Millainen mummo sinulla oli?

Sitä tarkoitin siis sanoa, että isovanhemmilta vaaditaan nykyisin tosi paljon. Minun mielestä lapsella voi olla tärkeä suhde isovanhempiin, vaikkei heitä näkisikään kuin kerran vuoteen. Yhtäkin hyvää muistoa lapsuudesta voi muistella aikuisena lukemattomia kertoja.

Olisi kiva lukea palstan isovanhempien kokemuksia omista isovanhemmistaan, siksi kirjoitin isovanhempien jutut-osioon.

mummoa.Toisen kanssa olin jopa asunut muutaman vuoden samassa taloudessa ennen kouluikää.Toisen mummon luona serkkujeni perhe asui samassa ja tätä mummoa pidin ehkä enemmän heidän mummonaan.
Näimme mummoja usein ,molempia ja ihan mukavia muistoja on molemmista.Lapselle on tärkeää,että huomaa olevansa isovanhemmille tärkeä,ei tarvita mitään ihmeellisia erityistoimia.
Lomilla olimme mummolassa joskus yötäkin,vaikka asuukin aika lähellä.Leikittiin ulkona ja touhuiltiin kaikkea mummon kanssa ja saatiin katsoa lastenohjelmia telkkarista.Se oli luksusta,koska omassa kodissa ei silloin vielä sellaista ollut.

Isän puolelta mummi oli elossa mutta ukki oli kuollut jo isäni ollessa lapsi. Neljä ensimmäistä elinvuottani asuimme isoäidin kanssa samassa taloudessa. Minulla on hänestä hyvin lämpimät ja hyvät muistot. Muuton jälkeen en tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen, äiti oli ihminen joka ei tullut kenenkään kanssa toimeen.

Äitini molemmat vanhemmat eli, mutta 600 kilometrin päässä. Kerran lähdimme äidin kanssa tapamaan hänen vanhempia, isoäiti ei päästänyt meitä lapsia edes sisään, se oli ainut kerta kun hänet näin. Isoisä asui meidän luona jonkin aikaa vaimonsa kuoleman jälkeen, olin silloin jo kolmannella luokalla. Ei hän meistä lapsista välittänyt, pyöri hotapulveri humalassa aamusta iltaan ja riiteli äidin kanssa. Vajaan vuoden päästä hän muutti takasin kotiseudulle ja kuoli pian sen jälkeen.

Isäni oli ukin roolissa ihana, lapsemme muistavat hänet vieläkin lämmöllä. Äidistä ei oikein mummiksi ollut, hän sekaantui kyllä kaikkiin asioihin ja sotki ihmisten elämät, apua häne ei halunnut edes antaa.
Anoppiani en koskaan tavannut, hän kuoli jo vuosikymmen ennen meidän avioliittoa. Appeni kuoli myös niin nuorena, että lapsille ei paljon muistoa hänestä jäänyt.

Kaipasin koko lapsuuteni isovanhempia, mitä minulla ei ollut. Ja valitettavasti turvallista isovanhemmuutta lapsilleni tarjosi vain minun isä.
Onneksi on vielä neljä pientä lastenlasta, nyt kun olen päässyt irti työelämästä ja elän leskenä. Heille annan niin paljon aikaa kun pystyn. Olen terve ja voimissa, kaikki isovanhemmat eivät ole.

Mummona olen pyrkinyt pitänyt kaikista lastenlapsistani tasapuolisesti, enkä aseta heitä eriarvoiseen asemaan. Minun mummoni oli ihana meidän suurten ikäluokkien lapsikatraan kanssa, serkut ja sisaruslaumat olivat kaikki yhtä rakkaita hänelle. - Oma äitini taas oli aika puolueellinen ja oli joskus välinpitämätön osalle lastenlapsiaan, mutta sitten paljastuikin hänen sairautensa. Vasta jälkeenpäin ymmärsimme, että äiti oli aika väsynyt. Me tulkitsimme se aikanaan vanhenemisen piikkiin. Parikymmentä vuotta sitten vanhenevia vanhempia pidettiin vaan mummoina ja pappoina, eikä heidän asioihin kiinnitetty niin huomioita. Nythän on kaikenlaisia palveluja senioriväelle ja heidän terveydenhoitoonsa ja varsinkin omahoitoon kiinnitetään aivan eri tavalla huomioita. Ja onhan yleisesti seniori-ikäiset terveempiä ja nuorekkaampia kuin sukupolvi aikaisemmin.

Isovanhemmat puuttui minulta, kun olin ollut 2-vuotias viimeinen mummoni kuoli, enkä tietenkään voi muistaa häntä.
Mummo oli asunut meidän viereisessä mökissä, ukki oli kuollut jo monia vuosia aiemmin.
Äitini oli hoitanut mummoa ( anoppiaan ) ihan viimeiseen asti.
Äidin vanhemmat olivat kuolleet aika nuorina 50-60 vuotiaina, eikä kukaan sisaruksistani olleet vielä syntyneet.
Äidin äidistä ei ollut edes valokuvaa meillä, nyt vuosi sitten sain käteeni äidinäidin kuvan ensikertaa, se oli liikuttavaa...

Koko lapsuusajan kaipasin isovanhempiani ja olin kateellinen kavereilleni, kun heillä oli kaksin kappalein mummoja ja ukkeja :(

Minulla on kuitenkin muistoesineitä mummolta, mutta äidin puolelta ei ole muuta muistoa kuin valokuvat.

Omilla lapsilla on ollut isän puolelta pappa, johon meidän lapset ei kovin hyvin tutustuneet, hän oli alkoholisoitunut ja asui kauempana meistä.
Käytiin kuitenkin häntä katsomassa joskus ja hänkin kävi meillä parikertaa lasten ristiäisissä.
Hän muisti lähettää kuitenkin aina joulukortin ja soittelikin meille.

Minun isäni ja äitini asuivat samalla kylällä kun mekin ja heistä lapsilla on hyviä muistoja, mummi elää vielä ja on nyt palvelutalossa, minä hoisin häntä pitkään kotonaan, mutta nyt jo siinä kunnossa että en jaksanut nosteluja ym.
Mummista ja ukista oli suuri apukin, kun lapset olivat pieniä, käytiin paljon marjassa ja sienessä, silloin lapset olivat mummolassa hoidossa, palkkioksi heille tuotiin marjat ja sienet talveksi:)

En siihen aikaan vaatinut tai pyytänyt mitään erikoista, oli vaan hyvä kun lapset viihtyivät heillä hyvin ja homma hoitui.
Huomasin kyllä että lapset piristi heidän päiviään, vaikka sairauksiakin heillä oli, lapset eivät olleet koskaan pitkää päivää heillä, eikä koskaan yökylässä, kun ei ollut tarve.

Toivon ainakin että lapsilleni on jäänyt kivat muistot vanhemmistani ja haluan olla hyvä mummi omille lastenlapsilleni, apuja lapsilleni haluan antaa voimieni mukaan ja se riittää, kun tekee sen mitä voi ja hyvin...

koska molempien vanhempieni vanhemmat olivat koulleet jo 30-luvulla. Itse olen syntynyt 50-luvulla. Ei isovanhempia osaa kaivata, jos heitä ei ole koskaan ollutkaan. Vasta murrosikäisenä tulin ajatelleeksi sitä, että monilla lapsilla oli mummeja ja pappoja jopa kaksin kappalein. Isovanhempien puuttuminen oli kuitenkin lapsuudessani yleisempää kuin nykyisin, koska ihmiset kuolivat nuorempina.

Minulla oli mummo ja ukko. He olivat isäni vanhemmat. Ja heidän luonaan sain viettää aina kaikki lapsuuteni kesät ja muut lomat. Itse asiassa, ei ollut edes muita vaihtoehtoja.

Olen kaupunkilaislapsena tavattoman kiitollinen noista kesistä. Aurinkoisista päivistä, ensimmäisistä kellarinkatolla kypsyneistä mansikoista. Ja kaikesta siitä muusta, mitä kesiin kuului. Joskus teimme jopa automatkoja ukon sukulaisiin ja kävimme tapaamassa myös mummoni siskoja.

Noina kesinä tutustuin myös sellaisiin ihmisiin, jotka ovat vaikuttaneet elämässäni paljon. Ja ovat ystäviäni, vielä tänäkin päivänä. Tapailen heitä aina satunnaisesti, käydessäni paikkakunnalla. Enää ei ole jäljellä muuta, kuin pelkkä *mummola*. Mummo ja ukko ovat levänneet jo vuosikymmeniä hautausmaalla. Mutta, onneksi on nuo muistot ja ystävät vielä jäljellä.

Tärkeitä asioita lapsuudesta :)

minulla on mummi isän puolelta ja ukki äidin puolelta. muut isovanhemmat kuolivat vanhempieni ollessa nuoria.

lapsuudessani vietin lomat sukulaisten luona ainakin osaksi. sekä mummilla että ukilla ja mummin siskolla, eli isotädilläni. edelleen tapaan mummia ja hänen siskoaan useamman kerran vuodessa vaikka asuvat kaukana. ukki on vanha eikä enää pahemmin matkustele. itse olen pian 25 ja edelleen silloin tällöin matkaan mummille ja isotädille junalla. aina yhtä mukavaa tavata heitä. lapsuudesta muistan heistä paljon hyvää ja olen onnellinen että he ovat edelleen elämässäni. muistan miten taiteellinen mummi maalasi meille satukirjoja itse ja täti auttoi ompelemisessa. ja ukki antoi postimerkkejä ja vei katsomaan kaukoputkella kuuta. ukin luona sai usein vanukkaita ja hän vei meitä eri leikkipuistoihin kaupungissaan. isotäti vei veneellä kalaan ja mummin luona näki muitakin sukulaisia, serkkuja ja setiä ja tätiä. nykyään kun eillä käyn, tulee aina muistot mieleen ja hyvä fiilis. puhutaan paljon kaikenlaista ja jos ei nähdä muuten niin soitellaan kun tosiaan asuvat aika kaukana. edelleen menen isotädin kanssa kalaan ja mummin kanssa esim taidenäyttelyihin. todella ihanaa! olen muistanut heitä kiittää nyt ns vanhemmallakin iällä. muistan myös isoisoäitini (mummin ja isotädin äidin) joka kuoli kun olin 7. hän oli mukava mummo, joka kyllä oli jo niin vanha että makasi vaan sängyssä. katsoi kun me lapset leikittiin ja oli mielenkiintoinen persoona. muistan miten haikealta tuntui hänen hautajaisissaan.
nyt olen taas ensi kuussa näkemässä sukulaisia ja suunnitellaan jo yhdessä kesää. sitten taas mennään ongelle ja uimaan (mummi huutaa rannalta että ui rantaan päin ja minä huudan että olen kohta jo 25!) mahtavaa! olen onnekas kun meillä on niin hyvät suhteet!

minulla isovanhemmista,ei pahaa sanaa kenestäkään.Molemmat isovanhemmat asuivat lähellä kun olin pieni.Ja ne eivät olleet missään uraputkessa olleetkaan koskaan.Mummot olivat olleet aina kotiäitejä ja isätkin aika paljon kotona,pitivät huolta suuremmista ja raskaimmista töistä.Näinhän se luonnonlakien mukaan oli mentäväkin.
Turvallinen lapsuus kaikenkaikkiaan,minun mummojani en koskaan nähnyt humalassa,toinen pappa kyllä otti,mutta ei koskaan ollut paha ainakaan meille lapsille.Joskus kyllä humalassa höpötti omiaan,mutta ei se haitannut,kun muut olivat selvin päin.

Mummuni oli melkein aina navetalla ja kun pääsin pariksi yöksi sinne kylään,olin aina tillaamassa elukoita ja hoitamassa kanoja. Mummu oli pieni ja sitkeä lonksuvissa saappaissaan. Tukka oli nutturalla ja letin pää oli ohut kuin rotan häntä. Hän teki maailman parasta juustoa ja toi meille aina kuumaa vastapaistettua juustoa puukonkärjellä. Rakastin mummoa kovasti. Nyt touhuan lastenlasteni kanssa samoin kaikenlaista pikkuhommaa. En juurikaan osaa "leikkiä" heidän kanssaan.

ei leikitty edes toisten lasten kanssa.


Äitini äiti ja isä kuolivat molemmat äidin ollessa alle 8 vuotta.
Äidin eno joka oli vaimoineen äitini huoltaja, oli äitiäni vain 14 vuotta vanhempi. Täällä otto mummolassa kävimme kerran vuodessa kahvilla, silloin istuttiin hiljaa tuvassa kansallispuku päällä. He kävivät vasta vierailulla, myös noin kerran vuodessa. Äidin enon kuoltua ei vierailtu enää kumminkaan päin.

Isän äiti eli, olin 16v. hänen kuollessaan, Vaari kuoli ollessani 3kk. Mummu asui sedällä, jolle oli antanut talon syytinkiä vastaan. Mummolassa kävimme ehkä keskimäärin kaksi kertaa vuodessa kahvilla, silloin istuttiin hiljaa paikallaan. Mummu kävi meillä 1-2 kertaa vuodessa, oli myös 3-4 yötä vierailua kohti. Mummu istui hiljaa keinutuolissa, hän käveli kolmella jalalla hyvin vaivalloisesti. Mummu ei paljon puhellut, mutta hänen silmänsä seurasivat meitä lapsia, meitä oli silloin kuusi.
Lapset eivät saaneet puhua kun aikuiset puhuivat. Tarjottavaa sai ottaa kun aikuiset olivat ottaneet. Vierailuissa oli kivointa se, että silloin ruokaa sai, muuten ruoka astiat olivat jo lähes tyhjiä, kun tuli lasten vuoro ottaa. Leipää ja voita oli, maitoa sai yhden lasillisen ruokailua kohti.

Lasteni isän äiti, oli kuollut jo vuosia ennen, kuin tapasin heidän isänsä. Lasteni vaari kuoli heidän ollessaan 8 kk ja 4 v. Vaarin suurin huvi oli pelotella vanhinta lastani niin, että tämä itki pelosta, konstit olivat oli. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Isäni kuoli lasteni ollessa 8v. ja 5v. Isä oli illat humalassa, kun vierailimme mummolassa. Äitini kuoli lasteni ollessa 25v ja 28v.
Äitini ei koskaan halunnut tavata lapsiani, eikä mitenkään pitää heitä.

Isäni kuoltua emme enää vierailleet mummolassa, eivätkä isovanhemmat käyneet meillä kuin 3-4 kertaa koko elämänsä aikana. Matka on 180 km.
Minun lapseni eivät ole olleet yötä muualla kuin kotona. Kuopus on ollut kerran sairaalassa keuhkokuumeen vuoksi.
En ole saanut rahaa vanhemmiltani, lähdettyäni kotoa. Opiskelin velaksi erottuani mitään tuloja ei ollut.

Lapsena en edes kaivanut isovanhempia, koska tiesin miten asiat olivat ja miksi asiat olivat niin kuin olivat. Mutta koin haikean tuskan kerran mummolassa, kun vanhin lapseni kiipesi vaarin syliin joka sysäisi lapsen pois. Mummun syliin eivät edes pyrkineet..