-"Lähdetään kotiin." Alex sanoi ja lähti kävelemään. Minä lähdin myös, en halunnut jäädä tänne kamalaan paikkaan enää sekuntiksikaan. Vedin Jessicaa perässäni. Ei ollut kovin hauskaa kävellä näin pimeässä, koko ajan pelotti, että jokin hirviö hyökkäisi kimppuumme tai jotain. Turha pelkohan se oikeastaan oli, eihän täällä mitään hirviöitä ollut... vai oliko? Kuulin oksan rasahtavan poikki, kun kävelin sen yli. En minä sitä säikähtänyt, mutta Jessica kyllä säikähti. Hän oli, ihme kyllä, aika säikky juuri nyt...
-Jessi, et kai sinä vain pelkää pimeää?" minun oli pakko kysyä.
-"Pidätkö minua ihan pelkurina?" Jessica esitti puolestaan kysymyksen minulle.
-"Vastaa, kun sinulta jotain kysytään... eli?"
-"E-en tietenkään..." huomasin kyllä, että hän pelkäsi, mutta jätin asian sikseen. En minäkään aivan rauhallinen voinut olla. Päätimme Alexin kanssa, että olisi parempi, jos Jessica saisi kävellä keskellä. Niinpä tallustimme eteenpäin. Jouduimme välillä pysähtymään, jos kadotimme jonkun. Pimeys oli niin täydellinen, ettei nähnyt edes omaa nenänpäätään. Vain välillä jotain tummia hahmoja. Hyvä, jos näki missä tie kulki. Jessica alkoi saada itseluottamustaan takaisin samalla, kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Joku meistä meinasi välillä kompastua, mutta muuten matka sujui ilman pahempia kömmähdyksiä... kunnes saavuimme polulle, jonka oli määrä viedä meidät isommalle tielle. Sanoin, että voisin johtaa meidät tielle asti. Lähdimme kävelemään, kömpien yli kivien ja kantojen. Minä johdin joukkoa miettien, että oli kyllä minun vikani, jos nyt menisimme väärään suuntaan. Tiesin, että polku oli aika huomaamaton jopa kirkkaassa valossa, joten olin aika huolissani. Jonkin ajan kuluttua taisin sitten tehdä pahimman virheen... Luulen ainakin, että olimme siinä vaiheessa aivan eksyksissä. Pysähdyin, ja Jessica melkein törmäsi minuun.
-"Eikö olekin outoa, ettemme ole vieläkään perillä?" kysyin.
-"Emme kai ole eksyneet?" Jessican ääni kuullosti taas hieman hätääntyneeltä.
-"Luulen niin, anteeksi..." sanoin alakuloisesti.
-"Ei se sinun syysi ole." Alex lohdutti.
-"On se!" Jessica kivahti. Juuri niin, ainahan Jessica syytti muita... tällä kertaa hän kyllä oli oikeassa. Minä olin syypää. Olin johdattanut meidät pois polulta.
-"Ei kannata hätääntyä. Voi olla, että olemme hieman eksyksissä..."
-"Vai hieman!" Jessica katseli ympärilleen, tai ainakin luulen niin. Enhän minä voinut nähdä.
-"Ei nyt ole aikaa riidellä." Alex puutui asiaan.
-"Niin juuri." minä sanoin. -"Mutta onhan se ihan totta, että tämä on minun syyni. Minähän teidät tänne raahasin ja..." lopetin selittelyn, koska kuulin jotain muuta. Eikä se ollut mitään pahaenteistä ritinää tain mitään sellaista. Ei, tämä ääni taisi olla juuri nyt tervetullut.
-"Kuunelkaa, tuo on ihan selvästi auton ääni!" minä oli innoissani. Tapahtuihan nyt sentään jotain hyvääkin. Teisinhän minä, että autoista oli jotain muutakin hyötyä, kuin se, että niillä pääsee paikasta a paikaan b. Kohta näimme jo auton valotkin. Ne olivat aika kaukana, mutta ilahduimme silti hyvin paljon. Jessica taisi innostua kaikkein eniten. Hän pyyhälsi kohti valoja. Minä loikkasin perään ja meinasin kaatua heti.
-"Jessi! Hyvänen aika, odota nyt vähän!" minä huusin hänen peräänsä. Lähdin uudelleen liikkelle, tällä kertaa hieman varovaisemmin. Auton valot katosivat ja moottorin ääni lakkasi kuulumasta. Auto oli pysähtynyt. Olikohan joku tullut etsimään meitä? Ei, kukapa nyt arvaisi, että me olimme täällä. Ellei sitten äiti ollut huomannut, että oli poissa... tai Jessican äiti. Nyt saattaisi seurata puhuttelu. Havahduin ajatuksistani, kun kuulin Jessican kiljaisevan.
-"Jessi!" minä huusin. Kiiruhdin kömpelösti eteenpäin. Voi kumpa olisi edes hieman enemmän valoa, että näkisi eteensä. Siinä samassa huomasinkin, että pilvet olivat alkaneet väistyä kuun edestä. Huh, pelastus!
-"Jessi!" minä huusin uudestaan. Ei vastausta. Kömmin eteenpäin. Sitten minulle tuli sellainen outu olo, että edessä oli jotain vaarallista. Näin sen viime hetkellä. Suuri kuoppa, jonka toista reunaa en edes kunnolla erottanut. Olikohan Jessi pudonnut tuonne..? Polvistuin kuopan reunalle.
-"Jessi, oletko siellä?" kysyin hengästyneenä. En taaskaan saanut vastausta. Kuu valaisi hetki hetkeltä enemmän. Näin kuopan pohjalla tumman hahmon. Alex oli myös päässyt perille.
-"Onko Jessi kunnossa?" hän kysyi. Osoitin kuopan pohjalle.
-"Minä käyn tarkistamassa..." sanoin ja hypäsin varovasti kuopan pohjalle. Se oli jopa syvempi kuin osasin odottaa. Melkein yhtä syvä, kuin minä olin pitkä! Polvistuin Jessican vierelle. Hän makasi slkä minuun päin, enkä voinut nähdä hänen kasvojaan.
-"Jessi..." kuiskasin ja tartuin ystävääni olkapäästä. Ravistin kevyesti. Ei mitään. Ehkä hän vain pelleili. Ei, ei edes Jessica pystyisi näyttelemään tällaisessa tilanteessa.
-"Haenko apua?.." Alex kysyi. Hän kuullosti aika hermostuneelta.
-" Se taitaa olla paras vaihtoehto..." sanoin hiljaa. En halunnut kuullostaa lannistavalta, mutta minusta tuntui, ettei Jessica ollut ihan kunnossa. Hän oli saatanut lyödä päänsä ja pyörtyä tai vaikka... ei, se olisi ollut jo liian kamalaa. Alex lähhti kompuroiden liikkeelle.
-"Jessi, mitä minä nyt teen..?" minä kuiskasin. Pyyhkäisin vaalean hiussuortuvan Jessin kasvoilta. Tunsin jotain märkää kädelläni. Nostin käteni niin lähelle kasvojani, että erotin jotain punaista ja melkein pyörryin siihen paikkaan. Verta! Jessi oli loukkaantunut, ehkä hyvin vakavastikin.
-"Auttakaa nyt joku..." minä sanoin puoliääneen. Rukoilin Jessican puolesta ja yritin pysyä rohkeana. Kyllä Alex kohta tulisi takaisin. Ei mitään hätää. Silloin tunsin oudon tunteen, niinkuin olisin vaistonnut jokun olevan lähellä, auttamassa. Ehkä joku oli kuullut pyyntöni. Kuulin askeleita kuopan reunalta. En uskaltanut kääntyä katsomaan. Pakkohan minun oli... Käänsin päätäni ensin vähän, enkä nähnyt mitään. Sitten rohkaisin mieleni, ja käännyin katsomaan taakseni. Melkein kiljuin. Se oli ensimmäinen kerta, kun katsoin sutta suoraan silmiin. Sillä oli oudon kauniit silmät. Suuret ja ruskeat, niissä oli jotain todella kiehtovaa. pelkäsin todella paljon, mutta en voinut kiljua, enkä huutaa apua. En saanut ääntäni kuuluviin. Luulin pyörtyväni kohta, ja niin taisin tehdäkin. Viimeinen asia ennen sitä oli muistaakseni se, että yritin suojella Jessicaa. Otin kiinni hänen kädestään ja ajattelin, että kyllä kaikki järjestyy... jos vain niin oli tarkoitettu.
-Jessi, et kai sinä vain pelkää pimeää?" minun oli pakko kysyä.
-"Pidätkö minua ihan pelkurina?" Jessica esitti puolestaan kysymyksen minulle.
-"Vastaa, kun sinulta jotain kysytään... eli?"
-"E-en tietenkään..." huomasin kyllä, että hän pelkäsi, mutta jätin asian sikseen. En minäkään aivan rauhallinen voinut olla. Päätimme Alexin kanssa, että olisi parempi, jos Jessica saisi kävellä keskellä. Niinpä tallustimme eteenpäin. Jouduimme välillä pysähtymään, jos kadotimme jonkun. Pimeys oli niin täydellinen, ettei nähnyt edes omaa nenänpäätään. Vain välillä jotain tummia hahmoja. Hyvä, jos näki missä tie kulki. Jessica alkoi saada itseluottamustaan takaisin samalla, kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen. Joku meistä meinasi välillä kompastua, mutta muuten matka sujui ilman pahempia kömmähdyksiä... kunnes saavuimme polulle, jonka oli määrä viedä meidät isommalle tielle. Sanoin, että voisin johtaa meidät tielle asti. Lähdimme kävelemään, kömpien yli kivien ja kantojen. Minä johdin joukkoa miettien, että oli kyllä minun vikani, jos nyt menisimme väärään suuntaan. Tiesin, että polku oli aika huomaamaton jopa kirkkaassa valossa, joten olin aika huolissani. Jonkin ajan kuluttua taisin sitten tehdä pahimman virheen... Luulen ainakin, että olimme siinä vaiheessa aivan eksyksissä. Pysähdyin, ja Jessica melkein törmäsi minuun.
-"Eikö olekin outoa, ettemme ole vieläkään perillä?" kysyin.
-"Emme kai ole eksyneet?" Jessican ääni kuullosti taas hieman hätääntyneeltä.
-"Luulen niin, anteeksi..." sanoin alakuloisesti.
-"Ei se sinun syysi ole." Alex lohdutti.
-"On se!" Jessica kivahti. Juuri niin, ainahan Jessica syytti muita... tällä kertaa hän kyllä oli oikeassa. Minä olin syypää. Olin johdattanut meidät pois polulta.
-"Ei kannata hätääntyä. Voi olla, että olemme hieman eksyksissä..."
-"Vai hieman!" Jessica katseli ympärilleen, tai ainakin luulen niin. Enhän minä voinut nähdä.
-"Ei nyt ole aikaa riidellä." Alex puutui asiaan.
-"Niin juuri." minä sanoin. -"Mutta onhan se ihan totta, että tämä on minun syyni. Minähän teidät tänne raahasin ja..." lopetin selittelyn, koska kuulin jotain muuta. Eikä se ollut mitään pahaenteistä ritinää tain mitään sellaista. Ei, tämä ääni taisi olla juuri nyt tervetullut.
-"Kuunelkaa, tuo on ihan selvästi auton ääni!" minä oli innoissani. Tapahtuihan nyt sentään jotain hyvääkin. Teisinhän minä, että autoista oli jotain muutakin hyötyä, kuin se, että niillä pääsee paikasta a paikaan b. Kohta näimme jo auton valotkin. Ne olivat aika kaukana, mutta ilahduimme silti hyvin paljon. Jessica taisi innostua kaikkein eniten. Hän pyyhälsi kohti valoja. Minä loikkasin perään ja meinasin kaatua heti.
-"Jessi! Hyvänen aika, odota nyt vähän!" minä huusin hänen peräänsä. Lähdin uudelleen liikkelle, tällä kertaa hieman varovaisemmin. Auton valot katosivat ja moottorin ääni lakkasi kuulumasta. Auto oli pysähtynyt. Olikohan joku tullut etsimään meitä? Ei, kukapa nyt arvaisi, että me olimme täällä. Ellei sitten äiti ollut huomannut, että oli poissa... tai Jessican äiti. Nyt saattaisi seurata puhuttelu. Havahduin ajatuksistani, kun kuulin Jessican kiljaisevan.
-"Jessi!" minä huusin. Kiiruhdin kömpelösti eteenpäin. Voi kumpa olisi edes hieman enemmän valoa, että näkisi eteensä. Siinä samassa huomasinkin, että pilvet olivat alkaneet väistyä kuun edestä. Huh, pelastus!
-"Jessi!" minä huusin uudestaan. Ei vastausta. Kömmin eteenpäin. Sitten minulle tuli sellainen outu olo, että edessä oli jotain vaarallista. Näin sen viime hetkellä. Suuri kuoppa, jonka toista reunaa en edes kunnolla erottanut. Olikohan Jessi pudonnut tuonne..? Polvistuin kuopan reunalle.
-"Jessi, oletko siellä?" kysyin hengästyneenä. En taaskaan saanut vastausta. Kuu valaisi hetki hetkeltä enemmän. Näin kuopan pohjalla tumman hahmon. Alex oli myös päässyt perille.
-"Onko Jessi kunnossa?" hän kysyi. Osoitin kuopan pohjalle.
-"Minä käyn tarkistamassa..." sanoin ja hypäsin varovasti kuopan pohjalle. Se oli jopa syvempi kuin osasin odottaa. Melkein yhtä syvä, kuin minä olin pitkä! Polvistuin Jessican vierelle. Hän makasi slkä minuun päin, enkä voinut nähdä hänen kasvojaan.
-"Jessi..." kuiskasin ja tartuin ystävääni olkapäästä. Ravistin kevyesti. Ei mitään. Ehkä hän vain pelleili. Ei, ei edes Jessica pystyisi näyttelemään tällaisessa tilanteessa.
-"Haenko apua?.." Alex kysyi. Hän kuullosti aika hermostuneelta.
-" Se taitaa olla paras vaihtoehto..." sanoin hiljaa. En halunnut kuullostaa lannistavalta, mutta minusta tuntui, ettei Jessica ollut ihan kunnossa. Hän oli saatanut lyödä päänsä ja pyörtyä tai vaikka... ei, se olisi ollut jo liian kamalaa. Alex lähhti kompuroiden liikkeelle.
-"Jessi, mitä minä nyt teen..?" minä kuiskasin. Pyyhkäisin vaalean hiussuortuvan Jessin kasvoilta. Tunsin jotain märkää kädelläni. Nostin käteni niin lähelle kasvojani, että erotin jotain punaista ja melkein pyörryin siihen paikkaan. Verta! Jessi oli loukkaantunut, ehkä hyvin vakavastikin.
-"Auttakaa nyt joku..." minä sanoin puoliääneen. Rukoilin Jessican puolesta ja yritin pysyä rohkeana. Kyllä Alex kohta tulisi takaisin. Ei mitään hätää. Silloin tunsin oudon tunteen, niinkuin olisin vaistonnut jokun olevan lähellä, auttamassa. Ehkä joku oli kuullut pyyntöni. Kuulin askeleita kuopan reunalta. En uskaltanut kääntyä katsomaan. Pakkohan minun oli... Käänsin päätäni ensin vähän, enkä nähnyt mitään. Sitten rohkaisin mieleni, ja käännyin katsomaan taakseni. Melkein kiljuin. Se oli ensimmäinen kerta, kun katsoin sutta suoraan silmiin. Sillä oli oudon kauniit silmät. Suuret ja ruskeat, niissä oli jotain todella kiehtovaa. pelkäsin todella paljon, mutta en voinut kiljua, enkä huutaa apua. En saanut ääntäni kuuluviin. Luulin pyörtyväni kohta, ja niin taisin tehdäkin. Viimeinen asia ennen sitä oli muistaakseni se, että yritin suojella Jessicaa. Otin kiinni hänen kädestään ja ajattelin, että kyllä kaikki järjestyy... jos vain niin oli tarkoitettu.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Niin, tässä nyt oli jatkoa... Tämän tarinan nimeksi kyllä ei alunperin pitänyt tulla "ystäväni susi", olisiko esim; suden kirous parempi. Se saattaisi sopia paremmin... mietitään. Tähän tarinaan pitäisi kyllä saada vielä yksi miespuolinen henkilö, joten onko ehdotuksia? Kiitos!