Kerronpa vähän mun tarinaa.
Taustalla on lievää syömishäiriötä... Ei sitä koskaan diagnosisoitu ole, suht hyvin pystyin sen salaamaan. (vain yks kaveri ties).
Nyt kun tuntuu, että siitä olisi alkanut pääsemään pikku hiljaa ohi, on tullut kaikkea muuta ikävää mun käytökseen.
Ensinnäkin, arkisista askareista, jotka pitäisi hoitaa kodin ulkopuolella, tuntuvat täysin mahdottomille: kaupassa käynti, varsinkin yksin tai roskapussin vieminen.
Sitten, jos pitäs lähtä johonkin isomman kaveri/tuttu porukan kanssa, saa mut keksimään kaikki mahdolliset syyt etten joudu lähtemään. Itken vaan ku tuntuu niin vaikealle ja mahdottomalle lähtä pitään hauskaa.
En minä tästä oo kertonu kellekkään... tuntuu vaan välillä, että voiko tämmönen olla normaalia enää.
Ahistaa ja stressi on kovasti.
Ja kaverit ei auta asiaa yhtään: aina kaikkea on niin PAKKO tehdä heidän kanssa( sanovat aina sanan "pakkopakkopakko"). Se saa mut entistä enempi panikoitumaan.
Taustalta löytyy myös huonoitsetunto, kausittainen itseinho, alemmuudentunne, en ole tarpeeksi hyvä koskaan enkä kelpaa kellekkään/mihinkään jne.
Olen tosinaan vain toivonut, että kuolisin jollain tavalla.
Taustalla on lievää syömishäiriötä... Ei sitä koskaan diagnosisoitu ole, suht hyvin pystyin sen salaamaan. (vain yks kaveri ties).
Nyt kun tuntuu, että siitä olisi alkanut pääsemään pikku hiljaa ohi, on tullut kaikkea muuta ikävää mun käytökseen.
Ensinnäkin, arkisista askareista, jotka pitäisi hoitaa kodin ulkopuolella, tuntuvat täysin mahdottomille: kaupassa käynti, varsinkin yksin tai roskapussin vieminen.
Sitten, jos pitäs lähtä johonkin isomman kaveri/tuttu porukan kanssa, saa mut keksimään kaikki mahdolliset syyt etten joudu lähtemään. Itken vaan ku tuntuu niin vaikealle ja mahdottomalle lähtä pitään hauskaa.
En minä tästä oo kertonu kellekkään... tuntuu vaan välillä, että voiko tämmönen olla normaalia enää.
Ahistaa ja stressi on kovasti.
Ja kaverit ei auta asiaa yhtään: aina kaikkea on niin PAKKO tehdä heidän kanssa( sanovat aina sanan "pakkopakkopakko"). Se saa mut entistä enempi panikoitumaan.
Taustalta löytyy myös huonoitsetunto, kausittainen itseinho, alemmuudentunne, en ole tarpeeksi hyvä koskaan enkä kelpaa kellekkään/mihinkään jne.
Olen tosinaan vain toivonut, että kuolisin jollain tavalla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kokeile tehdä asioita, vaikka tuntuu vaikealta, eti vaikkapa harrastus, jota käyt säännöllisesti ilman poikkeuksia.pikkuhiljaa se lähtee etenemään parempaan ja lopulta huomaat, että kaikki on ihan hyvin.
jos on vaikea mennä ulos sitten sinun on "pakko" edes iltaisin ja öisin jolloin ei ole ihmisiä ja on rauhallista usein. Voit ottaa pienenkin koiran niin ei tarvitse niin paljon liikuntaa.
koira rakastaa sinua AINA, vaikka olisit minkä näköinen, iloinen tai suruinen se rakastaa sinua ja haluaa vaan paijailua ja tulee sitten sinua nuolemaan ja laittaa pään sinun syliin.
siinä on myös hyvä syy olla lähtemättä ulos kavereiden kanssa jos on tosi paha olla. En voi lähteä koiralla on ollut maha kipeenä. tai se on niin pentu ettei sitä voi yksin jättää vielä kauaksi aikaa.
minulla on koira ja se oli ihanin idea ikinä. Se on isompi ja vaatii paljon työtä, mutta jos olet valmis sitoutumaan ja hoitamaan sitä saat silta todella paljon apua elämääsi.
Voimia