Jättiläisen koti

jeps.. kirjoitti:

16-kesäisen kirjoittama tarina jättiläisestä, joka hyvin itsevarmana rakentaa omaa kotiaan, vihertävässä laaksossa. Kertokaa toki oma mielipiteenne tarinasta, jos sen viitsitte lukea.. Kritiittikin tietenkin kelpaa :)



Jättiläisen koti


Laakson kaikkiin kolkkiin kantautui tuulen mukana ääni, jonka synnytti talonsa kattoa rakentava vaaleahiuksinen Jättiläinen. Itse ääni kuului vasaralle, joka Jättiläisen käden käskystä, iski nauloja lautojen läpi katon perusteisiin. Jättiläinen seisoi keskeneräisen, suuren kotinsa katolla keskittynyt ja ylimielinen katse vaaleilla kasvoillaan. Korkealle taivaalle kohonnut aurinko lähetti pilvettömältä taivaalta kultaisia säteitä kohti mahtavaa Jättiläistä ja hänen keskeneräistä taloaan. Auringon säteet kutittivat Jättiläisen suurta ja voimakasta vartaloa, ja hän laski vasaran kädestään. Hän istahti jalat suorina keskeneräisen kattonsa tukevalle osalle, laskien katseensa kohti laaksoa, missä ei asunut ketään yhtä mahtavaa ja upeaa kuin hän: Jättiläistä, johon verrattuna, laakson muut asukkaat olivat pelkkiä kääpiöitä. Antaessaan katseensa tarkkailla alapuolellaan sijaitsevaa laaksoa hän näki monien eri kukkuloiden laille rakennettuja, punaisiksi, sinisiksi ja vihreiksi maalattuja taloja, joiden katot olivat valmiita ja joiden pihoilla oli kauniita puutarhoja, jotka koostuivat pienistä kukista ja pensaista. Jättiläinen näki joidenkin pienten talojen puutarhoissa ja ikkunoissa pieniä ihmisiä, jotka hän mielestään olisi pystynyt huomaamattaan tallaamaan jalkojensa alle tomuksi, sillä niin suuri ja mahtava hän oli verrattuna laaksoa asuttaviin pieniin olentoihin. Jättiläinen katsoi laaksoa halveksien ja tunsi oman suuruutensa niin ylitsevuotavana, että herkesi nauramaan.


Jättiläinen oli huomannut ylivertaisuutensa laaksoa asuttaviin kääpiöihin heti saavuttuaan laaksoon. Hän oli raivannut tiensä ulos laaksoa ympäröivästä metsästä, tietämättä mistä oli tullut tai minne oli saapunut. Hän oli muistanut ainoastaan kulkunsa pimeässä ja suuressa metsässä, joiden puut olivat kasvaneet tiheään, tehden kulkemisen melkein mahdottomaksi. Hän oli muistanut, kuinka oksat olivat piiskannet hänen käsivarsiaan ja kivet rikkoneet hänen jalkapohjansa. Aikakausilta tuntuneen ajanjakson jälkeen hän oli vihdoin löytänyt ulos metsästä, suureen laaksoon. Nyt vihertävänä kukoistava laakso oli tuolloin näyttänyt hänen silmissään kellastuneelta ja rapistuneelta. Hämmästyksissään laakson eläväisyydestä hän oli kivunnut läheiselle, korkealle kukkulalle, joka oli ikään kuin kutsunut häntä luokseen. Kukkulan laella hän oli tuntenut kuivan tuulen tuivertavan hiuksissaan ja hän oli huomannut kukkulalla kasvavan monia puita. Hän oli asettunut istumaan puun varjoon piiloon auringonvalolta. Hän oli hymyillyt onnellisena laskiessaan katseensa kohti orastavan kevään väreihin pukenutta laaksoa ja sitä ympäröivää suurta metsää, joka jatkui pitkälle horisonttiin. Jättiläinen oli tuntenut ylpeyttä: hän oli vaeltanut tuon suuren metsän läpi, eikä ollut muistaakseen kokenut matkallaan lainkaan väsymystä tai epätoivoa. Ylpeys oli syttynyt palamaan Jättiläisen rinnassa kuin pienen lyhdyn orastava liekki. Hän oli siintänyt katseensa laakson monille pienille kukkuloille rakennettuihin pieniin mökkeihin, jotka olivat kaikki erivärisiä toistensa kanssa. Lyhdyn liekki oli kasvanut Jättiläisen sisällä kun hän oli katsonut säälittävän pieniä hökkeleitä alapuolellaan sijaitsevassa laaksossa. Hän oli itse tiennyt istuvansa laakson suurimman kukkulan rinteellä, jonne hän tulisi rakentamaan kotinsa, kaikista noista suurista puista joita hänen kukkulallaan kasvoi. Kodin, josta tulisi kymmeniä kertoja suurempi ja hienompi kuin laaksossa sijaitsevista erivärisistä mökeistä, joiden asukkaat eivät olisi ikinä selvinneet pois laaksoa ympäröivästä suuresta metsästä, kuten hän: mahtava ja suuri Jättiläinen. Lyhdyn liekki oli kasvanut täyteen kokoonsa.


Jättiläisen palatessa muistoistaan aurinko oli jo laskeutumassa piiloonsa metsästä kasvavien kuusenlatvojen taakse. Jättiläinen nousi istumaan ja kohdisti katseensa laakson pohjalla sijaitseviin, pieniin, mutta hyvin rakennettuihin taloihin. Auringon valo iski lempeästi pienten talojen kattoihin ja siellä täällä, jättiläinen näki kiemurtelevia savukiehkuroita nousevan ilmaan pienten talojen savupiipuista. Jättiläinen nousi jaloilleen keskeneräisen talonsa katolla huomaten samalla pienen olennon kapuavan kukkulan mäkeä ylös. Olento näytti vanhalta valkoisine partoineen ja silinterihattuineen. Yllään hänellä oli ruskea liivi ja vaaleanruskeat housut. Pieni olento kapusi yhä ylemmäs puristaen oikeassa kädessään koukeroista, puusta tehtyä kävelykeppiä. Olennon kavutessa viimein mäen päälle hän istuutui alas ja loi iloisen katseen jättiläiseen, joka seisoi yhä keskeneräisen kattonsa päällä. Jättiläinen mittasi halveksuen katseellaan alapuolellaan istuvaa pientä olentoa. Miten hänenkaltainen pieni kääpiö, uskaltaa kavuta minun suuren ja mahtavan Jättiläisen mäen päälle, Jättiläinen tuumiskeli. Parrakas kääpiö katsoi häntä ystävällisesti ja huudahti ''Tarvitsetko kenties hieman rakennusapua?''. Jättiläisen suupielet muodostivat samantien ylimielisen hymyn hänen vastatessaan itsevarmasti ''Kuinka kuvittelet, että sinunkaltaisesi vanha kääpiö, voisi auttaa kaltaistani suurta ja mahtavaa Jättiläistä?''. Kääpiö käänsi katseensa alas vihertävään ruohoon sulkien samalla silmänsä ''Vai olet sinä mahtava Jättiläinen?'', hän kysyi ääni värähdellen. Jättiläinen kohensi ryhtiään ja ojentautui täyteen mittaansa, kuin pullistuen ylpeydestä '' Kyllä olen? Eikä minunkaltaiseni Jättiläinen kaipaa apua pieneltä kääpiöltä kotinsa rakentamisessa''. Kääpiö nosti katseensa ylös kaivaen samalla housujensa taskusta pyöreälinssiset silmälasit. Hän asetti silmälasit silmilleen ja näytti tutkiskelevan Jättiläistä katseellaan;''Jaahas, vai olet sinä niin paljon minua suurempi, mahtavampi ja voimakkaampi ettei apuni sinulle kelpaa?''. Jättiläinen ratkesi nauramaan ylimielisesti ja huusi kääpiölle takaisin: ''Mitä sinä oikein kuvittelit saapuessasi tarjoamaan apua? Luulitko tosiaan, että minä, antaisin pienen ja vanhan kääpiön auttaa minua, vaikka pärjään yksikseni aivan mainiosti!? Taloni rakentuu kaksi kertaa nopeammin kun saan tehdä työn itse mahtavilla voimillani, eikä jaloissani ole pörräämässä kaltaisiasi pieniä kiusankappaleita!'' Vanha kääpiö ei näyttänyt hätkähtävän Jättiläisen ylimielisistä sanoista vaan vastasi yhä ystävällisellä ja rauhallisella äänensävyllä jättiläisen huutoon ''Vaikka olisit kuinka suuri ja mahtava, tarvitset luultavasti kuitenkin apua muilta olennoilta. Oman kodin rakentaminen on suuren työn ja tuskan takana, mutta tuokin työ tuntuu paljon kevyemmältä ja helpommalta jos lähettyvillä on joku tukemassa ja ojentamassa auttavaa kättä.'' Jättiläinen katsoi jo hieman vihaisesti, suoraan kääpiön pyöreitten silmälasien takana heijastuviin sinisiin silmiin ja jylisi kantavalla äänellä ''Minä en kaipaa apua keneltäkään! Olen tämän laakson suurin ja mahtavin asukas ja rakennan oman kotini paljon suuremmaksi ja loisteliaammaksi kuin nuo teidän säälittävät pienet hökkelinne!''. ''Kenties näin tulee tapahtumaan'' kääpiö vastasi, ''mutta kotisi rakentaminen tulee olemaan sinulle paljon raskaampaa, jos et hyväksy apua muilta olennoilta, vaan päätät tehdä kaiken yksin. Jos antaisit minun auttaa sinua, kodistasi voisi...''. Jättiläinen asetti kätensä puuskaan rintansa päälle ja hänen ylimielisiltä kasvoiltaan ryöpsähtivät sanat keskeyttämään kääpiön lauseen: ''En tarvitse apua keneltäkään, ja viimeisimmpänä hyväksyisin apua kaltaiseltasi pieneltä Kääpiöltä, joka on minua itseäni monta kertaa heikompi! Saan rakennettua kodistani monta kertaa paremman kun teen sen yksin, ilman kenenkään apua.'' Vanha kääpiö näytti viimein luovuttavan ja nosti itsensä puisella kävelykepillään ylös kääntäen selkänsä jättiläiselle. Kääpiö ehti astua muutaman lyhyen askeleen ennenkuin hän käänsi hitaasti päätään ja ja katsoi Jättiläiseen suurilla sinisillä silmillään sanoen ''Jos koet tarvitsevasi apua, olen aina ilomielin valmis auttamaan.''.Jättiläinen nauroi vastatessaan takaisin ''En tule ikinä tarvitsemaan apua keneltäkään, olenhan mahtava Jättiläinen!''


Jättiläinen seurasi talonsa katolta valkopartaisen kääpiön loittonevaa selkää mairea hymy kasvoillaan. Aurinko oli laskeutunut korkeiden kuusien latvojen taakse, antaen yön laskea hämärän verhonsa laakson ylle. Jättiläinen laskeutui istumaan katse tiukasti kääpiön yhä vain kauemmaksi loittonevassa pienessä selässä. Miten häntä itseään monta kertaa pienempi olento pystyisi muka auttamaan häntä kodin rakentamisessa? Jättiläinen nauroi kuvitellessaan säälittävän pienen kääpiön Jättiläisen suuren kodin katon laella, vasara ja nauloja pienissä käsissään. Jättiläisen nauru raikui laaksossa kutsuen hänen luokseen viileän iltatuulen. Hän tunsi palelevansa kylmästä. Jättiläinen nosti polvensa ylös ja kiersi kätensä niiden ympärille. Hän tarkkaili hämärän verhoamaa laaksoa: punaisia, vihreitä, sinisiä pieniä taloja, jotka olivat kaikki omalla tavallaan erivärisiä, ja joiden pihoissa kukoistivat erilaisista pienistä kasveista ja pensaista koostuvat puutarhat. Jokaisessa laakson talossa oli valmiiksi rakennetut katot, ikkunoihin asennetut lasilevyt sekä verhot, ja joka kerta kun Jättiläinen näki vilahduksen ikkunoiden takana elävistä kääpiöistä, hän näki aina kaksi kääpiötä samaan aikaan. Aivan kuin nämä kääpiöt eivät olisi koskaan yksin, vaan heillä olisi koko ajan joku lähellään. Jättiläinen tunsi puistatuksen sisällään; kääpiöt olivat heikkoja, he eivät selvinneet mistään yksin, kuten hän suuri ja mahtava Jättiläinen selvisi. Aika kului hänen tarkkaillessaan laaksoon rakennettuja taloja ja kivilaatoista koottuja pieniä polkuja, jotka johtivat yhdeltä talolta aina seuraavalle taloille, niin että jokainen pieni talo oli kytköksissä toisiinsa. Kaikki muut paitsi Jättiläisen keskeneräinen talo, jota hän ei ikinä suostuisi yhdistämään kääpiöiden taloihin minkäänlaisella polulla. Tuuli kuljetti Jättiläisen katolle kesäisen ruohon tuoksun ja aivan odottamatta, hän tunsi kaipaavansa jotain, minkä olemassaolosta hän ei tiennyt mitään. Yö oli jo langettanut laakson pimeyteen, eikä Jättiläinen erottanut enään pieniä taloja, taikka niiden sisällä asuvia olentoja. Hän asettui makuulle talonsa keskeneräiselle katolle sulkien samalla silmänsä, ymmärtäen samalla mitä kaipasi: tähtiä. Niiden loistokkus ja tuike tuntui yhtäkkiä Jättiläisestä ihanalta ja kauniilta. Onnessaan hän avasi silmänsä odottaen näkevänsä taivaan täydeltä tähtiä, mutta niiden ja hänen välissään oli jotain: haurasta, melkein jopa läpinäkyvää. Aine vaikutti heikolta ja Jättiläinen tunsi, kuinka voisi kättään liikuttamalla heilauttaa tuon hataran verhon pois hänen ja tähtien välistä. Jättiläinen nosti kätensä ja yritti koskettaa hataraa verhoa, mutta hän ei kyennyt. Hänen kätensä ei ollut riittävän pitkä eikä hänen mielensä riittävän vahva. Hämmästyneenä Jättiläinen huomasi kaipaavansa tähtiä enemmän kuin koskaan. Hän tarkkaili pilviverhoa ja huomasi siinä pienen raon, josta kajastui heikosti valoa. Tähti, mutta vain yksi, ja sekin vaikutti kovin heikolta ja pieneltä. Tähden valo ei loistanut kirkkaasti ja se vaikutti Jättiläisen mielestä selvästi kaipaavan muita tähtiä ympärilleen. Mutta katala pilviverho piilotti loput tähdet yksinäisen tähden ympäriltä. Jättiläinen tunsi jonkin liikahtavan sisällään ja sulki raskaalta tuntuvat silmäluomensa. Ehkä hän unessaan näkisi jälleen loput tähdet, jotka hän oli kadottanut.

Seuraavana aamuna Jättiläinen heräsi kasvojaan piiskaaviin sadepisaroihin. Hän avasi silmänsä, mutta samassa yksi ärhäkkä sadepisara roiskahti hänen silmänsä sisälle. Hän käännähti vaikertaen piilottaen silmänsä kätensä taakse. Hänen silmäänsä särki ja hän tunsi sateen yhä piiskaavan kehoaan. Jättiläinen tiesi, että hänen pitäisi jatkaa talonsa rakentamista tänään, mutta ei tiennyt olisiko hän kykenevä rakentamaan tässä piiskaavassa kelissä. Samassa hän muisti kuka oli: laakson voimakkain ja mahtavin, ainoa, joka näistä laakson asukkaista oli raivannut tiensä metsän siimeksistä tähän laaksoon, henkilö, joka asui laakson korkeimmalla kukkulalla; hän oli Jättiläinen. Edes näin piiskaava sade ei olisi tarpeeksi voimakas mitelläkseen hänen voimiensa kanssa. Tottakai hän pystyisi rakentamaan kotiaan tässä piiskaavassa sateessa ja puhurtavassa tuulessa. Jättiläinen hypähti katolta alas ja laskeutui kostealle ruoholle pitäen taitavasti tasapainonsa. Hän asteli valmiiksi tekemänsä lautapinon viereen ja nosti sen olalleen. Hän heitti lautapinon keskeneräisen talonsa katolla ja näki, kuinka yhtäkkiä tuuli tarttui pinon päällimmäiseen lautaan, kuljettaen sen kauas pois muista laudoista. Jättiläinen kapusi nopeasti katolle pitääkseen muut laudat yhdessä, mutta yllätyksekseen huomasi ettei tuuli tarttunut niihin. Hän katsoi yksinäisen laudan lentoa tuulen mukana ja näki kuinka se nousi korkealle ylös, metsän yläpuolelle ja pian tömähti alas keskelle metsää. Jättiläinen irrotti katseensa siitä taivaan kohdasta, jossa lauta oli vielä äsken ollut ja keskitti huomionsa katolla pysyneeseen lautapinoon. Hän oli edellisenä päivänä jättänyt katolle nauloja ja vasaran, täsmälleen samalle kohdalle missä ne nytkin olivat. Jättiläinen nosti voimakkaalla kädellään vasaran ylös, otti toiseen käteensä nauloja, asettaen samalla laudan oikealle kohdalle ja alkoi jälleen rakentamaan kotiaan. Aika kului ja jättiläinen oli yhä talonsa katolla, litimärkänä, mutta päättäväisenä ja itsevarmana. Talo ei kuitenkaan ottanut rakentuakseen: aina kun jättiläinen sai lankun oikealle kohdalle ja naulattua sen kiinni katon tukipilareihin, tuuli tarrasi lankkuun ja repi naulat paikoiltaan. Useimmat laudat Jättiläinen sai napattua ilmasta kiinni, ennen kuin ne kulkivat tuulen mukana metsän siimekseen, mutta jotkut yksinäiset lankut matkasivat metsän ylle ja putosivat puiden keskelle, aivan kuten ensimmäinen lankku oli pudonnut. Hiljalleen katon rakentaminen kuitenkin eteni ja erittäin pitkältä ja puuduttavalta tuntuneen ajanjakson jälkeen Jättiläinen vihdoin löi vasarallaan viimeisen naulan kattoonsa ja istahti tarkastelemaan työnsä jälkeä. Katto oli täynnä pieniä rakoja, joista pääsisi sateella valumaan vettä talon sisälle, mutta Jättiläinen oli kuitenkin ylpeä itsestään. Kukaan laaksossa asuvista kääpiöistä ei olisi suoriutunut samanlaisesta urakasta kuin hän oli juuri suoriutunut. Sade piiskasi yhä hänen kasvojaan ja hän tunsi hytisevänsä kylmästä. Hän käänsi katseensa yhteen laakson pienistä taloista ja näki talon ikkunassa saman vanhan miehen, joka oli tarjoutunut auttamaan häntä. Vanha kääpiö katsoi kotinsa ikkunasta suoraan kohti Jättiläistä, vierellään yhtä vanha pitkähiuksinen naispuolinen kääpiö. He molemmat katsoivat surullisin ja säälivin ilmein Jättiläistä. Kohdatessaan vanhan kääpiön katseen Jättiläinen tunsi vihantunteen kasvavan sisällään. Miksi he katsoivat häntä säälivästi? Jättiläinen mietti, olihan hän juuri rakentanut kattonsa valmiiksi rankimman sateen aikana mitä hän itse oli ikinä kokenut! Tuskastuneena ja väsyneenä hän asettui makuulle märän kattonsa päälle ummistaen samalla silmänsä.


Salama välähti Jättiläisen sulkeutuneiden silmäluomien takana ja pian kuului ukkosen jylinää. Hän räpäytti silmänsä auki ja näki yllään tummemman taivaan kuin olisi ikinä pystynyt kuvittelemaan. Mustat pilvet olivat piilottaneet auringon kokonaan taakseen, eikä valoa tuntunut loistavan mistään. Pilvistä lähtevä sade oli monin kerroin rankempi kuin edellisenä päivänä, ja kaikkialla Jättiläisen ympärillä välähteli salamoita. Hän nousi istumaan harmistuneena tietäen, että katossa olevat reiät täytyisi peittää. Noustessaan seisomaan, hän nosti oikeaan käteensä vasaran ja vasempaan jäljelle jääneet muutamat lankut, jotka riittäisivät reikien peittämiseen. Jättiläisen lähtiessä kulkemaan kumarassa kohti kattonsa rakoja, hän tunsi yhtäkkiä liukastuvansa märkään kattolankkuun. Salamat iskivät kaikkialla Jättiläisen ympärillä ja sade suorastaan rojahti hänen päällensä; ensimmäistä kertaa elämässään, Jättiläinen tiesi tuntevansa pelon kiskaisun sisimmässään. Hän heilutti käsiään pitääkseen tasapainonsa, mutta voimakas tuuli tarttui hänen vartaloonsa, saaden hänet toivomaan apua keneltä tahansa, joka olisi kykeneväinen auttamaan häntä pysymään pystyssä. Jättiläinen kaatui kylki edellä kattonsa päälle, ja tunsi otteensa lipeävän lankuista ja vasarasta. Salamat iskivät laaksossa entistä kovempaa, Jättiläisen liukuessa kohti kattonsa reunaa. Katto tuntui kovalta, sen raapiessa Jättiläisen ihoa vasten. Hän tunsi liukuvansa alas katolta ja yritti viimeisillä voimillaan tarrata kiinni katon reunaan, mutta hänen otteensa ei pitänyt. Pelko oli vallannut hänen kehonsa, kun hän huusi kauhuissaan, huomatessaan samalla katon kadonneen altaan. Jättiläinen tunsi kasvojensa mätkähtävän märälle ruoholle ja lautojen, naulojen ja vasaran leviävän kolisten kaikkialle ympärilleen. Hän yritti nousta, mutta tunsi itsensä liian voimattomaksi. Hän jäisi maahan makaamaan, kunnes keli kohenisi ja hänen voimansa palautuisivat. Ummistaessaan väsyneitä silmiään hän kuitenkin tunsi jonkun tarraavaan käsivarteensa ja nostavan hänet pystyyn. ''Mennäänpäs nyt sisälle tähän sinun mökkiisi'' vanha kääpiö sanoi.


Jättiläinen heräsi märän puulattian päältä ja näki kattonsa raosta pilkistävän sinistä taivasta. Linnut lauloivat ulkona ja hän haistoi ihanalta tuoksuvan kostean ruohon. Jättiläinen nousi käsiensä varassa istumaan ja näki lähellään istuvan vanhan kääpiön, joka tarkkaili häntä pyöreitten silmälasiensa takaa, Jättiläinen tunsi suunsa liikkuvan ja kuuli puhetta, joka kuulosti kovasti hänen ääneltään ''Sinä kannoit minut sisään myrskystä?''. Jättiläinen kuuli äänensä kysyvän, muttei muistanut tarkoituksella sanoneensa kysymystä. Vanha kääpiö katsoi häntä lierihattu lievästi päänsä päällä vinossa ja vastasi ''Kyllä''. Jättiläinen tunsi jälleen suunsa liikkuvan ''Mutta, miksi?''. Kääpiö katsoi häntä ja vastasi: ''Näytit tarvitsevan apuani.''. Nyt Jättiläinen tunnisti oman äänensä ja vastasi kiihtyvästi ''En olisi tarvinnut apuasi, olisin pärjännyt mainiosti itse!''. Vanha kääpiö hymyili ja haroi oikean käden sormillaan valkoista, tuuheata partaansa: ''Makasit kuurosateessa märällä nurmella, etkä näyttänyt jaksavan nousta ylös. Jos en olisi auttanut olisit voinut paleltua kuoliaaksi.'' Jättiläinen katsoi vanhaa kääpiötä hämmentynyt ilme kasvoillaan kykenemättä vastaamaan juuri ilmaistuun totuuteen. Hiljaisuuden vallitessa Jättiläinen haroi kädellään hiuksiaan ja tunsi äsken vielä tuntemattomalta kuulostaneen oman äänensä sanovan hiljaa ''Kiitos...''. Vanhus hymyili ystävällisesti ja vinkkasi Jättiläiselle silmää ''Ole hyvä.''. Auringon valo tunkeutui katon reikien läpi muodostaen ympäri hökkeliä pieniä valopatsaita ja Jättiläinen huomasi vanhuksen tarkastelevan valopatsaita hieman huvittunut ilme ryppyisillä kasvoillaan. ''Kodin rakennus ei sitten kuitenkaan sujunut yksiksesi niin mallikkaasti kuin kuvittelit?''. Jättiläinen tunsi kolauksen sisimmässään ja tunsi mahtavuutensa valtaavan jälleen mielensä; hän oli sentään rakentanut kattoa rankkasateen ja myrskyn pauhatessa ympärillään. ''Rakentaminen sujui minulta erinomaisesti! Haluaisin kovasti nähdä miten itse olisit rakentanut kattoa samanlaisessa myrskyssä kuin itse rakensin!'' hän huusi. Vanhan kääpiön ilme ei taaskaan hätkähtänyt hänen vastatessaan, mikä raivostutti Jättiläistä entisestään. ''Rakentaessani oman kotiani, pauhasi ympärilläni täysin samanlainen, ellei pahempikin myräkkä kuin eilen sinun rakentaessasi. Jos et ole huomannut minun kattoni ei kuitenkaan ole täynnä reikiä kuten oman kotisi katto. Syy miksi omasta katostani tuli yhtenäinen, vaikka rakensinkin sen myrskyn keskellä on, että sain apua muilta ihmisiltä. Jos minua ei olisi autettu katostani olisi varmasti tullut samanlainen reikäjuustoa muistuttava tekele kuin omastasi.'' Jättiläinen katsoi vanhaa kääpiötä ylimielinen ilme kasvoillaan ja sanoi ''En ole yhtä heikko kuin te kääpiöt! Olen mahtava Jättiläinen enkä tarvitse muiden apua kotini, tai minkään muunkaan rakentamisessa! Toisin kuin te säälittävät pienet olennot, jotka joudutte päivästä toiseen turvautumaan toistenne apuun! Olisin selvinnyt kattoni rakentamisesta aivan mainiosti jos myrsky ei olisi iskenyt kesken rakentamista! Toisin kuin sinä sain sentään tehtyä kotini valmiiksi turvautuen vai itseeni!''. Vanha kääpiö katsoi Jättiläistä jälleen se sama säälivä ilme kasvoillaan kuin ennenkin ja vastasi, tuskin kuiskausta suuremmalla äänellä. ''Jokainen meistä tarvitsee apua muilta. On tärkeätä tietää, että aurinkoisten päivien jälkeen saapuu usein myrskyisiä päiviä. Aurinkoisina päivinä pärjäät sinäkin ystäväiseni varmasti hyvin yksinäsi, mutta myrskyn saapuessa, tarvitset tukea muilta, aivan kuten me muutkin.''. ''Mutta...'' Jättiläinen aloitti, mutta ei enään löytänyt sanoja. Hän tunsi jonkin muuttuvan sisällään ja katsoi vanhusta suoraan hänen sinisiin kokeneisiin silmiin, joista kuvastui ainoastaan ystävällisyys. Hän tiesi vanhuksen olevan oikeassa, hän ei olisi itse jaksanut nousta ylös menetettyään tasapainonsa, ja ilman vanhuksen apua... Kuka tietää mitä hänelle olisi voinut käydä. Jättiläinen katsoi kuraisia vaatteitaan: valkoinen paita oli värjäytynyt kaikkialta vihreäksi ja hänen siniset housunsa olivat täynnä ruohosta irtaantuneita jälkiä. Jättiläinen ponnisti ylös ja näki kuinka valkopartainen vanhus teki samoin. Seistessään saman katon alla vaatteensa liannut nuori mies huomasi olevansa sentilleen samanpituinen kuin itseään monta vuosikymmentä vanhempi, valkopartainen mies. Vanhus kysyi nuorukaiselta ''Jos haluat, voimme rakentaa yhdessä kattosi nyt valmiiksi?''. Nuorukainen nieli ylpeytensä ja nyökkäsi ''Jos vain sinulle sopii''. Nuorukaisen sisällä palanut liekki oli sammunut.

Vanhus ja nuorukainen makasivat yhdessä valmiiksi rakennetun katon päällä ja tarkkailivat pilvetöntä yötaivasta. Tähdet sädehtivät kauniissa rykelmässä. Linnut lauloivat kauniita laulujaan yöhön, kevyesti puhaltavan tuulen säestyksellä. Nuori mies katsoi vieressään makaavaa, vanhaa miestä, jonka parran siimeksistä erottui ystävällinen hymy ja nuorukainen tunsi itsekin hymyilevänsä. Hän kohdisti katseena taivaalle ja huomasi vihdoin näkevänsä loputkin tähdet. Hatara pilviverho oli väistynyt. Tähtien joukosta Jättiläinen löysi sen, vain muutama päivä sitten niin heikkoa valoa loistaneen yksinäisen tähden. Nyt tähden hehku oli yhtä voimakkaan iloista kuin muiden sitä ympäröivien tähtien. Hopeinen verho oli väistynyt ja yksin jättäytynyt tähti, oli vihdoin päästänyt ystävänsä luokseen.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä