siksi yritin rohkaista Sua, sillä mun tieni yksin on ollut kovin vaikea, kivinen ja mutkainen. Mutta joku sit kirj., että luulet vain tietäväsi, en koskaan sitä tarkoittanut, kerroin vain, mitä olen kokenut, mutta oletit mun tietäväni Sun asioista, vaikka en tiedä niistä mitään. Mulle kävi samoin, ajattelin, että tiedät mun asioista enemmän, kuin ehkä tiesitkään.
Koin, että olet monissa
asioissa samanlainen,
161091
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Tuo on mielestäni aika tavallista tilanteessa jossa asioista ei oikeasti puhuta. Tulee helposti vääriä mielikuvia ja väärinymmärryksiä.
Mutta, sellaista elämä on. Aina ei voi onnistua kaikessa ja kaikkien kanssa.
Itse koen hyvin herkästi, että toinen ei ole kiinnostunut enkä sen vuoksi puhu omista tunteistani. Voi olla, että joku toinen ajattelee samalla tavalla ja sen vuoksi noita väärinkäsityksiä tulee. En tosiaankaan tiedä miten asioita voisi parantaa. Vaikeita asioita.
Minä olen ihan tietoisesti yrittänyt muuttaa sitä, että ajattelen helposti ettei toista kiinnosta. Vaikka ei se ajatus noin vain muutu, mutta aina voi pohtia toista vaihtoehtoa.
Vaikka vähän se asia on parantunut, se näkyy varmaan edelleen pienoisena vetäytymisenä, helposti tapahtuvina 5min kestävinä suuttumisina ja vaikka tunteita jotenkin avoimesti kertoilisin en osaa kovin hyvin kertoa haluistani.
Nämä on varmaan niitä asioita, joissa pitää päättää suunta ja sitten se kehitys tapahtuu todella hitaasti pienin askelin.
Eikä se ihan kauhea umpikuja ole, jos molemmat tietää toisillaan olevan kyseistä taipumusta.
Ongelmaksi muodostuvatkin uudet suhteet, joissa ei tiedä toisesta, kun ei tunne.
Esim. ujo ihminen antaa itsestään helposti töykeän kuvan ja silloin minulle tulee sellainen tunne että kyseinen henkilö ei pidä minusta eikä ole kiinnostunut minusta ja ajatuksistani.
Mistä voi tietää onko ihminen ujo vaiko töykeä jollei tunne ko. henkilöä.
Tämä vain esimerkkinä. Osa ihmisistä nimittäin on oikeasti töykeitä ja haluavat osoittaa etten kelpaa heille tylyllä ja välinpitämättömällä käytöksellä.
Vaikeita asioita nämä ovat, ainakin minulle.
kun olen oikeasti niin ujo, niin varmaan joskus annan itsestäni töykeän kuvan. Tiedän sen kyllä itsekin ja se ketuttaa ja harmittaa kun ei voi osata olla niin kuin haluaisi :)
Ja tosiaan minulle tulee ihan sama olo muista ihmisistä jos he käyttäytyvät kuten minä kuin sinullekin. Ajattelen että eivät ole kiinnostuneita.
Mutta olen kauheasti yrittänyt muuttaa sitä että heti luokittelisin ettei joku pidä minusta ja sitten myös sitä omaa käyttäytymistäni. Olen yrittänyt miettiä, että sanon aina jotakin vaikka se kuulostaa ihan hölmöltä enkä saa oikeasti sanottua mitään, mutta aina voin nauraa siihen päälle ja sanoa että olen vajaaälyinen :) Kun yleensä selviän helpommin tilanteista silloin kun minulta ei odoteta yhtään mitään, ainakin saattaa laskea ne odotukset sen jälkeen :)
Ja kun tosiaan varmaan se haittaa enemmän, että olen töykeä kuin että olen vähän hölmö.
Hmmm, tulipas tästäkin hieman hölmö kirjoitus :)
Minusta tuo kuulosti jotenkin pahalta mitä sanoit joidenkin haluavan osoittaa. Olet oikeasti joko kohdannut todella inhottavia ihmisiä tai sitten ehkä ajattelet liian negatiivisesti niistäkin tilanteista? En voisi uskoa, että et muka kelpaisi jollekin, kuulostit mukavalta :)
Kyllähän maailmaan mahtuu kaikenlaisia tallaajia ja olen toki tavannut inhottavia ihmisiä, joille en ole kelvannut. Aika usein he ovat olleet samaa sukupuolta, työpaikoilla lähinnä. Kyllähän sellainen itsetuntoa musertaa, sitä en kiistä.
Enhän minä nyt ensimmäisen tai toisen tapaamisen perusteella kuvittele, että joku ei pitäisi minusta. Päinvastoin, yleensä seuraan tilanneta varsin pitkään. Työelämässä tietysti joutuu sietämään kaikennäköistä, mutta yksityiselämässä haluaa sitten hakeutua samanhenkisten ihmisten joukkoon, joilta saa hyväksyntää osakseen. Se on varmaankin aika luonnollista.
Mielestäni minulla ei ole negatiivinen asenne ihmisiin, päinvastoin, uskon kaikista hyvää kunnes he omalla käytöksellään osoittavat toisin.
Toki, kaikkiin en halua tutustua. Joistakin vaan pitää enemmän kuin toisista.
ettet uskoisi hyvään ihmisissä, anteeksi jos se kuulosti siltä, en oikeasti ajatellut niin.
Kun sanoit, että ne ihmiset ovat olleet samaa sukupuolta niin tuli heti sellainen olo, että jos ne oli jotenkin kateellisia vaan? Minusta hyvinkin todennäköistä. Ihmiset voi varmasti joskus reagoida toiseen niin jos toisessa on jotain piirteitä, jotka kokee paremmaksi kuin omansa.
Minäkin olen töissä tavannut sellaisia, jotka ovat suhtautuneet minuun töykeästi. Eniten tuota varmasti tapahtuukin töissä ja koulussa. Joka ehkä saattaa kertoa jonkinlaisesta halusta nostaa omaa asemaansa sillä töykeydellä, jonkinlaista nokkimisjärjestyksen havittelua ehkä?
Kaikkein pahinta on tuo koulukiusaaminen (jonka kohteeksi itse en ole koskaan joutunut) kun se on niin epäoikeudenmukaista. Se voi kyllä jättää pahat arvet elämään jos oikein pahasti kurmotetaan. Hyvin ikävää sellainen.
Ehkä aikuisena on helpompi sietää töykeyttä työpaikalla kun tietää että itse on siihen syytön. Usein niillä tympeillä ihmisillä on vaan oma elämä huonosti ja sitten pitää löytää joku ulkopuolinen henkilö, jota voi sitten pompotella jos siihen tilaisuus tulee.
Eihän se tietysti kiva ole olla sellaisessa työpaikassa, jossa ollaan töykeitä.
En ymmärrä mikseivät ihmiset voi olla mukavia ja kivoja toisiaan kohtaan. Silloinhan kaikki viihtyisivät paremmin.
Siitä unelmoiden..
Se on niin epäoikeudenmukaista ja kamalaa. Minua alkaa vieläkin vähän itkettää, kun muistelen erään läheisen kouluaikoja, jolloin häntä kiusattiin. Se mitä kertoi aina tapahtuneen ja sanottaneen oli niin julmaa. Ja vaikka se olisi näkymättömämpääkin se kiusaaminen, niin se on silti kauheaa, koska lapset ovat niin herkkiä. En varmaan koskaan ole suuttunut niin paljon kuin joskus kun tutut tulivat kertomaan, että sitä läheistäni kiusattiin koulun pihalla. Juoksin sinne ja ajattelin, että kuristan jonkun. No en kuristanut ketään, halasin vaan sitä läheistä. Se kuristaminen olisi ehkä aiheuttanut niille jotain henkistä ongelmaa, ja tosiaan vain henkistä, koska en usko että minun voimillani kuristetaan ketään niin, että siitä on fyysistä haittaa :)
Mutta siis hirveintä on se, että kun hän oli pienenä kauhean kiltti, iloinen ja sellainen hyväntahtoinen, antoi aina kaikki karkkinsa minulle jne :) niin ajattelee itse olleensa hirveä ja tyhmä lapsi. Sanoo usein, että mitenköhän kukaan kesti minua kun muistan olleeni niin hirveä ja huono lapsi. Se on surullista :( Se kiusaamisen jälki on hyvin monessa asiassa.
Onhan se paljon helpompi aikuisena kestää kaikkea. Jotenkin se vaan tuntuu kauhealta, että aikuisetkin kiusaavat ihan tosissaan toisiaan.
Minun on joskus kauhean vaikea lukea niitä töykeitä ihmisiä, eräälläkin työpaikalla oli sellainen vanha nainen joka aina huusi kauheasti. Joku joskus sitten sanoi, että se kuulemma huutaa vain niille ihmisille, joista pitää. Ja sitten ehkä kaikkein töykeimmin minua kohtaan käyttäytynyt ihminen tuli halaamaan kun lopetin työt siellä. Tosin en tiedä oliko vain iloinen kun lähdin :) Ei ihmisistä aina tiedä.
Ehkä sellainen maailma on vielä joskus, missä kaikki eläisivät sovussa :) Unelmoin aina pienenäkin että teurastomoissa kaikki eläimet elävät onnellisina ja niillä on paljon erilaisia kavereita siellä.
Kyllä kai minulla on aina ollut se suurin ongelma, etten kelvannut vanhemmilleni koskaan. Olivat aina tyytymättömiä minuun ja se tietysti on jättänyt jälkensä. Myös muut sukulaiset aina nälvivät minua. Yhä edelleen vanhempani ovat tyytymättömiä minuun, äitini on aina syyttänyt ja syyllistänyt minua aivan kaikesta.
Aina jos kohtaan vastaavanlaista käytöstä esim. töissä rupeaa itkettämään.
Olen tästä asiasta puhunut viime aikoina paljon ja myös kirjoitellut täällä netissä ja se on hyvin tyypillistä. Eli olen saanut vertaistukea.
Itse yritän kyllä hyväksyä ihmiset sellaisena kuin he ovat. Kaikki ihmiset tarvitsevat hyväksyntää ja arvostusta osakseen.
Jatketaan unelmointia paremmasta maailmasta, jossa ihmiset ovat hyviä toisilleen ja jossa kaikki saavat osakseen hyväksyntää ja arvostusta.
Kun vanhemmathan aina ovat kaikkien lasten peili, josta lapset katsovat ovatko rakastettuja ja hyväksyttyjä. Ihan kauhean surullista tuo mitä kerroit :( Tuo vanhempiesi käyttäytyminen ei missään nimessä johdu sinusta, kai tiedät sen? Lapsen ei koskaan kuuluisi joutua tuntemaan, että ei kelpaa. En osaa ilmaista kuinka kauhealta tuo mitä sanoit tuntuu.
Jossain kampanjassa muistaakseni sanottiin joskus, että lapsi selviää vaikka sodasta, jos sillä on vaan edes yksi aikuinen, joka välittää siitä ja jonka takia se tuntee itsensä rakastetuksi. Niin sitten jos on tuntunut, että ei kelpaa edes vanhemmilleen...
Varmasti jättänyt syvät haavat.
Olen iloinen, että olet puhunut asiasta. Koska se varmasti vaikuttaa sinuun hyvin paljon ja niitä asioita on hyvä avata. Ja juuri se, että kuulee muiden kokemuksia.
Olen itse vasta ihan viime aikoina kunnolla tajunnut omasta lapsuudesta asioita, tai niitä vanhempien syitä käyttäytyä niin. Tunsin aina oloni hylätyksi. Ja lapsena tietysti ajattelin vaan, että olen huono ja välillä ne tykkäävät minusta ja välillä eivät. Ja aina pelotti, että olenko tänään se lapsi mistä tykkäävät vai se mitä ne inhoavat.
On ihmeellisen vaikeaa oikeasti ymmärtää sitä, että omat vanhemmat eivät ole aina käyttäytyneet oikein ja se ei ole oma vika. Ja minun on taas vähän helpompi ymmärtää sitä, kun kerroit omista kokemuksistasi. Toisista näkee helpommin, että niitä on kohdeltu väärin, paljon helpommin kuin sen näkee itsestä.
Vaikka olet olemassa vanhempiesi ansiosta, niin et todellakaan ole olemassa heidän vuokseen. Toivottavasti voisit itse yrittää olla tyytyväinen itseesi. Vanhempasi ovat vaan jotenkin höperöitä jos he eivät sitä tajua. Eivät ehkä ole oikeasti tyytyväisiä itseensä ja heijastavat sen sinuun?
Minunkin äiti on joskus, ei kuitenkaan kovin usein, sellainen syyllistävä. Ehkä siksi kun hän ei ole sitä jatkuvasti, olen aina onnistunut saamaan hänet tajuamaan, että lopettaa. Joskus se soitti varmaan joka toinen päivä ja puhelu alkoi aina "Et voi olla tuollainen, miksi et tee tätä, miksi et tee tuota..." Lopetin kertomasta ihan kaiken, en kertonut missä olin töissä vai olinko koulussa enkä yhtään mitään ja sanoin etten kerro koska se syyllistävä painostaminen ärsyttää niin paljon. Joskus kun en ollut jaksanut siivota kunnolla ja se tuli käymään ja sormen kanssa kävi läpi jalkalistoja ja löysi niistä pölyä ja päpätti että hyi hyi ja miten sinä saat ikinä edes miestä kun et ole siivonnut kunnolla ja ties mitä, niin menin seuraavana päivänä niille ja kirjoitin television pölyyn "Onpa likaista". Sen jälkeen se ei ole enää tutkinut olenko pyyhkinyt jalkalistat pölystä.
Varmasti sattuu jos kohtaa sitä samanlaista käytöstä. Se on suolaa haavassa. Anteeksi muuten jos se kuulosti siltä, mutta en tarkoittanut että aikuisena olisi helppoa kestää kaikki asiat, vaan juuri niin kuin sinäkin sanoit, että on vähän helpompaa koska ymmärtää ettei ne ole omaa vikaa.
Asiat voi silti olla todella vaikeita.
Se on oikeasti kaikessa surullisuudessaan positiivinen asia, että sinua sattuu ja alkaa itkettää, koska siten tietää ihan selkeästi ettei ihmisyys ole hävinnyt itsestä. Koska nuokin kokemukset mitä olet kokenut olisivat voineet viedä kyvyn tuntea.
Vaikka se on kamalaa, että sattuu ja että jotkut ihmiset kohtelevat joskus niin.
Minustakin se on tärkeää, että hyväksyy ihmiset omina itseinään. Ehkä juuri silloin kun on itse kokenut, että ei ole ollut hyväksytty, osaa parhaiten nähdä miten tärkeää se on. En pidä yhtään siitä ajatuksesta, että toisiin ihmisiin suhtaudutaan jo lähtökohtaisesti niin, että niistä voi muovata mitä vaan. Toiset ihmiset ovat arvokkaita sellaisina kuin ovat.
Meilläkin sukulaiset vähän nälvivät välillä. Sain viime viikolla siskoltani paidan, joka kommentoi sitä asiaa mistä ne minua kiusaavat. Voin kuulemma laittaa protestiksi sen päälle sukujuhliin. Onneksi se ei nyt aina ole niin pahaa. Enemmän vähän omituista, uskovat minun olevan lesbo ja kaikkea kummallista. Toivottavasti sinä kestät sukulaisiasi. Oletko muuten miettinyt, että se että ne sukulaiset nälvivät saattaa olla vanhempiesi syytä. Minun äiti ainakin välillä puhuu sukulaisille minusta sellaiseen kriittiseen sävyyn ja sitten kuulen ne äidin jutut kaikkien suusta.
Aina pitää unelmoida.
tykänneet lapsesta, se pilasi heidän elämänsä, mutta, jos he ovat antaneet hänelle elannon, niin miten voi sanoa, ettei välitä? Vanhemmilla on vain ajatus, että lasten pitää olla hyviä ja parhaita siinä, missä itse ovat epäonnistuneet.
Kyllä minä itseni hyväksyn, oman keskinkertaisuuteni. Ei ole koskaan ollut kovin tavoitteita. Unelmia kylläkin.
Vanhemmissani oli se vika että he ovat tyytymättömiä ylipäätään kaikkeen, mutta esittävät ulospäin jotain muuta.
Siihen aikaan ei tietysti erottu yhtä helposti kuin nykyisin, mutta väitän, että jopa lapsena aistin, että he eivät viihdy toistensa seurassa.
Minun olisi pitänyt tehdä niitä asioita, joita vanhemmat vaativat. Koskaan en saanut olla mistään eri mieltä, koska sellainen käytös on epäkunnioittavaa. En saanut sanoa mistään epäkohdista, aina piti olla mieliksi kaikissa asioissa. Opin jo varhain, etteivät ajatukseni kiinnosta ketään.
Äitini on yhä edelleen sitä mieltä, että minulle saa sanoa ja tehdä mitä huvittaa, mutta minun tulee kunnioittaa vanhempiani. Oikeastaan lakkasin keskustelemasta heidän kanssaan jo kauan sitten.
Nuorena minut pelasti urheilu. Vanhempieni vastustuksesta huolimatta urheilin, kilpailin ja vietin oikein hauskoja hetkiä kodin ulkopuolella.
Niin minullekin aina sanottiin etten pääse naimisiin kun olen niin miesmäinen koska olin hyvä urheilija. Aina minun urheiluani vähäteltiin, sukulaiset nälvivät yms.
En tiedä miksi se ärsytti ihmisiä niin kovasti.
aina ollut se ongelma, että niin moni asia on kiinnostaa, että niitä tavoitteita on joskus saattanut kerääntyä liikaakin :)
En ole ikinä tajunnut miten kukaan voi vaatia toista olemaan tietynlainen. Että mistä sellainen ajatus edes lähtee.
En oikein tiedä onko se kiinni ihmisistä vai mistä. Minulle on monta kertaa joku kaveri sanonut, että värjää hiuksesi, puhu enemmän, seiso paremmassa ryhdissä jne. En viitsi loukkaantua sellaisesta, mutta se vaan tuntuu vähän hölmöltä :)
Eihän se edes oikeasti ole epäkunnioittavaa olla eri mieltä. Se on varmaan vaan vanhempien tapa päästä helpolla lastensa uhma- ja murrosiän kanssa :) Kuitenkin lukenut jossain "tanssi on syntiä"-tekstin vieressä ikivanhassa lastenkasvatusoppaassa.
Minun mummoni väitti aina vastaan kaikessa, ja jos sille halusi kaataa lisää kahvia, niin siitäkin piti huutaa kilpaa, niin siksi en varmaan koskaan ole tuntenut, että perheenjäsenten kanssa pitäisi olla tavallaan eri tasoilla tai olla jotenkin muuten kuin välittömästi.
Minusta sellainen tietynlainen institutionalisoitunut järjestys ja käyttäytymissäännöt ovat vähän hölmöjä. Sellaiselta minusta tuo kuulosti, mitä sanoit vanhemmistasi, että haluavat ehkä pitää niitä yllä.
Nauroin sitä kerran sukujuhlissa, kun piti tietysti mennä tervehtimään 90-vuotiaita sukulaistätejä kohteliaasti, kuten varmaan joihinkin hienoihin sukujuhlaprotokolliin kuuluu. Mutta molemmat tädit olivat jo kerenneet avaamaan kossupullonsa, niin se oli aika mielenkiintoista. Joivat kuulemma yhden jos toisenkin miehen pöydän alle ja konttasivat loppuillasta taksille. Äitini mielestä niitä sukujuhlia ei olisi tarvinut nähdä, mutta minusta tuo on paljon parempi asenne suhtautua sukuun ja turhiin käyttäytymissääntöihin :)
Se on hyvä, että on jokin asia johon on voinnut uppoutua ja joka on tuottanut hyvän olon. Toinen asia, joka on avuksi, on hyvä mielikuvitus. Voi aina kuvitella vaikka perhosia, eikä sitä tilannetta missä on.
Yritän ajatella, että vanhemmatkin on sellaisia kuin ovat. Ovat osanneet toisia asioita ja toisissa ovat ehkä onnistuneet vähän huonommin.
En usko, että kovin monellakaan ihmisellä mikään väärinkohtelu tai ilkeys johtuisi pahantahtoisuudesta, vaan heihin on myös vaikuttaneet kaikenlaiset asiat ja hekin toimivat omien elämänkokemustensa pohjalta.
Vanhempani ilmeisesti pelkäsivät, että tulen epäonnistumaan jos yritän jotain vaikeina pidettyjä asioita ja minulle aina tähdennettiin sitä, kuinka minun tulee tyytyä tavanomaiseen, esim. urheilun, opiskelujen tai työn suhteen. Kaikennäköinen kunnianhimo, kilpailuhenkisyys tai muu epänaisellisuus (joka estää pääsemästä naimisiin) kitkettiin jo pienenä. Kai se on yleistä tyttöjen kasvatusta, koska miehethän tosiaankin preferoivat vähemmän kunnianhimoisia naisia. Äitini kuvittlee, että naisella pitää olla mies, jotta olisi onnellinen. Tuosta ihmisten suhtautumisestayksinäisten naisten onnellisuuteen on tehty väitöskirjakin. Eli se on jotenkin tabu asia yhteiskunnassa.
Kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle äitini kommentti oli: "Ei siitä mitään tule kun se X on niin kaukana. Et sinä siellä pärjää. Mitä ihmisetkin sanovat".
Kun muutin avoliittoon nuorena (päästäkseni eroon vanhemmistani) äitini sanoi: " Ei siitä mitään tule. Ei X ole tosissaan sinun kanssani, ei hän sinusta välitä. Mitä ihmisetkin sanovat".
Kun erosin miehestäni äitini sanoi tietysti aivan samaa.
Enpä tiedä millainen olisi pitänyt olla, jotta olisin miellyttänyt vanhempiani.
Huvittavinta asiassa on se, että äitini paheksuu kovasti sellaisia äitejä, jotka alistavat aikuisikäisiä tyttäriään..ei siis itse tajua asioita mitenkään.
Saahan minulle sanoa asioista ja urheilussa olen joutunut sietämään kovaa ja armotonta kritiikkiä, mutta se kuuluu asiaan.
Moni kaveri muuten saattaa sanoa esim. toisen ulkoästä ihan rohkaisuksi kommentteja.
Pakko sanoa, että eräs ystävättäreni sai minut innostumaan vihreän värin käytöstä, vaikka aina kuvittelin että ko. väri ei sovi minulle.
mitä sanoit epäonnistumisesta. Eli se lyttääminen ei ole koskaan johtunut sinusta, vaan ainoastaan siitä, että olet tärkeä vanhemmillesi ja he eivät itse osaa käsitellä päässään sinun pettymistäsi. Haluavat suojella sinua siltä. Eivät ehkä osaa ajatella, ettet ole enää lapsi.
Minun äitini meinasi kuolla kun olin ihan pieni ja olen alkanut ajatella, että sen jälkeen ja siitä tapahtumasta johtuen hän työnsi ihan selkeästi minut pois. Ehkä tarkoituksella tai ehkä huomaamattaan. Tuokin kai johtuu vain siitä, että häneen sattui se ajatus, että jäisin ilman äitiä ja yritti erottaa minut itsestään, jotta kestäisin jos niin olisi tapahtunut. Ja tavallaan unohti minut, jotta itsekin kestäisi sen tiedon elämän hauraudesta.
Ja se vanhempien hyväksi puolisoehdokkaksi kasvattaminenkin johtuu varmaan siitä, että pelkäävät lapsensa jäävän yksin.
Minua ei tosin ikinä ole yritetty kasvattaa tiettyyn muottiin. Ehkä se on johtunut ympäristöstä, en tiedä. Tai luulen, että sillä ympäristöllä on suurikin vaikutus siihen, että mitkä nähdään miesten asioina ja mitkä naisten vai katsotaanko sellaisia asioita edes. Mummoni kertoi joskus kyntäneensä pellot sodanaikana vauva narulla kiinni itsessään ja kyntöaurassa, kun ei ketään ollut auttamassa. Minullekin on samaa periaatetta noudatellen siis aina annettu raivaussaha jne, mutta ne on otettu aika pian liian painavina pois :)
Ja äitini on kyllä aina iloinen kun kerron kasanneeni huonekaluja itse tai ruuvanneeni jotain. On tosin silti sitä mieltä, että tarvitsen miehen avaamaan limsapullon :) Joskus se huokailee, että miten oikein pärjään, enkö voi juoda limsaa :)
Olen elänyt aina remontin keskellä, niin siitä varmaan johtuu se halu koko ajan remontoida jotain. Ja varmaan sekin että saan ne ikea-huonekalut jotenkin huterasti kasaan :)
Eli minun on annettu kyllä kokeilla kaikkia ns. poikien juttujakin, mutta olen sitten itse ehkä osoittanut niissä, että kaikki kevyemmät ja naisellisemmat jutut sopivat vähän paremmin. Saan varmaan edelleenkin (pienen) kuusen kaadettua, jos pakko on, mutta toivottavasti ei ole :) Enkä muutenkaan oikein tykkää kun puita kaadetaan.
Et varmasti olisi voinut olla minkään muunlainen, jotta vanhempasi olisivat erilaisia. Kun se, millaisia he ovat sinua kohtaan noissa asioissa, johtuu heistä. Ainoastaan voit yrittää sanoa miltä sinusta tuntuu, mutta se tietysti on vaikeaa jos eivät kuuntele.
Joskushan se voi olla niin, että ihmiset inhoavat toisissa sitä, mitä inhoavat itsessään. Eikä sen välttämättä tarvitse olla ollenkaan selvää itselleen, että inhoaa sitä toisissa juuri siksi että inhoaa itsessä. Äitisi kuuluu varmaan tuohon.
Kyllä jotkut kommentoivatkin hyvällä, toisista ne asiat tulevat vaan ulos aika negatiivissävytteisinä.
Vihreä on kiva väri.
Sinulla on kiinnostavia kommentteja. Tuli mieleeni tuosta käyttäytymisestä sellainen käytännön esimerkki; iäkkäät naapurini (80 v) ovat inhottavia, vihamielisiä, epäoikeudenmukaisia ja ilkeitä meitä kaikkia muita talon nuorempia asukkaita kohtaan.
Valittavat kaikkien muiden tekemisistä ja valituksen aiheet ovat täysin epäoikeudenmukaisia ja osin keksittyjäkin.
Heidän ainut tyttärensä kuoli vastikään, ja pikkutyttö jäi ilman äitiä. Purkavat siis surunsa olemalla inhottavia.
Olen joskus miettinyt etenkin työelämässä kun olen kohdannut vastaavanlaista epäoikeudenmukaista ilkeilyä josko taustalla olisi samanlaisia ilmiöitä. Ehkä he eivät kykene hallitsemaan käytöstään. Minua eivät esim. tervehdi lainkaan kun tulen vastaan.
Kyllähän nuo miesten ja naisten työt näyttävät yhä edelleen pätevän. Valtaosa tietokonenörteistä on poikia eli kyllä kai pojilla jokin luontainen taipumus on teknisiin asioihin. Ehkä tyttöjä ei sitten kannusteta tarpeeksi vai onko kyse vain siitä, että tyttöjä eivät koneet ja laitteet yksinkertaisesti kiinnosta.
Kuulostat reippaalta. On totta, että ennen vanhaat naiset tosiaankin pärjäsivät aika hurjissakin olosuhteissa kun oli pakko.
Minusta lapsia ei pitäisi kasvattaa pelkäämään epäonnistumisia koska silloin ei voi yrittää mitään. Olen kyllä saanut aika pahasti nenilleni jo urheiluaikoinani eli en nyt joka asiaa jäisi harmittelemaan tai itkeskelemään. Loukkaantumiset ja urheiluvammat olivat tuskallisia ja välillä oli täydellistä epäonnistumista, mutta ei siihen kuole.
Ikävää, jos saat ihmisiltä negatiivisia kommenttja. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että heillä näyttää olevan tarve kommentoida (neuvoa!?) toisten asioita pyytämättä.