä Suomessa puhua menetetystä Karjalasta ja sen palauttamisesta. Olihan Porkkala jo 1956 saatu
takaisin. Vuosisadan lopulla ja 2000-luvul-la virallinen Suomi on yhteydenpidossa Venäjän kanssa vaiennut toisen maailmansodan tapahtumista. Hyvin hiljaisesti se vieläkin uskaltaa tuomita Baltian maiden miehityksen.

Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa korjattiin Suomessa vain sitä, mikä voitiin kumota omalla julistuksella, kuten YYA-sopimus. Voitonjuhlien yhteydessä 2005 Suomen presidentti tosin puhui itsestään selvänä asiana erillissodasta”, mikä sai aikaan ärähdyksen Venäjän puolelta. Naapuriaan vastaan hyökkäilevä Suomen valtio. Onko Suomen maine palautunut lännessä objektiivisen historiankirjoituksen mukana?

Meillä usein unohdetaan, että suomenkielisellä historiankirjoituksella ei ole kaikua lännessä. Myös länsimaiset historiantutkijat – erikoisalan tutkijoita lukuun ottamatta – ovat saaneet tietonsa historian yleisteoksista, jotka ovat toistaneet toisen maailmansodan kuvausta niiltä vuosikymmeniltä, jolloin viha Saksaa ja sen liittolaisia kohtaan oli ylimmillään. Tämä selittänee seuraavan, itsenäisen Suomen toimia esittäneen lausuman nationalismin tutkimuksen piirissä vuonna 2004.

Tunnettu nationalismin tutkija John Hutchinson käsitteli myyttejä teoksessaan Myth against myth: the nation as ethnic overlay [2]. Käyttäen lähteenä William A. Wilsonin vuonna 1976 ilmestynyttä Suomen kansanrunoutta esittelevää teosta Folklore and Nationalism in Modern Finland hän vuonna 2004 esitti päättelyn, joka saattaa
Suomen kuvan valtiona outoon valoon [3].Hutchinson katsoi, että kerätessään kansanrunoja Itä-Karjalassa suomalaiset olivat
ihastuneet tähän ”pyhään alueeseen” siinä määrin, että itsenäistynyt Suomen valtio oli kaksi kertaa sodalla yrittänyt vallata sen.

Englanninkielisessä muodossa kohta on seuraava: ”During the late nineteenth century tens of thousands of young members of the Finnish middle classes visited Karelia to tap its poetry, and after Finnish inde-pendence the Finnish nationstate fought two wars with the USSR in order to claim this sacred region for the nation (Wilson 1976: 47, 141-3).”

[4]Wilsonin teoksessa on ajan tavan mukaan Suomea arvosteleva sävy, jossa folkloristien haaveet ja Suomen valtion toiminta sekaantuvat, mutta Hutchinsonin omista päätelmistä kehittyy näkemys vasta itsenäistyneestä Suomesta eräänlaisena
berserkki valtiona, joka lähetti sotureitaan hyökkäilemään naapurivaltion alueelle.

On syytä epäillä, että taustalla on se kuva, jonka Hutchinson on sota-aikaa kuvaavaa kirjallisuutta lukiessaan saanut. Jos hän tarkoitti talvisotaa ja jatkosotaa niin kuva tapahtumien kehityksestä muistuttaa Neuvostoliiton tulkintoja, mutta näyttää siltä, että länsivaltojen historiat
ovat osittain seuranneet niitä.

Toisen maailmansodan kuvauksissa Suomen tapahtumat vuodesta 1941 lähtien samaistettiin liittoutuneiden vihaamien kansojen toimiin. Julkaisujen lyhyet maininnat olivat usein virheellisiä, ja asioista vaiettiin, jolloin saattoi syntyä väärä kuva. Samalla kun kansallissosialismi esitettiin pahimmaksi ihmisoikeuksia loukkaavaksi ideologiaksi, Neuvostoliiton ja kommunistisenideologian aggressiivisuudesta ja brutaalisuudesta vaiettiin. Länsivallat katsoivat edustavansa inhimillisyyttä ja demokratiaa, ja tärkeä liittolainen haluttiin nähdä edullisessa valossa.

Lisäksi vaikka talvisota mainitaan ja jopa kerrotaan, että Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään, se ei anna aihetta
tämän valtionarvosteluun. Brittiläistä logiikkaa moraalisessa arvostelussa Nationalismin historian tutkimuksessa on eturivissä Hugh Seton-Watsonin vuonna 1977 ilmestynyt teos Nations & States, jossa tarkastellaan kansojen ja valtioiden
kansallista kehitystä. Suomen kehitys käsitellään Skandinavian yhteydessä itsenäistymiseen saakka etupäässä oikein.

Sen jälkeen tosin sanotaan, että puolalaiset, Baltian kansat, suomalaiset ja Romanian bessarabialaiset erosivat Venäjästä

kahdeksikymmeneksi vuodeksi [5]. Mihin suomalaiset katosivat? Suomi on varmaan niputettu miehitettyihin maihin. Toisen

maailmansodan osalta seuraa vain lyhyt maininta ja ohimennen esitetty syyllistävä toteamus. Kun Seton-Watson moittii

arabeja siitä, että palestiinalaisia ei yritettykään asuttaa, niin hän kiittää saksalaisia ja suomalaisia tarmokkaista

yrityksistä asuttaa ne omat kansalaisensa, jotka oli karkotettu asuinsijoiltaan siitä syystä, että Saksa ja Suomi olivat

olleet aggressiivisia naapureitaan kohtaan: ”Whereas the governments of Germany and Finland had made tremendous efforts to

absorb hundreds of thousands of expellees in their economies, the governments of Arabic-speaking countries, with the partial

exception of Jordan, had done nothing. On the contrary, they had left the Palestinian refugees in miserable conditions,

deliberately inciting them to hatred and revenge against Israel. For their part the Arabs could reply that, whereas Germans

and Finns had been expelled as a consequence of German and Finnish aggression against their neighbours the

Palestinian Arabs had been peaceful residents in their own country, whom foreign Israeli invaders had driven from their

homes.” [6]Todellisuudessa yli 400 000 karjalaista oli joutunut jättämään heimon vanhat asuinpaikat Karjalan kannaksella ja Laatokan rannoilla, kun Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomea vastaan marraskuussa 1939 ja Suomen oli 105 päivää yksin
puolustettuaan maataan pakko tehdä rauharaskain ehdoin. Eivätkö he sitä ennen olleet rauhallisia asukkaita omassa maassaan?

Kirjoittajan logiikan mukaan – tai tietämättömyyden vuoksi – alueen riisto 1940 oli suomalaisille ansaittu rangaistus siitä, että he seuraavana vuonna 1941 yrittivät vallata nämä karjalaistenalueet takaisin ja samalla turvata Suomen, sillä Neuvostoliiton tarkoitus selvästi oli ollut vallata koko Suomi [7]. Suomen osalta moni anglosaksi näyttää olleen samaa mieltä.

Kuva Suomen toiminnasta anglosaksien teoksissa ennen Neuvostoliiton hajoamista En käsittele tässä erikoistutkimuksia, jollainen oli esimerkiksi eversti Albert Seatonin 1970 Yhdysvalloissa ilmestynyt laaja teos venäläis-saksalaisesta sodasta 1941–45 ja jossa Suomelle on suotu runsaasti huomiota. Vertailun vuoksi palataan siihen myöhemmin.

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä englantilaisten ja amerikkalaisten tavasta käsitellä Suomenkysymystä toisen maailmansodan yhteydessä. Esimerkkeinä käytän mm. seuraavia kirjoja:1) Amerikkalaisen Princetonin yliopistonprofessorin R. R. Palmerin teos uusimman
ajanhistoriasta, jota käytettiin ruotsinnettuna ja suomennettuna kurssikirjana myös suomalaisissa yliopistoissa 1960- ja 1970-luvuilla. Se oli ilmestynyt 1950 ja uudistettu 1956 [8]. 2) Myöhemmin (1970) toinen Princetonin professori Felix Gilbert julkaisi vuoden 1890 jälkeistä aikaa koskevan osan sarjaan The Norton Historyof Modern Europe [9].3) Amerikkalaisen Barnard Collegen professori René Albrecht-Carrié julkaisi Englannissa1958 Wienin kongressin jälkeistä Euroopan diplomaattista historiaa koskevan kirjan [10]. 4) Englantilainen W. N. Medlicott oli jo 1940julkaissut Iso-Britannian ulkopolitiikkaa käsittelevän teoksen.

Se ilmestyi 1968 laajennettuna käsitellen vuosia 1919–1963 [11].5) The New Cambridge Modern History teoksen XII osa (1960) koskee aikaa 1898–1945. Siinä on niukasti käsitelty toista maailmansotaa ja Suomi on vain mainittu Neuvostoliiton alistamien kansojen joukossa. Ensimmäisessä
maailmansodassa taas Suomi yllättävästi luetaan Saksan miehittämiin maihin [12].Koska Moskovan rauha 1940 mainitaan yleis-teoksissa vain ohimennen ja kun rauhanehtoja ei juuri käsitellä, niin lukija ei tiedä, miten kohtalokkaita menetykset olivat Suomelle [13].

Palmer esitti Suomen talvisodan korrektisti ja mainitsi suomalaisten urhoollisen taistelun. Muuten urhoollisuus ja Suomen aikanaan nauttima myötätunto tuodaan esiin harvoin. Palmer kertoi, että Suomen itäraja oli ”vain3½ pnk:n päässä Leningradista” [14], ja hän käytti sanontaa: ”Neuvostoliitto otti takaisin Karjalan” [15]. Kun ei tiedetty, että Venäjästä irtautuneet alueet olivat olleet historiallisia kokonaisuuksia, valtioita, kuten Suomi, ja kansallisuuksien
hallintoalueita, kuten Viro, niin voitiin ilmeisesti ajatella, että Venäjä otti osan omaansa pois! [16]Palmer totesi myös, että Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään.

Sen mainitsivat myös Medlicott ja Albrecht-Carrié [17]. Jos se olisi todettu painokkaammin, olisi lukija ehkä miettinyt enemmän, kuka oli syyllinen. Rauhanteossa 1940 menetettyä aluetta Palmer
kuvasi ”hiukan suuremmaksi” kuin oli ollut Neuvostoliiton 1939 vaatima alue, mutta hän ei anna täyttä kuvaa Suomen menetyksen suuruudesta. Historiallinen Viipuri kun oli Suomen toiseksi suurin kaupunki, kannas ja Laatokan rannat olivat
taloudellisesti ja kulttuurin kannalta arvokkaita.

Karjalaiset hajotettiin muuhun Suomeen, ja uusi raja teki Suomen puolustuksen vaikeammaksi. Anglosaksit lienevät ymmärtäneet suur-vallan ”reaalipolitiikkaa”. Saksalainen maailmanhistoria
Historia Mundi (1961) sanoo, että rauhanteko 1940 merkitsi Suomelle suuria alueluovutuksia [18]. Usein Suomi käsitellyissä teoksissa menetti vain ”joitakin alueita”. Gilbert sanoi, että Venäjä aikoi parantaa sotilaallista puolustuslinjaansa
pohjoisessa, hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939 ja suomalaiset suostuivat maaliskuussa 1940 ”vaadittuun rajan korjaukseen” [19].

Toisen maailmansodan lopullisista rauhanehdoista puhuessaan hän sanoo, että uusien rajojen vetäminen ei aiheuttanut suuria muutoksia. Järjestelyt olivat verraten vähäisiä ja liittoutuneet pitivät huolta siitä, että suuria konflikteja ei syntynyt [20]! Tosiasiassa miehitetyt maat olivat täysin lyötyjä. Suomi menetti – kirjoittajan mielestä varmaankin ”vain” – Petsamon ja Karjalan kannaksen.

Albrecht-Carrié esittää jokseenkin korrektisti talvisodan ja mainitsee myös ideologian hyväksikäyttönä sen, että Neuvostoliitto 1.12.1939 perusti Suomeen kansantasavallan, joka tosin jäi syntymättä. Talvisotaa kirjoittaja piti
vähäpätöisenä, koska se ei liittynyt laajempaan sotaan: ”Of the Finnish war little need be said.” Pienenkansan taistelu jättiläistä vastaan ja selviytyminen oli hänelle pikkuasia. Samoin hän arvosteli lopputulosta. Moni seurasi tyytyväisenä
oli luovutettava Karjalan kannas ja Viipuri sekä Hanko.

Olosuhteisiin katsoen nämä olivat yllättävän lempeät ehdot! [21]Sen jälkeen Suomi mainittiin Albrecht-Carrién kirjassa Neuvostoliiton ja Saksan neuvottelujenyhteydessä loka-marraskuussa 1940. Hän erehtyy sanoessaan, että Neuvostoliitto silloin vaati Saksan joukkojen vetämistä pois Suomesta. Lieneekö hän tarkoittanut kauttakulkujoukkoja [22].

Maassa oli tosiasiassa Hangossa venäläisiä sotilaita. Todellisuudessa Saksa tuona aikana kieltäytyi hyväksymästä Neuvostoliiton ilmoittamia Suomen valtausaikeita. Suomen vaiheita sodassa ei kerrota tämän jälkeen, joskin vuoden 1942 kartassa Suomi on merkitty akselivaltojen liittolaiseksi. Sodan viimevaiheita kuvattaessa sanotaan, että Romania, Suomi ja Unkari luokiteltiin Saksan satelliiteiksi, mutta ne samoin kuin Italia ja Bulgaria katsottiin vain toisen luokan vihollisiksi.

Kirjoittaja sanoo, että Suomi, joka oli tullut uudelleen sotaan (?) Saksan avulla, joutui rangaistukseksi (sic) syyskuussa 1944 luovuttamaan Neuvostoliitolle edellisessä sodassa luovutetut alueet sekä eräitä lisäalueita ja maksamaan vahingonkorvauksen [23].Mitä lempeyteen tulee, niin mainittakoon, että saksalainen Das neue Fischer Lexicon (1981) väittää Suomea koskevassa artikkelissaan, että Suo-mi 1947 Pariisin rauhassa sai länsivaltojen avulla armeliaan kohtelun (”wurde … von den Russen schonend behandelt”) [24].

Suomalaisen käsityksen mukaan länsivallat antoivat kaiken tapahtua melkein niin kuin Neuvostoliitto halusi. Seatonin mukaan Stalin suostui länsivaltain painostuksesta myöntymään, että Suomi saisi säilyttää itsenäisyytensä [25]. Kokonaisen heimon kotiseudunmenetystä siis tuskin kannatti mainita. Mikään näistä yleisteoksista ei pidä Suomenitsenäisyyden säilymistä Suomen oman taistelun ansiona, ei talvisodan voittojen eikä kesän1944 Talin–Ihantalan torjuntataistelun, joka esti venäläisiä tunkeutumasta maahan, kuten heidän armeijansa tunkeutuivat jokaiseen maahan Baltian–Bulgarian linjalla.


Sodan kovuutta vähäteltiin huomauttamalla, että venäläiset käyttivät vain vähäisiä osia joukoistaan. Ei huomattu, että lähes 50 kertaa suuremman maan vähäisetkin joukot olivat miesvoimaltaan ja resursseiltaan ylivoimaisia suomalaisten armeijaan nähden. Kuvattuaan Baltian
valtioiden sovjetisoimista Palmer päätyi siihen, että molemminpuolisten petoksien jälkeen saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Romania, Bulgaria ja Unkari liittyivät vuoden alussa 1941 akselivaltoihin ja vahvistettuna suomalaisilla, romanialaisilla, unkarilaisilla ja italialaisilla joukoilla heitti Saksa kolme miljoonaa miestä Venäjää vastaan [26].

Mistään ei käynyt ilmi, että Suomi ei liittynyt akselivaltoihin, tai että suomalaiset pitivät sotaansa talvisodan jatkona ja kävivät erillissotaa. Nähtävästi ei tiedetty, että Suomen armeija ei ollut saksalaisten komennossa.

Puuttumatta Suomen sotaan enempää Palmer sanoo, että 1944 Romania, Suomi ja Bulgaria antautuivat. Tämä oli Suomen osalta selvä virhe. Lopulta todetaan, että Pariisin rauha 1947 allekirjoitettiin Italian, Romanian, Unkarin, Bulgarian ja Suomen kanssa, ja nämä valtiot maksoivat vahingonkorvausta ja hyväksyivät ”joitakin rajankorjauksia” [27]. Kylmän sodan alkamisen yhteydessä Palmer totesi Suomen hyväksi, että vain Suomi, Itävalta ja Kreikka jäivät rautaesiripun ulkopuolelle [28].

Vaikka Palmer ei ollut kommunismin ystävä, hänen arvionsa Stalinista oli ylistävä. Stalinin uhrit ja vastustajatkaan eivät voineet kieltää hänen suuria saavutuksiaan: teollistamista, isänmaanpuolustamista sekä kansallisten päämäärien ja kansainvälisen kommunismin edistämistä [29].Palmerin mielestä totalitarismin kielteiset puolet jäivät suurten saavutusten varjoon. W. N.

Medlicott totesi, että Neuvostoliitonhyökkäys Suomeen aiheutti brittien mielipiteissä Venäjän vastaisuutta, koska hyökkäystä ei voinut pitää puolustautumisena Saksaa vastaan. Neuvostoliiton kommunismia pidettiin silloin natsismin kaltaisena (”the predatory twin of Naziism”). Tämä deologiain rinnastus on harvinainen. Myös Medlicott kertoo, että Kansainliitto erotti Neuvostoliiton jäsenyydestään ja että tämä hylkäsi Iso-Britannian ehdotuksen tulla välittäjäksi.

Hän toteaa brittien moraalisesti tuomitsevanasenteen, mutta puhuessaan Suomen avustamissuunnitelmasta keväällä 1940 hän pitää
sitä mielettömänä, koska britit olisivat saaneet myös neuvostoarmeijan vihollisiinsa [30]. Neuvotteluista Englannin ja Neuvostoliiton välillä käy ilmi, että Englanti 1942 oli valmis hyväksymään.

Neuvostoliitolle uudet rajat Puolaa lukuun ottamatta [31]. Silloin sopimus kariutui, mutta –kuten tiedetään – sen jälkeen Englannin asenne oli Suomeen nähden kyyninen, kuten se oli ollut Iso-Britannian julistaessa Suomelle sodan. Vuoden 1942 jälkeen Medlicott mainitsi Suomen vain lopullisen rauhan yhteydessä [32].Suurvaltojen asenne ilmeni siten, että vaiettiin, salattiin ja vääristeltiin asioita. Pienemmille valtioille tämä merkitsi suuria poliittisia ja talo-udellisia menetyksiä ja sodan jälkeen maineenmenetystä.

Suomen kohdalla todellinen tapahtumien kulku jäi unhoon ja Suomi leimattiin milloin Saksan,
milloin Neuvostoliiton satelliitiksi. Suomi ei ollut Saksan eikä Neuvostoliiton satelliitti Suomi luettiin siis laajalti Saksan satelliittienjoukkoon. Yleensä ei mainittu, että Suomi ei ollut tehnyt liittosopimusta Saksan kanssa eikä mitenkään lähestynyt kansallissosialismia.Baltian historian tutkija David Kirby kuitenkin sanoi vuonna 1995 – siis Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen – kesän 1944 tapahtumista puhuessaan, että Suomi ei ollut Saksan tottelevainen satelliitti [33].

Puhuessaan (1970) sodanjälkeisestä ajasta Gilbert oli puolestaan sanonut ”Sopimuksia Neuvosto-Venäjän ja satelliittien välillä” otsikoidussa luvussa, että samanlaisia sopimuksia kuin Tšekkoslovakian, Puolan ja Jugoslavian välillä tehtiin 1948 Bulgarian, Romanian, Unkarin ja Suomen, entisten akselivaltojen satelliittien kanssa [34].

Kuvatessaan vuoden 1945 tilannetta The New Cambridge Modern History (1960) kertoi, et-tä Venäjä oli liittänyt omaan valtioonsa Liettuan, Latvian ja Viron, sulattanut laajoja alueita Saksalta, Puolalta ja Romanialta sekä alentanut kahdeksan valtiota: Suomen, Puolan,
Tšekkoslovakian, Unkarin, Romanian, Jugoslavian, Bulgarian ja Albanian satelliittien asemaan [35]. Kirjoittaja tosin lisäsi, että vain Suomi ja Jugoslavia välttivät täydellisen alistamisen Moskovalle.

Gilbertin teoksessa on vuoden 1950 tilannetta
kuvaava kartta. Suomen kohdalla on merkintä ”itsenäinen vuoden 1955 jälkeen” [36]. Hän ei selitä, mitä Suomi olisi ollut sitä ennen. Norman Davies, joka oli muuten verraten tarkka, sanoi vielä 1996 sodan 1944 päättyneen siihen, että Neuvostoliitto miehitti Suomen ja että Suomi 1947 sai rajoitetun suvereenisuuden.

Suomea hän tosin käsitteli luvussa puolueettomista
valtioista [37].Albrecht-Carrié ei puhunut Suomesta väli-rauhanteon 1944 jälkeisessä historiassa paitsi että veti kuitenkin 1957 rautaesiripun Suomenitärajalle [38].Tavat kuvata Suomen asemaa toisen maailmansodan jälkeen osoittavat, että länsiliittoutuneet olivat
luovuttaneet Suomen Neuvostoliiton etupiiriin. Suomi itse ei sitä tunnustanut, mitä ulkomaat eivät julkisesti halunneet myöntää, vaan Suomesta puhuttiin jopa Neuvostoliiton satelliittina, myöhemmin käyttäen Suomen kehityksestä sanaa
”finlandization” (”suomettaminen”, ”suomettuminen”).

Suomi Saksan–Venäjän sodassa 1941–45 amerikkalaisten mukaan Toisenlaisiakin esityksiä oli. Eversti Albert Seatonesitti [39] verraten totuudenmukaisesti Suomen osuuden Itä-Euroopan
sotanäyttämöllä alkaen23.8.1939 tehdystä Neuvostoliiton ja Saksan välisestä sopimuksesta, joka luovutti Suomen, Viron ja Latvian Neuvostoliiton etupiiriin. Seatonin mukaan Suomen menetykset neljä (?) kuukautta kestäneen sodan jälkeen olivat Viipurin lääni, Laatokan pohjois- ja länsipuolinen alue, alueita pohjoisessa ja Suomenlahden saaria.

Suomi menetti 1/10 parasta aluettaan ja lähes ½ miljoonaa asukasta tuli kodittomiksi. Sen jälkeen Suomi eli marraskuusta 1940 kesäkuuhun 1941
miehityksen ja hävityksen uhan alaisena. Neuvostoliitto vaati Petsamon nikkelin käyttölupia ja korvauksia siitä, että (ennen suomalaista) omaisuutta olisi hävitetty luovutetulla alueella. Moskova sekaantui Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan sekä presidentinvaaleihin, ja Neuvostoliitto esti Skandinavian valtioiden puolustusliiton.

Syyskuussa 1940 Suomen oli myönnettävä venäläisille joukoille kauttakulkuoikeus rautateillä Hankoon. Näytti siltä, että Neuvostoliitto odotti vain tekosyytä vallata Suomi [40].Seaton arveli – liioitellen toimenpiteitä –, että Hitler aloitti neuvottelut Suomen kanssa elo-kuussa 1940 ja sai aikaan auttakulkusopimuksen Norjaan. Marraskuussa Molotov neuvotteli Saksan kanssa mm. Suomesta.

Neuvostoliitto uhkasi edelleen Suomea ja Suomi antoi vetää itsensä sotavalmisteluihin, mutta ei samoin ehdoin kuin Romania. Suomalaiset, jotka olivat kauan eläneet sotaa ja hävitystä merkitsevän kuilun reunalla, ottivat Saksan suojeluksen vastaan. Seaton mainitsee, että suomalaiset katsoivat olevansa ase-veljiä, ei liittolaisia. Hän sanoo sitä tekosyyksi, koska suomalaiset olivat riippuvaisia Saksan ase-
ja viljatoimituksista [41]. Se tosin ei merkitse liittosopimusta. Seatonin tiedon mukaan Hitler lähetti26.5.1941 Rytin luokse lähettilään puhumaan Saksan ja Neuvostoliiton sodan mahdollisuudesta. Rytin kerrotaan sanoneen, että Suomi halusi
välttää sekaantumista suurvaltojen sotaan.

Kun Seaton seuraavan kerran kertoi suomalaisten vihkimisestä suunnitelmaan, puhutaan jo kesäkuun tapahtumista. Kesäkuun 17. päiväsuomalaiset alkoivat mobilisoida saatuaan vakuutuksen, että Saksa

takaisi Suomen itsenäisyyden ja entisten rajojen palauttamisen. Helsinki lienee pyytänyt, että Suomea ei yhdistettäisi

operaatioon, jotta näyttäisi siltä, että se oli vedetty mukaan vastoin tahtoaan. Suomi julisti olevansa puolueeton 22.6.

[42]Seaton ei maininnut, että Hitlerin julistuksessa 22.6. viitattiin Suomen mukana oloon puhuen kylläkin vain Suomen

puolustamisesta. Myöskään ei kerrota, että Neuvostoliitto pommitti laajalla alueella Suomen kaupunkeja 25.6. Seaton totesi,

että Suomen päämäärät olivat rajoitetut: Haluttiin valloittaa entinen oma alue eikä osallistuttu taisteluun Leningradia

vastaan. Mannerheim halusi pysyä itsenäisenä eikä alistua Saksan sodanjohtoon [43]. Seaton totesi, että Saksa ei voinut

komennella Suomea. Mannerheimille tarjottiin jopa kaikkien Suomessa oleviensaksalaisten joukkojen päällikkyyttä, mutta hän

kieltäytyi, koska sodan johtaja olisi siinä tapauksessa ollut Hitler [44].Seaton huomautti, että Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa oli paljon hyväntahtoisuutta Suomea kohtaan, mutta väitti – mainitsematta ehtoja –, että suomalaisille
tarjottiin turhaan rauhaa useita kertoja [45]. Suomen kysymys suuressa mittakaavassa tuli esiin 9.6.1944

hyökkäystä käsiteltäessä.

Suomen eroamista sodasta Seaton käsitteli kokonaisessa luvussa [46]. Hän katsoi, että joulukuussa 1941 Mannerheim oli jo epäillyt sodan onnistumista, mutta Moskovan esittämät rauhanehdot 1943 olivat sietämättömät eikä Suomi niitä hyväksynyt.

Samoin kävi helmikuussa 1944. Seaton väitti, että Iso-Britannia ja USA olisivat taivuttaneet Stalinin Teheranissa joulu-kuussa 1943 lupaamaan, että Suomi säilyttäisi itsenäisyytensä. Seaton kuvasi selvästi kesäkuun 1944 taistelun
ankaruuden Kannaksella ja Laatokalla. Kesäkuussa oli kysymys Saksan avusta ja Rytin ja Ribbentropin sopimuksesta, jonka vuoksi Yhdys-vallat katkaisi diplomaattisuhteet. Viipuri menetettiin 20.6., mutta sen jälkeen neuvostohyökkäys pysäytettiin.

Seaton ei esitä Tali–Ihantalan taistelua juuri lainkaan. Hän sanoi vain, että hyökkäys pysähtyi, koska venäläisiä joukkoja oli lähetettävä Baltiaan. Mannerheim tuli presidentiksi, mikä antoi suomalaisille mahdollisuuden luopua Rytin tekemästä sopimuksesta. Tämän sopimuksen yksityiskohtia Seaton ei esittänyt. Asia tuli esille vasta kun kerrottiin Keitelin ja
Mannerheimin kohtaamisesta, jolloin Mannerheim ilmoitti, että Rytin ja Ribbentropin sopimus ei ollut enää sitova.

Tätä sopimusta, joka järkytti suomalaisia kesällä 1944, koska haluttiin välttää sitovia sopimuksia Saksan kanssa, ei yleensä muissa teoksissa mainita. Sodan seurauksista Seaton sanoi, että Suomen menetykset olivat 200 000, joista 55 000
kuollutta. Lisäksi maa menetti laajoja alueita, taloudellisia resursseja ja joutui maksamaan miltei lamauttavat korvaukset. Se oli tarttunut aseisiin saadakseen takaisin talvisodassa menettämänsä alueet. Se toivoi ehkä enemmänkin. Mutta Neuvostoliitto ei ollut vähän vastuussa siitä, että se pakotti pienen kansan yhtymään Saksan kominternin-vastaiseen ristiretkeen, koska talvisodan jälkeen se itse kiristi ja uhkasi Suomea tuholla. Seaton viittasi Stalinin pilaileviin sanoihin, että maantiede esti Suomea pysymästä poissa Saksan ja Neuvostoliiton välisestä sodasta, ja totesi, että Suomelle Saksa
oli pienempi kahdesta pahasta.

Suomella oli onni säilyä itsenäisenä kansana. Siitä se sai kiittää rohkeuttaan ja päättäväisyyttään, meren läheisyyttä ja Yhdysvaltain sekä Iso-Britannian tunteenomaista mielenkiintoa sen tulevaisuuteen [47].Suurvallan ystävällisyys pientä kansaa kohtaan riitti siis toivomaan sen elossa pysymistä, mutta ei sen säästämistä nöyryytyksiltä ja menetyksiltä, jotka miltei tekivät siitä raajarikon, kuten Seaton oli sanonut.

Arviointia Neuvostoliiton hajottua. Kun anglosaksiset historiankirjoittajat käsittelivät Suomea Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteena 1939, he totesivat tapahtuneen ja tilanteen toivottomuuden. Neuvostoliiton voitto oli heidän sanojensa mukaan varma ja pikainen. Albrecht-Carrién mukaan se ei ollut kunnon sotaa [48].


Rauhanehdot olivat jopa paremmat kuin olisi voinut odottaa. Talvisodan aikainen myötätunto unohtui sodan laajetessa ja Suomen joutuessa Saksan vihollisten kannalta väärälle puolelle. Suomen päättäväisyys, uhrautuvaisuus ja kovat taistelut saivat enää vain vähänhuomiota. On mahdollista, että brittien ja länsieurooppalaisten saama shokki 1940 sekä saksalaistenarvaamattoman kauhuteon,
holokaustin, dramaattinen julkitulo 1944–45 painoivat piiloon Neuvostoliiton ja kommunismin rikkomukset ihmisoikeuksia ja kansainvälistä oikeutta vastaan.

Kansainliitto oli menettänyt merkityksensä, joten sen tuomitsevaa päätöstä ei enää muistettu. Katynin murhista vaiettiin, vankileirien saaristoa ja Stalinin vainoja venäläisiä kohtaan ei riittävästi tunnettu, ja itärintaman julma sodankäynti venäläisten lähestyessä Berliiniä, Itä-Preussia ja Kaakkois-Eurooppaa oli vielä tuntematon tai kuitattiin sillä, mitä venäläiset olivat kärsineet.

Jos historiankirjoittajat olisivat ottaneet huomioon viimemainitut asiat, niin olisi täytynyt huomata, että Suomen talvisodan jälkeen 1940Baltian valtiot liitettiin häikäilemättömästi
Neuvostoliittoon ja että puolalaisten järjestelmällinen teloitus oli alkanut samoihin aikoihin kuin Suomi teki maaliskuun 1940 rauhan. Olisi myös huomattu, että uusi itäraja oli huolestuttavan lähellä Suomen ydinalueita. Olisi voitu todeta, että Suomenlahden rannikoiden tilanne Saksan ja Neuvostoliiton sodan alkaessa, olisi vienyt Suomen jollakin tavalla mukaan.

Suomi ei voinut olla Neuvostoliiton liittolainen eikä se olisi voinut olla puolueeton saksalaisten ollessa Baltiassa ja Suomenlahdella ja venäläisten Hangossa ja Suomen rannikolla. H. P. Willmott huomauttaakin(1989), että Baltian ja Puolan
tapahtumat osoittivat suomalaisille, että tarkoitus oli Suomen sovjetisoiminen ja täydellinen alistaminen [49].

Moni historioitsija puhuu Suomen virheellisistä ratkaisuista, kun se ei jatkosodan aikana tehnyt ajoissa rauhaa [50]. He eivät huomaa, että Suomi ei voinut tehdä rauhaa niin kauan kuin Saksa oli voimakas ja että Suomelle oli tärkeintä puolustautua niin kauan, että maata ei miehitetty. Willmott – toisin kuin monet – huomauttaa, että Neuvostoliitto ei saanut Suomen armeijaa tuhotuksi Viipurin-Petroskoin linjalla [51].

Moni toteaa, että Suomi säilytti itsenäisyytensä, joskin asiaa väheksyttiin esittämällä Suomi ”satelliittina” tai ”alistettuna”. Norman Davies huomautti, että 1940Suomi menetti laajan alueen, mutta säilytti itsenäisyytensä ja puolueettomuutensa. Weinberg sanoi, että Stalin ehkä tunnusti Suomen kiihkeänpäättäväisyyden säilyttää vapautensa. [52]

Tätä eivät länsiliittoutuneet ilmeisesti uskaltaneet pitää voittona, sillä kansallisen ylpeytensä tähden Neuvostoliiton tuli saada epäonnistuneen talvisodan takia suuri alue [53] ja voittajan maine. Historiankirjoituksessa ei yleensä mainita sitä yllättävää asiaa, että Saksan aloitettua sodan 22.6.1941 Neuvostoliitto
pommitti Suomenkaupunkeja 25.6., ennen kuin Suomi oli mukana sodassa. Davies tosin viittaa siihen, että Neuvostoliiton armeijalla oli 1941 hyökkäysasemat [54].

Kun Suomen toiminta 1941–44 oli haittana liittoutuneiden sodankäynnille, niin oli
yhdentekevää, mitkä sen syyt olivat. Suomi oli vihollinen ja oli esitettävä kielteisessä valossa. Jos historiankirjoituksessa olisi tuotu esiin mainitut syyt ja Neuvostoliiton välinpitämätön suhtautuminen kansainväliseen oikeuteen sekä sen todelliset tarkoitukset, niin ei ehkä olisi
sanottu, että karjalaiset menettivät kotiseutunsa” rangaistukseksi” siitä, että Suomi oli ”hyökkäävä” ja oli samalla puolella kuin ihmiskuntaa uhkaava Saksa. Itä-Euroopan kohtalosta puhuessaan Willmott sanoi, että sodan loppuvaiheessa länsiliittoutuneet olisivat vain asein voineet estää Neuvosto-liiton järjestelyt valloitetuilla alueilla eikä heillä ollut syytä riskeerata suhteita Neuvostoliittoon. Heillä ei ollut mitään velvoituksia, sillä ”vähäisemmät akselivallat” olivat liittoutuneet Saksan kanssa eikä Tšekkoslovakia ollut puolustanut itseään.

Puolasta kirjoittajan oli varmaan vaikeata sanoa
mitään, sillä Puolan kohtalo ilmeni tappioluvuista 5 400 000 [55].Kirbyn mukaan Liettua menetti väestöstään15 %, Viro 25 % ja Latvia 30 % [56]. Kirby ilmoittaa suomalaisten tappioluvuksi 86 000, joka on yli 2 % väestön lukumäärästä ja todellista
luku-määrää pienempi. Virheet ja vaikeneminen ilmaisevat asenteita1990-luvulla ilmestyneissä kirjoissa on Suomensota ja tilanteet käsitelty asiallisesti ja osittain laajasti, joskin entiseen tapaan useita virheitä esiintyy ja tärkeistä asioista vaietaan.

Saatetaan todeta, että Neuvostoliitto hyökkäsi 1939 pientä naapuriaan vastaan, joskin – kuten aikaisemmin – annetaan myös hyökkääjää ymmärtävä selitys. Neuvostoliitto halusi parantaa puolustuslinjoja[57] ja tavoitteli entisiä ”omistuksia” takaisin[58]. Kirjoittajat eivät huomaa, että Suomi oli ollut vain lyhyen ajan (1809–1917) Venäjän yhteydessä ja silloinkin
autonominen ja että Suomi ei ollut koskaan todella ollut venäläisen hallinnon alaisena lukuun ottamatta Uudenkaupungin rauhassa menetettyä aluetta (1721–1812). Myöskään Baltia ei ollut vanhastaan venäläinen. Gilbert oli 1979 maininnut, että suomalaiset, baltit ja puolalaiset olivat läntisiä, mutta hänkään ei kertonut, että Suomella oli ollut perustuslaki [59].Vaikka Neuvostoliittoa arvostellaan [60], niin tapahtumia arvioidaan pikemminkin Neuvostoliiton kuin Suomen kannalta.

Sota ei mennyt Neuvostoliitolta niin hyvin kuin oli aiottu. Hyökkääjälle se tuli kalliiksi; niinpä suurvallan ylpeys vaati voittoa, ja kirjoittajat toteavatkin, että Suomen tappio oli varma. Joku kirjoittaja sanoi Suomen antautuneen (1940, 1944) [61], mikä oli väärätermi puhuttaessa rauhanteosta. Talvisodan aikainen myötätunto tulee ehkä ilmi peitetysti, kun sanotaan, että Suomi osoitti odottamatonta vastarintaa ja todetaan, että Neuvostoliitto aloitti sodan rauhanomaista naapuriaan vastaan.

Sodan tulosta 1940 pidetään Neuvostoliitonkannalta
epäviisaana sikäli, että Suomen oli turvauduttava Saksaan. Varsin usein myönnetään, että vaikka Neuvostoliiton motiivit olivat välistä epäselvät, se ilmeisesti aikoi liittää Suomen Neuvostoliittoon. Molotov oli sanonut Liettuan uuden hallituksen ulkoministerille, että Liettua ja muut Baltian valtiot samoin kuin Suomi tulisivat liittymään Neuvostoliiton kunniakkaaseen perheeseen. Neuvostojärjestelmä tulisi valtaamaan koko Euroopan [62].

Davies huomautti, että Suomen osalta länsivaltojen oli todettava –toisin kuin Puolan osalta –, että Stalinin toimet eivät olleet oikeudenmukaisempia kuin Hitlerin [63].Suomen tapahtumia käsiteltäessä myös historiankirjoittajat tekivät useita virheitä. Vielä tavallisempaa oli, että Suomi
unohdettiin monissa tärkeissä vaiheissa. Täten lukija ei saanut oikeata kuvaa. Suomen tapahtumat poikkesivat usein muiden valtioiden ratkaisuista, mutta kirjoittajat eivät raskauttaneet tekstiään selostamalla niitä.

Suomen maineeseen tämä menettely vaikutti kielteisesti. Liittoutuneet – ja varsinkaan Neuvostoliitto – eivät välittäneet erottaa Suomea Saksan liittolaisista, kun sitä sanottiin akselivallaksi tai jopa satelliitiksi, Tällöin unohdettiin, että mitään liittoa ei ollut
ja että Suomella oli samanlainen demokraattinen hallitus kuin ennen sotaa. Weinberg myönsi, että Suomella oli vakaa demokraattinen järjestelmä [64].

Willmott taas sanoi, että Suomi oli liittoutunut Saksan kanssa, ja hän puhui Suomesta Saksan
liittolaisena [65]. Yleensä ei mainittu, että suomalaiset parhaansa mukaan välttivät myönnytyksien tekemistä Saksalle. Kun Suomen sanottiin antautuneen tai vähäteltiin talvisotaa ja jatkosotaa, niin taustalla on vakaumus, että pienen valtion täytyi tulla nujerretuksi.

Samalla kun kirjoittajat korostavat brittien
päättäväisyyttä hädän hetkellä eli vuoden1940 paniikin aikana, ei tule mieleen ihmetellä, mitä Suomi – silloinen asukasluku 3,7 milj. – koki, kun vastustajina oli suuri osa maailmaa, ei sen oman ratkaisun takia, vaan koska Neuvostoliitto oli
maahan hyökännyt ja Iso-Britannia oli sil-le julistanut sodan. Ilmeisesti ei käsitetty, mitä kauhu Neuvosto-liittoa kohtaan vaikutti suomalaisten ratkaisui-hin.


Virheet osoittavat Suomen vähättelyä. Kun Suomen itsenäisyyden luultiin päättyneen 1939
(Seton-Watson) tai sanottiin, että Suomi 1955 tuli itsenäiseksi (Gilbert), niin on pidetty yhdenteke-vänä, mitä pienestä valtiosta sanotaan.Suomen taisteluille ei ole juuri tilaa uhrattu.Kun puhutaan odottamattomasta vastarinnasta, niin annetaan tavallaan tunnustus Suomen ar-meijalle, mutta syitä mielellään etsitään puna-armeijan puutteista tai ankarasta talvesta. Weinberg kiinnitti huomiota siihen, että suomalaiset 1942kieltäytyivät hyökkäämästä Leningradiin pohjoisesta, mutta hän näyttää olettavan sen johtuvan Saksan resurssien puutteesta eikä Suomenpäätöksestä olla hyökkäämättä [66].

Puhuessaan saksalaisten joukkojen karkottamisesta Lapista Weinberg sanoi puna-armeijan yhtyneen suomalaisiin [67], mitä ei liene missään tapahtunut. Historiankirjoittajien virheet koskivat usein tärkeitä asioita. Nimenomaan talvisodan rauhanteko ja välirauha 1944 eivät merkinneet antautumista eikä Suomea miehitetty. Englantia lukuunottamatta Suomi oli Euroopassa ainoa sotaa käyvä maa, jota ei miehitetty, sillä suuri osa Neuvostoliittoa oli vallattu.

Miehityksen välttä-minen pelasti Suomen Demokratian ja ehkä ko-ko valtion ja kansan. Suomen tuomitseminen hyökkääjäksi ja suo-malaisten menetysten sanominen rangaistuk-seksi oli

tietämättömyyttä tai ulkokultaisuuttaja oli osoitus siitä, että oman vastustajan ideolo-gia nähtiin ihmiskunnan suurimmaksi vaaraksi ja liittolaisen teot minimoitiin. Suomen maine ja poliittinen asema vuodesta 1941 Neuvostoliiton hajoamiseen on tästä kohtuuttomasti kärsinyt.Suomen historia ”pienten” ja sorrettujen” kansojen muotissaMyös nationalismin historiassa
Suomi yritetään pakottaa samaan kaavaan näennäisesti samas-sa asemassa olleiden kansojen kanssa.

Tutkijoille esimerkiksi on vaikeata ymmärtää, että Ruotsissa ja Suomessa ei ollut feodaalilaitosta ja että siis talonpojat, tilattomat ja palveluskunta
olivat vapaita. Vielä vaikeampaa on käsittää, että Suomen asukkailla oli oikeus – suomenkielisiä talonpoi-kia myöten – olla edustettuina Ruotsin valtiopäi-villä useiden satojen vuosien aikana. Hugh Seton-Watson väitti, että autonomi-sessa Suomessa maanomistajat olivat melkeinyksinomaan ruotsinkielisiä [68]. Benedict Anderson luuli, että 1809 viralliseksi kieleksi tuli venäjä [69].

Eric Hobsbawm piti AleksanteriII:n patsasta senaatintorilla Suomen osoituksena lojaalisuudesta tsaarin valtakunnalle, vaikka se merkitsi huomiota Suomen suuriruhtinaalle, joka oli kutsunut koolle Suomen valtiopäivät [70]. Täten vähäteltiin Suomen
kansan edellytyk-siä kansallistietoisuuteen ja kansalliseen kypsy-neisyyteen. Äskettäin ilmestyi Oliver Zimmer’in teosEuroopan nationalismista 1890–1940 [71]. Teos käsittelee nationalismia valikoiden. Suomiei ole edes indeksissä.

Zimmerin kirjassa Suomi esiintyy vain vuoden 1942 tilannetta kuvaavas-sa kartassa, jossa Suomi esitetään akselivaltojen liittolaisena.Pienen kansan yksilöllisyyttä ei tunnusteta.Edellä olevat esimerkit osoittavat, että Suomi niputettiin
vastaavilta näyttävien valtioiden jouk-koon. Koska Suomi oli erilainen, mainittu asenne teki sille vääryyttä. Suomi oli demokratia ja sitä vastaan hyökkäsi Neuvostoliitto, joka ei onnistunut sitä valtaamaan eikä miehittämään.

Suomi oli Saksan myötäsotija, mutta ei tehnyt myönnytyksiä kansallissosialismin ideologialle eikä liit-toutunut Saksan kanssa. Suomi –
Neuvostoliiton etupiiriin jätettynä – pysyi itsenäisenä valtionaja solmi vahvat suhteet länteen. Tässä suhtees-sa Kirby totesi Suomen olevan erikoisuus, ”anoddity”, jolla oli oma erikoissuhteensa Moskovaan, mutta samalla hyvin toimiva läntinen demokratia [72].

Kirjoittajat eivät pysähtyneet toteamaan, että selityksenä oli Suomen historia edellisiltä vuosi-sadoilta ja sotien välinen demokratia sekä talvi-sodan henki, taistelutahto ja taitavuus selviytyä mahdottomilta näyttäneistä tilanteista, niin et-tä kansan päätehtävä, itsenäisyyden säilyttämi-nen onnistui. Anglosaksiset historiankirjoittajateivät ole arvioinneissaan Suomea siitä juuri pal-kinneet.Kun länsiliittoutuneet päättivät, että Saksa ja kansallissosialismi olivat pahimmat viholliset,niin se ratkaisi Suomen kohtalon moniksi vuosikymmeniksi tulevaisuudessa. Ne eivät yrittä-neetkään selvittää, miten raskas talvisodan rauhaoli ja ne pysyivä kylminä karjalaisen heimon koh-talolle. Stalinin kyyniset sanat Edenille ja Hitlerin lausumat Saksan ollessa häviämässä [73]
osoitta-vat, että Suomen tuhoa pidettiin selviönä. Kun Stalin väitti, että Suomi ei voisi pysyäpoissa Saksan ja Neuvostoliiton välisestä sodasta,ja kun Neuvostoliitto yritti eliminoida Suomentalvisodalla, niin se teki itse Suomen
vihollisek-seen.

Suomi ei olisi kestänyt kahden suurval-lan taistelua maaperällään. Liittoutuneet eiväthyväksyneet Suomen erillissotaa. Välttyäkseensyyllisyydeltä Suomen olisi pitänyt antaa Neu-vostoliiton tuhota maa ja kansa.Politiikassa ja historiankirjoituksessa pienikansa voitiin vaikenemalla ja vääristelemälläsiirtää historian epäpyhille lehdille. Sen olemassaolo painoi vähän suurvaltojen etujen rinnalla.

Tämän takia Karjalan kysymystä ei ole lännessä tai se esitetään sanakronistisesti: Suomi oli syyllinen, koska se 1941 yritti turvata oman valtion ja palauttaa karjalaisille sen ikivanhan
kotiseudun, jonka Neuvostoliitto oli 1940 siltä sodalla riistänyt. Itse asiassa vain Weinberg kiinnitti huomiota karjalaisiin pakolaisiin [74].

Suomi Euroopan ainoa demokratia sodassa kommunismia vastaanKun sotasyyllisyyskysymystä
syksyllä 2005 käsi-teltiin Helsingissä, niin Suomen hyväksi esitettiin monia vanhoja ja uusia tietoja. Neuvostoliitonentinen
Suomen suurlähettiläs Juri Derjabin piti kiinni siitä, että suomalaiset olivat olleet hyökkääjiä ja siis syyllisiä, koska he olivat rikkoneetkansainvälisen rauhansopimuksen, Moskovanrauhan [75].

Derjabin sanoi, että Stalinin hyökkäys Suomeen ei
oikeuttanut Suomea ryhtymään hyvityssotaan. Hänelle ei ollut kansainvälisen oikeuden eikä moraalin ongelma, että Neuvostoliitto hyökkäämällä Suomeen rikkoi Tarton rauhaa 1920 ja hyökkäämättömyyssopimusta vastaan. Suomeen suhtauduttiin ikäänkuin se olisi ollutlähes merkityksetön. Eikö riittänyt, että suomalaiset hoitivat asiansa niin hyvin kuin suurvaltojen
edunvalvonnalta kykenivät? Eikö merkinnyt mitään, että Neuvostoliiton ja kommunismin län-siraja ei 1940 tullut Pohjanlahdelle ja että kesän 1944 torjuntataistelujen ansiosta kommunisminlänsiraja ei ollut Tornionjoki [76].

Länsimaiden historiankäsityksissä kansallissosialismi ja sen edustajana Saksa nähtiin suurempana pahana kuin kommunismi ja Neu-vostoliitto, joita vastaan alkoi tosin kylmä sotanoin 1946. Tässä sodassa kamppailua käytiin taloudellisena, poliittisena ja ideologisena kilpailu-na, asevarusteluna – myös ydinsotaa varten – ja salaisena sodankäyntinä. Tätä vihollisuutta ei tarkoituksellisesti sovellettu toisen maailmansodan aikaan, ja Neuvostoliitto–Venäjä säilyi kevään2005 Moskovan voitonjuhlaan saakka kunni-oitettavana taistelutoverina, joka oli kärsinytraskaimman taakan epähumaanisen natsisminkukistamisessa ja siten oli ansainnut valtavataluelaajennukset ja vahingonkorvaukset.

Kommunismin rikoksista alettiin pian sodan jälkeen puhua rautaesiripun länsipuolella. Gil-bert mainitsi, että Hrustšev 20. kommunistisenpuolueen kokouksessa 1956 lopetti Stalinin ajan paljastamalla hänen hallintonsa rikolliset piirteet [77]. Tämä tuskin vaikutti siihen, miten Suomeen suhtauduttiin. Tunnettu Kommunismin musta kirjaantoi runsaasti tietoa kommunismin ja sen pää-maan rikoksien laajuudesta. Niitä ei ole asetettu yhteyteen toisen maailmansodan loppuselvittelyn kanssa.

Asiasta on tullut ajankohtainen, kun Euroopan neuvoston päätöslauselmassa tammikuussa 2006 tuomittiin kommunistivaltioiden ihmisoikeusrikkomukset, joiden katsottiin perustuneen luokkataisteluteoriaan ja proletariaatin diktatuuri-periaatteeseen.

Päätöslauselman suomalainen vastustaja Mikko Elo (sos.dem.) sanoi, että kommunismilla oli natsismin kukistamisessa selvä rooli ja että Stalin oli 1945 hyväksytty henkilö, kun taas natseja ei hyväksytty koskaan. Tämän ajattelun mukaan liittoutuneiden keskuudessa oli yhteisesti päätetty, mitkä ihmisoikeusrikkomukset tuomittiin ja mitkä hyväksyttiin

[78].Päätöslauselman vastustaja Elo sanoi, että vain historiantutkijain tulisi käsitellä asiaa. Edellä tässä artikkelissa on käynyt ilmi, miten historioitsijat ovat asiaa käyttäneet omien väitteidensä tueksi. Suomen valtio ja Suomen maine toisessa maailmansodassa Mitä Suomen valtio on tehnyt antaakseen kansainväliselle lukijakunnalle suomalaisennäkemyksen Suomen asemasta toisessa maailmansodassa? Miehitetyissä maissa ei ollut mahdollisuutta puhdistaa sodan ajan hallitusten mainetta eikä kansallissosialismin kannatus oikeuttanut sitä. Suomessa sodan syitä tuotiin sotasyyllisiä tuomittaessa esiin, mutta valvontakomissio esti asian käsittelemisen alkusyistä lähtien. Uuteen ystävyyspolitiikkaan ei sopinut syyllisyyskysymyksen käsittely puolueettomasti.

Yleiseen mielipiteeseen lännessä eivät suomalaiset siis pystyneet vaikuttamaan. Taitavalla ja sinnikkäällä politiikalla ja yksityisten suomalaisten läntisillä suhteilla Suomi saavutti
aseman, jossa se hyväksyttiin puoli-itsenäiseksi, kunnes hämmästyneenä todettiin sen kehittyneen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Suomen maineeseen kuitenkin vaikuttavat vielä ilmeisesti sodan ajalta periytyneet ennakkoluulot ja
moraaliset arvostukset. Kun aikaa on kulunut 60 vuotta, Neuvosto-liitto on hajonnut ja julkisesti on todettu Stalinin rikokset ja kommunistisen järjestelmän aiheuttamat tuhot, Suomen valtio voisi kumota sota-syyllisyysoikeudenkäynnin tuomiot laittomina ja väärinä sekä liittää päätökseen selvityksen talvi- ja jatkosotaan johtaneista syistä ja tapahtumien kulusta.

Silloin kävisi ilmi, että Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939 ja että Suomi ei tukenut kansallissosialistista Saksaa, vaan käytti sitä hyväkseen, kävi erillissotaa sekä onnistui siinä siten, että Suomea ei miehitetty, vaan maa säilytti itsenäisyytensä. Myös olisi todettava, että karjalaista heimoa ei voitu rangaista kodin ja kotiseudunmenetyksellä 1939-40 vedoten siihen, että Suomi 1941 – suojellessaan maataan – yritti vallata karjalaisten ikivanhan kotiseudun takaisin.

Aikakirjoihin merkittävänä tapahtumana voitaisiin myös todeta, että Suomi ainoana eurooppalaisena demokratiana taisteli Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan todellisessa sodassa ja onnistui siinä määrin, että kommunismin länsi-raja pysyi Suomen itärajalla. Pienet valtiot ja Euroopan unioni Suomen ja monien pienten valtioiden tarina toisen maailmansodan aikana osoittaa, miten vaikea ja usein lähes toivoton keskisuurten ja pienten valtioiden asema oli suurvaltojen ja supervaltojen määrätessä
tapahtumien kulun.

1800-luku oli ollut harvojen suurvaltojen loistoaikaa, ja toisen maailmansodan jälkeen luultiin, että supervallat määräisivät kehityksen suunnan, niinettä kansallisvaltioiden aika olisi ohi. Sodan suuret tuhot herättivät kuitenkin maanosan läntisen osan huomaamaan, että sodat Euroopassa olivat liian vaarallisia, ja Ranskan, Saksan ja Italian sekä Benelux-maiden liitosta kehittyi Euroopan unioni, jonka toivotaan turvaavan maanosan suuret ja pienet valtiot. Huomattava yhteisö, jolla on sama arvopohja kuin sen jäsenillä, on ainoa tae siitä, että pieni valtio ei joudu yksinään taistelemaan olemassaolostaan.








VIITTEET[1] John Lewis Gaddis, Russia, the Soviet Union, andthe United States: An Interpretative History. NewYork: John Wiley

and Sons, Inc.,1978, 139-141,149.[2] John Hutchinson, ”Myth against myth: the nationas ethnic overlay.” Nations and

Nationalism. Volume 10, Part 1/2, January/April 2004, 109-123. Hutchinson on ollut m.m. toimittamassa teostaJohn Hutchinson

& Anthony D. Smith, Ed., Na-tionalism. Oxford Readers, Oxford UniversityPress, 1994.[3] William A. Wilson, Folklore and

Nationalism inModern Finland. Bloomington and London: Indiana University Press, 1976.[4] Hutchinson, 114-115.[5] Hugh

Seton-Watson, Nations & States. An Enquiryinto the Origins of Nations and the Politics of Nationalism. London: Methuen & Co.

Ltd, 1977,448. Seton-Watson oli Venäjän historian professoriLontoon yliopistossa (School of Slavonic and East European

Studies).[6] Seton-Watson, 268-269.[7] Gaddis, 156. Stalin oli sanonut Anthony Edenille, että tarkoituksena oli palauttaa

Venäjän entisetrajat.[8] A History of the Modern World. Tässä käytettyruotsinnettua teosta R.R.Palmer, Nya tidens

värld-shistoria 1-2.Utgiven under redaktion av Torvald Höjer.Stockholm: AB Svenska Bokförlaget. Andra tryckningen, 1961.[9]

Felix Gilbert, The End of the European Era, 1890 to the Present. The Norton History of ModernEurope. General Editor Felix

Gilbert. New York: W.W.Norton & Company. Inc, 1979 (1970). Gilbert(s.1905) oli 1930-luvulla muuttanut Yhdysval-toihin.[10]

René Albrecht-Carrié, A Diplomatic History ofEurope since the Congress of Vienna. London:Methuen, 1965. (First published

1958.) Myöhem-min Columbia’s School of International Affairs.[11] W.N.Medlicott, British Foreign Policy since Versailles

1919-1963. London: Methuen & Co. Ltd, 1968.[12] The New Cambridge Modern History. VolumeXII. The Era of Violence 1898-1945.

Ed. By DavidThomson.Cambridge at the University Press, 1960,71-73, 88.[13] The Times Atlas on World History (1986) on

kyl-läkin esittänyt kartassa karjalaisten evakuoimisen.Marjatta Hietala, ”Myytti periferisestä Suomesta”.Kleio. Erikoisnumero

1991, s..5.[14] Palmer II, 334.[15] Ibid. 238.[16] Myöskään Puolan kiistanalainen alue Curzon-lin-jan itäpuolella, jonka

liittoutuneet olisivat

1919 Venäjälle ja jonka Puola silloin valtasi ja 1947menetti, ei ollut venäläinen, vaan valkovenäläinen tai ukrainalainen ja

oli kuulunut itään päin laajaanPuola-Liettuan valtakuntaan. Palmer II, 347.[17] Ibid. 334; Medlicott, 239; Albrecht-Carrié,

544.[18] Historia Mundi. Ein Handbuch der Weltgeschichtein zehn Bänden. Bern und München: FranckeVerlag, 1961. Das 19. unc

20. Jahrhundert. ZehnterBand. Anton Ritthaler, Chronik 1919-1945, 715.Suomen tapahtumista 1941 ja 1944 ei ole mainintaa.[19]

Gilbert, 338.[20] Ibid. 384-385.[21] Albrecht-Carrié, 544-545.[22] Ibid. 557.[23] Ibid. 569, 589-590.[24] Das neue Fischer

Lexicon in Farbe. Band 3. Frank-furt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag GmbH,1981, hakusana Finnland.[25] Albert Seaton, The

Russo-German War 1941-45.New York: Praeger Publishers, Inc. Second Print-ing, 1972, 461.[26] Palmer II, 338.[27] Ibid. 344,

349.[28] Ibid. 350.[29] Ibid. 352.[30] Medlicott, 238-239.[31] Ibid. 253.[32] Ibid. 275.[33] David Kirby, The Baltic World

1772-1993. Europe’sNorthern Periphery in an Age of Change. Londonand New York: Longman, 1995, 367.[34] Gilbert, 407.[35] The

New Cambridge Modern History XII, 73-74.[36] Gilbert, 405.[37] Norman Davies, Europe. A History. Oxford Uni-versity Press,

1996, 1087-1088.[38] Albrecht-Carrié, 660.[39] Seaton, The Russo-German War 1941-45. Su-urlähettiläs René Nybergin

kirja-arvostelun mukaan on äskettäin ilmestynyt teos Alan Palmer,Northern Shores. A History of the Baltic Sea andits Peoples.

(kustantaja John Murray), jossa jokseenkin totuudenmukaisesti esitetään Itämerenympäristön kaikkien kansojen historiaa ja

merkkitapahtumia. Sellaisista teoksista voidaan saada selvää myös pienten kansain luonteesta ja historia-sta, mutta ne tiedot

eivät siirry suurelle yleisölle. Helsingin Sanomat 4.2.2006, C 2, ”Itämeri ulkopuolisin silmin”.[40] Seaton, 10-11, 66.[41]

Ibid. 12-13, 39, 157.[42] Ibid. 66-69.[43] Ibid. 39.[44] Ibid. 95, 157.[45] Ibid. 160, 167[46] Ibid. 433, 440, 460-466.

Seaton mainitsi Hitlerinsanoneen (440), että saksalaisten vetäytyminen kauhistuttaisi suomalaiset, jotka Laatokan ran-nalla

taistelivat epätoivoisesti elämästään ja ole-massaolostaan kansana.[47] Ibid. 461, 465. Seatonin mukaan Stalin oli

Tehera-nissa joulukuussa 1943 suostunut Rooseveltin ja Churchillin vaatimukseen, että Suomi säilyttäisiitsenäisyytensä.[48]

Ks. edellä s. 7, Albrecht-Carrié, 544-545.[49] H.P. Willmott, The Great Crusade. A New Com-


http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000036549552#22000000036549552

Kannatan ulkomaisen tutkimustiedon tarkastelua avoimesti ja samalla kriittisesti. Ulkopuolelta muodostuva näkökulma ja arvio saattaa olla hedelmällistä. Ulkomailla on jopa sellaista tietoa, jota meillä ei ole. Silti ulkomaisen kritiikittömään ihailuun ei ole aihetta. Tarkkaa seulaa on pidettävä niin kotimaisen tutkimuksen kuin ulkomaalaisen tutkimuksenkin suhteen.

Meillä suomalaisilla on runsaasti tietoa täysin perättömistä ulkomaalaisten julkisesti esilletuomista käsityksistä. Nyt menen myös historian ulkoreunoille. Sivistyneissä länsimaissakin elää vahvana käsitys, että ennen Neuvostoliiton romahdusta Suomi oli sosialistisen blokin jäsen ja Suomessa oli Puna-Armeijan joukkoja. Ulkomailla elää vakaana käsitys, jonka mukaan Suomi miehitettiin toisen maailmansodan yhteydessä. Jos joku nojautuisi näissä asetelmisssa ulkomaiseen "tietoon", jonka perusteella hän tekisi Suomea koskevia johtopäätöksiä, niin se olisi sitä "ulkomaista puolueetonta tietämystä". Eikö vain?

Otetaanpa lisää esimerkkejä. Kun Suomi toimi EU-puheenjohtajamaana v. 1999 puolen vuoden ajan, niin EU-maitten ulkoministerit kokoontuivat kesällä Lapissa Tarja Halosen johdolla. Sinne suuntasi matkansa myös kansainvälinen uutismedia. Valoisien öitten ja Lapin kesän keskellä Washington Post -lehden edustaja oli ihmetellyt luonnon vehreyttä, "vaikka alapuolella oli ikirouta". Suomen ulkoministeriöltä oli jäänyt infotoiminta siltä osin vajavaiseksi tai kokonaan pöytälaatikkoon.

Kun meidän oopperamme muistaakseni 1990-luvulla esitti New Yorkissa "Viimeiset kiusaukset", joku jenkkikriitikko luonnehti asiaa niin, että musiikin kautta suomalaiset voivat esittää syvällisiä tunteitaan, joita he eivät kykene ilmaisemaan alkeellisella kielellään. Ehkä siinäkin yhteydessä olisi ollut mahdollista tehostaa tiedotustoimintaa.

Kun Suomessa järjestettiin joskus kymmenisen vuotta sitten joku kansainvälinen kokous, johon saapui korkeasti koulutettua väkeä eri maista, niin Suomenlahden rannikkoretkelle lähti osa kokousvieraista rentoutumaan. Sen retken yhteydessä sivistyneet saksalaiset eivät uskaltautuneet uimaan Suomenlahteen, koska he pelkäsivät jääkarhuja. Millaista mahtoi olla kokousedustajille jaettu "Suomi-taustamateriaali" vai oliko sellaista ollut jaossa laisinkaan?

Emme me suomalaisetkaan osaa kaikkia asioita ja usein kuvittelemme olevamme viisaampia ja tietäväisempiä kuin mitä olemmekaan. Toisaalta on myös niin, että meillä elää ja vallitsee yhä nykyäänkin omituista ulkomaisen ihailua, jolla ei aina ole katetta. Tämä seikka on aiheellista muistaa niin historian yhteydessä kuin yleensäkin.

Kun W.Leiriniekka kirjoitteli yleisluontoisen kommenttinsa, hän ei ollut vielä lukenut Aira Kemiläisen laajaa ja perusteellistä katsausta. Mieleen tulee Suomen valtion rooli näissä yhteyksissä. Onhan meillä Suomi-brandin kirkastamiseksi asetettu oikein työryhmä.

Arvelisin, että Suomi-tietämyksen puutteen korjaamiseksi valtion, siis Suomen valtion, olisi kustannettava tiivistelmänomainen Suomi-tietokirjanen, joka olisi tarjolla myös sähköisessä muodossa. Siihen tiivistelmään olisi koottava tiettyjä faktoja, jotka me itse olemme tärkeiksi havainneet. Tuosta Suomi-tietouden tiivistelmästä olisi otettava massiivinen painos kaikilla tärkeimmillä kielillä eli ainakin englanniksi, venäjäksi, saksaksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi, portugaliksi, puolaksi, turkiksi, arabiksi, hindiksi, kiinaksi, japaniksi, koreaksi, jne. Kirjanen olisi jaettava jokaiselle Suomeen ulkomailta tulevalle ulkomaalaiselle rajalla saapujaislahjana semmoisella kielellä kuin hän itse valikoimasta haluaa valita.

Historian osalta pitäisi lyhyesti esittää itsenäisyytemme aikajakso, Venäjän yhteyden aikajakso, Ruotsin alaisuuden aikajakso ja korvaamattoman tärkeätä olisi esittää myös ennen Ruotsin ja Svean valtakautta vallinnut erittäin pitkä aikajakso, jonne mahtuu suomalais-ugrilaisten kansojen merkittävää historiaa Sigtunan voittoon saakka.

Viime sotien ja sen jälkiselvitysten osalta Aira Kemiläinen on osuvasti tiivistänyt asioita tekstinsä lopussa. Olennaista olisi kertoa talvisodan alku Mainilan lavastusta myöten. Talvisota oli oma sotansa. Jatkosota oli sekin oma sotansa meidän kannaltamme ja sen me voimme kertoa kaikille. Erittäin tärkeätä olisi kertoa, että Lapin sota saksalaisia vastaan oli sekin oma sotansa, jossa sodassa Suomi oli itse asiassa liittoutuneitten puolella. Tämä tosiasia ei kuitenkaan näkynyt Suomen rauhanehdoissa v.1947 sen paremmin kuin länsimaitten suhtautumisessa Suomeen. Sodan jälkeisen aikajakson osalta olisi lyhyesti ja selkeästi kerrottava perusfaktat eli Suomea ei miehitetty; Suomi oli kansanvaltainen tasavalta kuten ennen sotaakin; Suomi ei kuulunut Varsovan liittoon eikä SEV-valtioihin; Suomessa vallitsi sosiaalinen markkinatalouden järjestelmä kuten mm. Ruotsissa ja Norjassa ja Tanskassa.

Yleistietona Suomesta olisi kerrottava, että Golf-virta vaikuttaa olennaisesti Suomen luonnonoloihin kuten koko Fennoskandiassa. Meillä ei ole ikiroutaa eikä jääkarhuja. Edelleen olisi todettava, että me emme asu igluissa. Olisi havainnollisesti kerrottava, että meillä on neljä vuodenaikaa, jolta osin mm. valoisat ja luonnon osalta rehevän vehreät kesät ovat ulkomaalaisille suuri yllätys ja kummeksumisen aihe.

Olisi edelleen kerrottava, että kielenä suomi kuuluu ikivanhaan kieliryhmään, johon kuuluvat myös mm. unkarin ja viron kielet. Geneettisesti me emme ole mongoleja, vaikka sinänsä siinäkään asiassa ei olisi mitään kielteistä, sillä ovathan mongolit ruudinkeksijöitä. Kielenä suomi ei ole sen vaikeampi kuin muutkaan kielet eli Suomeen muuttaneet ulkomaalaiset kuten mm. saksalaiset, virolaiset, venäläiset, kiinalaiset, ym. ovat oppineet kielemme siinä kuin minkä muun kielen tahansa. Suomen kielestä olisi aiheellista kertoa valtavan suuri ilmaisumahdollisuuksien runsaus. Ehkäpä paikallaan olisi mainita, että italialainen kirjailija Malaparte on luonnehtinut suomea pehmeäksi ja soinnukkaaksi kieleksi. Oma kielentutkijamme Pertti Virtaranta totesi suomen olevan varsin kultivoituneen kielen.

Nosto ylös....