Tätä olen itsekseni miettinyt jo kohta parikymmentä vuotta. Eipä tästä viitsi puhua ainakaan tuttujen kanssa.
Neljästä lapsesta (kolme omaa ja yksi miehen) yksi omista on jäänyt jotenkin etäiseksi. Suunnilleen samanlainen suhde kuin poikapuoleenkin.
Jätkässä ei ole mitään vikaa, päinvastoin perheen kultapoju: ysiluokalta kaksi stipendiä, taidelukiossa todistuksessa useista aineista kymppejä, harrastaa useita urheilulajeja vain omaksi huvikseen vaikka voisi jopa pärjätä kilpailuissa, paljon kavereita. Kun on maailmalla reissussa en ole huolissani koska tiedän että pärjää jne.
Kukaan pojista (oikeastaan nuoria aikuisia jo) ei polta eikä juo vaikka tilaisuus olisi helposti: perheen elannon tarjoava ruokakauppa on vain seinän takana samassa talossa kalja-, siideri-, lonkero- ja tupakkahyllyineen. Niistä vain puuttuu se saavuttamattomuuden hohto :D
Pojalla vain on paria kirjainta vaille ex-miehen nimi mistä syystä taisi pienenä tulla isin suosikiksi. Nykyään kyllä tietää hyvin isänä nätisti sanottuna "puutteet" eikä ihaile häntä sokeasti kuten nuorimmainen yhä tekee.
Toisaalta meillä on parhaat välit, poika kertoo aina kaiken toisin kuin muut.
Syntymänsä aikoihin vaahtosivat tutin haitallisuudesta, sitä ei saatu sairaalasta toisin kuin esikoiselle ja parin viikon ikäisenä kun sitä tarjottiin ei enää kelvannut. Siispä kaksi vuotta hänellä oli tuttina äitin tissi, en siitä kyllä pahastunut sen kummemmin. Hyvin olen hänet aina hoitanut, mutta jonkinlainen syyllisyys vaanii kumminkin koko ajan taustalla.
Outoa.
Esikoinen oli kiusattu ja nuorimmainen kiusaaja, onneksi hänelle löytyi diagnoosi ja lääkitys. Muista on ollut monenmoista harmia ja huolta toisin kuin tästä keskimmäisestä.
Vielä oudompaa.
Kommentteja kaipaan.
Neljästä lapsesta (kolme omaa ja yksi miehen) yksi omista on jäänyt jotenkin etäiseksi. Suunnilleen samanlainen suhde kuin poikapuoleenkin.
Jätkässä ei ole mitään vikaa, päinvastoin perheen kultapoju: ysiluokalta kaksi stipendiä, taidelukiossa todistuksessa useista aineista kymppejä, harrastaa useita urheilulajeja vain omaksi huvikseen vaikka voisi jopa pärjätä kilpailuissa, paljon kavereita. Kun on maailmalla reissussa en ole huolissani koska tiedän että pärjää jne.
Kukaan pojista (oikeastaan nuoria aikuisia jo) ei polta eikä juo vaikka tilaisuus olisi helposti: perheen elannon tarjoava ruokakauppa on vain seinän takana samassa talossa kalja-, siideri-, lonkero- ja tupakkahyllyineen. Niistä vain puuttuu se saavuttamattomuuden hohto :D
Pojalla vain on paria kirjainta vaille ex-miehen nimi mistä syystä taisi pienenä tulla isin suosikiksi. Nykyään kyllä tietää hyvin isänä nätisti sanottuna "puutteet" eikä ihaile häntä sokeasti kuten nuorimmainen yhä tekee.
Toisaalta meillä on parhaat välit, poika kertoo aina kaiken toisin kuin muut.
Syntymänsä aikoihin vaahtosivat tutin haitallisuudesta, sitä ei saatu sairaalasta toisin kuin esikoiselle ja parin viikon ikäisenä kun sitä tarjottiin ei enää kelvannut. Siispä kaksi vuotta hänellä oli tuttina äitin tissi, en siitä kyllä pahastunut sen kummemmin. Hyvin olen hänet aina hoitanut, mutta jonkinlainen syyllisyys vaanii kumminkin koko ajan taustalla.
Outoa.
Esikoinen oli kiusattu ja nuorimmainen kiusaaja, onneksi hänelle löytyi diagnoosi ja lääkitys. Muista on ollut monenmoista harmia ja huolta toisin kuin tästä keskimmäisestä.
Vielä oudompaa.
Kommentteja kaipaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mutta toivottovasti muistit antaa positiivista huomioo sitäkin enemmän.
Oletko nyt ihan varma että et rakasta häntä yhtä paljon, kun muita?
Vietä hänen kanssaan aikaa, käy syömässä, leffassa shoppaamassa, ym ym ym. Tai pelakkaa ja vetäkää kännit kaksin.
Kyllä se tunne siitä lähtee sitten laimenemaan!
Rakkautta on niin monenlaista joten millä sen mittaa? Se ongelmalapsi mittauttaa kiintymyksen päivittäin monta kertaa ja ns helppo ei koskaan.
Mä tiedän myös että esikoinen pärjää aina ja sen riippumattomuus tavallaan ehkä tekee siitä pikkasen etäisemmän. Kotonakin se eristäytyy omaan kämppäänsä enemmän kuin muut jotka isotkin tunkee kainaloon. Sen kanss aon sellaista rinnakkaiseloa..
Keskimmäiset on sellaisia että aina on pikku stressi niiden sioiden suhteen ja niiden kyky selviytyä ilahduttaa jos ilahduttaa. Jos ne lähtee jonnekin niin aina on pieni jännitys ja pelko pers**** miten menee jne. Ne tavallaan mittaa sitä suhdetta siis jatkuvasti.
Nuorin on aika samanlainen kuin vanhin, mutta juniorina eri asemassa kuitenkin hännänhuippuna..
Täällä oli joskus vastaavaa keskustelua joku reilu vuosi sitten varmaan kun joku sanoi tietävänsä kenet lapsistaan pelastaisi jos voisi pelastaa vain yhden. Niin mäkin vaikka se ei ollut helppoa myöntää. Silti kaikki varmasti saa tarvitsemansa kiintymyksen ja hoivan, mutta toiselle se on tarjottava sillä riskillä että se ei kelpaa ja toinen hakee sen vaikka väkisin!
Ja kun katson meidän isää niin sille se kallein on se, joka ei ole mulle niin läheinen ja sen läheisin on se mulle etäisin. Jokainen on siis erityinen vanhemmalleen ja se tunne on musta tärkeämpi kuin olla lättähattuna koko joukko.
Mä olen jutellut tuttujenkin kanssa tästä ja se oli aika yllättävä keskustelu... Yksikin äiti hyvitti yhdelle lapselleen sitä että ei mielestään rakasta sitä niin paljoa kuin muita ja meidän muiden tulkinta oli ollut että se lellii sitä yhtä muiden kustannuksella! Nyt se kyseinen lapsi on eniten yhteydessä kotiin kun kaikki on sieltä muuttaneet pois ja vaikka se asuu kaikkein kauimpana. Eli ei sekään ihan kai metsään voinut mennä?