Mitä teen???

Olen 19 vuotias mies, joka on elänyt vuoden parisuheessa ja kihloihinkin on menty.

Kerron tilanteestamme:

Suhteemme on kärsinyt monenlaisia kolhuja olemme tukeneet toisiamme lähimmäisten kuoltua ym. vaikeiden asioiden, mutta tämä raskaus on jotenkin niin uutta ja pelottavaa, joka on vienyt koko elämän raiteiltaan.

Mutta nyt palaan ajassa taakse päin. Kun aloimme seurustella seurustelimme kuin mitkä tahansa muut parit. Samoin makuuhuoneen puolella meni ihan normaalisti ehkäisyä käyttäen. Monesti puhuimme siitä mitä halusimme tulevalta kumpikin halusi opiskella, eikä lasta siihen kuulunut niihin suunnitelmiin ja kumpikin sanoi, että jos vauva tulisi tekisimme abortin, koska elämä on vielä niin auki taloudellisesti ja muutekin.
Olin niin iloinen siitä kun rakkaani kertoi kuinka haluaisi vielä opiskella ja katsoa elämää, koska meillä kummallekin oli ollut vaikeita masennuskausia, jossa elämän halu ja suunta oli kadonnut kokonaan. Niin tämä oli suorastaan ihanaa kuultavaa.
Itsekkin ehdin innostua opiskelusta ja tarkastella elämää vielä rauhassa rakentaa kaikki valmiiksi.
Nyt jotekin tuntuu siltä, että kaikelta tältä suunnitelmilta ja tulevaisuuden rakentamiselta on mennyt pohja. Vaikka elämä ei mene aina kuinka suunnitelee, niin lapsi ei ollut meille kummallekaan vielä toivottua.

Uskoin, niin vahvasti siihen. Pelottaa jo nyt paljon, en osaa ajatella itseäni isänä. Oma isäni sai vasta minut kolmekymppisenä kuin myös äiti. Hekin aina kasvattivat minut siihen, että rakenna ensin elämä ja sitten vasta lapsi.

Kantani on jyrkkä. Haluaisin rakentaa vielä elämääni, koska tunnen, että se on vielä pahasti kesken. Olen vasta nyt alkanut oppimaan rakastamaan itseäni ja todennut, että minullakin on oikeus elää. Ennen vain vedin masennuslääkettä ja mietin mustia aina, koska koulukiusaamiset ja oma herkkyys kasvatti musta murheellisen. Nyt vasta osaan ottaa suuntaa ja tietää mitä tahtoa.
Siksi kai en haluaisi lasta, kaikki on vain niin kesken. Mutta en halua todellakaan myöskään sitä, että minun mielipiteeni vaikuttaa aborttiin. Se ei ole sen arvoinen oman itsekyyteni tähden. Tuntuu pahalta jättää toinen lapsen takia. Pilaan toisen elämän sen takia kun kondomi petti, enkä itse vastaa seuraamuksista. Olisin halunnut, että rakkaani pääsisi tekemää töitä ja opiskella, miten hän muutama viikko rauhassa kenenkään elämää pilaamatta. Mutta taas sössin kaiken valmiiksi. sitten sanoi. Nyt olen vienyt häneltäkin suunnitelmat ja kaikki mönkään. Tuskin tule koskaan antamaan itselleni anteeksi sitä, että jättäisin hänet, mutta tunnen vain vahvasti niin etten ole vielä valmis.
Voinko koskaan saada itsekyyttäni anteeksi taivaassa tai muutenkaan. Olisin vain halunut elää vielä satuttamatta ketään.