Kirkonmäellä palsta

Olen vaan kuullut, että siellä käydään tiivistä keskustelua juttutuvassa ehkäisyasiasta.

------------

"    ... unohtuiko "monelta" että "heikomman" mukaan aina menään eteenpäin!
------------
Kulttuurikielloilla ei ole raamatullisia perusteluja
Siirry kommentteihin

Viime aikoina vanhoillislestadiolaisuuden sisälläkin on alettu käyttää termiä “elämäntapanormi” tai ”perinnäissääntö”, sellaisista synniksi opetetuista normeista kuten kielto katsella televisio-ohjelmia, kielto käydä elokuvissa ja konsertissa, kielto toimia ammattimuusikkona, tanssin kielto jne. FT, historiantuntija Mauri Kinnunen on nykyajassa ollut ensimmäisiä, joka osoitti näiden kieltojen pohjautuvan ensi sijassa Ruotsin Lapissa syntyneen ja suomalaisella korpiseudulla levinneen herätysliikkeen maantieteelliseen ja kulttuuriseen taustaan eikä Jumalan sanaan .(Kaleva 1.10.2006). Kyse on yli satavuotiaaseen herätysliikkeeseen muodostuneesta ja siinä ylläpidetystä perinteestä, ei hengellisestä kysymyksestä. Raamatulla kulttuurikieltoja onkin varsin vaikeaa perustella. Raamatun aikaan ei ollut olemassakaan esimerkiksi tallennettua musiikkia, vaan kaikki musiikki oli ”elävää” eli paikalla esitettyä musiikkia.

On tietenkin asiatonta erotella erilaisia taiteen esittämismuotoja ja leimata toisia synnillisiksi (teatteri, konsertit, elokuvat) , kun taas pitää toisia (äänitteet, lausunta, YLEn Elävä Arkisto) uskovaisille sopivina niiden teknisen esitysmuodon takia. Tällainen selittely on täysin kestämätöntä eikä Raamattu tue moisia teoretisointeja. Kulttuuriseikkoihin liittyvät järjettömät kiellot ovatkin omiaan karkottamaan tänä päivänä nuoria liikkeen piiristä.

Kulttuurikieltoja tarkasteltaessa ei voida sivuuttaa herätysliikkeen lähihistoriaa, eli 1960-70-luvulta alkanutta vaihetta, jolloin niiden noudattamista ryhdyttiin valvomaan yhteisössä aikaisempaa yksityiskohtaisemmin. Siitä lähtien kieltoja myös jatkuvasti lisättiin puhujainkokousten päätöksillä.

Osoituksena nuoremman polven kyseenalaistavista pohdinnoista on oululaisessa Kalevassa 29.3.2009 julkaistu runoilija Lassi Hyvärisen punnittu puheenvuoro, jossa hän kytkee kulttuurikieltojen syntyprosessin osuvasti yhteisön lähihistorian ratkaisuihin.

Lestadiolaisuuden vaikea kulttuurisuhde

kaleva-final

Runoilija Lassi Hyvärisen puheenvuoro Kalevassa 29.3.2009.

Valtaväestön mielikuvissa vanhoillislestadiolaisuuteen liitetään liuta sääntöjä ja kieltoja. Monet näistä elämäntapanormeista liittyvät kulttuuriin, kuten elokuviin, teatteriin ja musiikkiin. Asenteet alkoivat kristallisoitua sitoviksi normeiksi 1960-luvulla. Silloin vakiintui nykyinen käsitys yksilön ja seurakunnan suhteesta.

Lestadiolaisten tapakulttuurin historia ulottuu Lestadiuksen saarnoihin asti. Peräpohjolan karuissa oloissa säätyläisten tavat ja kaupunkien huvit olivat etäistä yleellisyyttä. Saarnoissaan Lestadius tuomitsikin kaiken koreilun ja säätyläisten huvitukset maailmallisina. Hänen kuolemansa jälkeen asenteita välittivät saarnapostillat, joita eri suuntien lestadiolaiset lukivat ahkerasti.

Herätysliikkeen hajaantuminen kolmeen pääsuuntaan vähensi elämäntapanormien merkitystä suurimmaksi haaraksi jääneessä vanhoillislestadiolaisuudessa. Liikkeen nykyinen tapakulttuuri vakiintui 1900-luvun alkupuolella Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan maaseudulla. Lestadiolaisen maalaisväestön elämänpiiriin kuuluivat työ, koti ja uskonto. ”Syntielämä” kytkeytyi tansseihin ja juominkeihin. Kaupunkikulttuuri taas oli talonpojan näkökulmasta turhaa ja etäistä, siksikin sen muodot sirkuksesta teatteriin oli edelleen helppo tuomita.

Toisaalta aiemmin vieroksutut ”hihhulit” muuttuivat yhteiskuntakelpoisiksi muun muassa kansalaissodan seurauksena. Itsenäistyneen Suomen kristillis-isänmaallinen ilmapiiri ja lestadiolaisten arvot tukivat toisiaan. Vanhoillislestadiolaiset papit lähensivät liikkeen suhdetta kirkkoon. Lähinnä heidän vaikutuksestaan myös kulttuuriasenteet lientyivät – heidän kulttuurikäsityksensä ei sanottavasti poikennut muiden kristillis-oikeistolaisten piirien asenteista. Esimerkiksi Helsingin olympialaisten järjestelyihin osallistui lestadiolaisia, olympiahymnin säveltämistä myöten.

Liikkeen pappien ja maallikkojen kehitys kulki kuitenkin eri suuntiin ja 1960-luvun hajaannuksessa suurin osa papeista erosi tai erotettiin liikkeestä. Samoihin aikoihin modernisaatio alkoi toden teolla järkyttää lestadiolaisten kylien perinteistä järjestystä. Vielä 1909 vanhoillisletadiolaisten ”suuressa kokouksessa” torjuttiin ”seurakuntaan perustuvien puheiden” nostaminen Raamatun rinnalle, koska ”seurakunta voi joskus erehtyä”.

Vuonna 1938, otettaessa radioon myönteinen kanta, haluttiin luottaa yksilön omatuntoon ja välttää ”tekemisen ja tekemättä jättämisen ihmisoppia”. Pappishajaannuksen jälkeen, yhteiskunnan maallistumisen painaessa liikkeen johto alkoi korostaa seurakunnan erehtymättömyyttä ja yksilön kuuliaisuutta ”seurakunnan neuvoille”.

Vuoden 1963 kielteinen televisiopäätös oli ensimmäinen merkittävä, liikken jäseniä sitova normi. Myös vanhoista kulttuuriasenteista tuli pian ehdottomia normeja. Tämä kehityskulku oli myös yksi keskeinen syy 1970-luvun hoitokokouksille, joissa normien kyseenalaistamisesta tai rikkomisesta tuli tehdä parannus, ja jos ei tehnyt, erotettiin usein liikkeestä.

Hoitokokouksia seuranneena aikana elämäntapanormien osuus saarnoissa ja liikkeen lehdissä on vähentynyt. Niitä ei ole silti kumottu. ”Me emme halua” ja ”kanta ei ole muuttunut” –tyyppinen retoriikka on uusintanut normeja. Esimerkiksi lestadiolaisen muusikon järjestämä konsertti voi herättää nykyäänkin huhumyllyn, paheksuntaa ja jopa anteeksipyyntövaatimuksia. Moni muusikko kokeekin tekemisiinsä kohdistetun huolenpidon ahdistavana.

Tapakulttuurin vähittäinen höltyminen 2000-luvulla ei ole jäänyt vaille vastareaktioita. Myös 1970-lukulainen ehdotonta kuuliaisuutta vaativa ajattelu on nousussa. Olen aivan viime aikoina tavannut vanhoillislestadiolaisia, joita on tuoreeltaan ”hoidettu”. Tämä tarkoittaa, että heitä on puhuttelemalla ja painostamalla pakotettu pyytämään anteeksi tekoja tai puheita, joita he eivät itse ole kokeneet vääriksi.Hoitamisen syynä on ollut elämäntapanormien rikkominen tai kyseenalaistaminen. Hoitajien tärkein painostusväline ei ole Raamattu, vaan vaatimus kuuliaisuuteen seurakunnalle.

Kyse on kenties yksittäistapauksista, mutta lestadiolaisten itsensä on hyvä tietää, etteivät seurakunnan nimissä tapahtuvat ”hoidot” ole jääneet 1970-luvulle, vaikkei niitä seurakunnan edessä pidetäkään. Tietyt liikkeen opilliset korostukset, kuten tulkinta ”Kristuksen kirkkolaista” ja ”veljen vartioimisesta”, luovat myönteisen huolenpidon lisäksi pohjaa myös epäterveille yksityiselämään puuttumisille.

Elämänsä viimeiset vuodet vanhoillislestadiolaisuuteen kuulunut teologian tohtori ja tutkija Aulis Zidbeck kirjoitti vuonna 1987 kulttuurivastaisuudesta liikkeen ”kauneusvirheenä”. Hänen mukaansa televisiokielto ja kulttuuriasenteet ovat ongelmallisia siksi, etteivät tapakulttuuriin kuuluvat kiellot ja säädökset kuulu kristinuskoon ja luterilaisuuteen: kristitty tarvitsee syntiä vastaan voimakseen elävää uskoa, ei ihmisten säätämiä määräyksiä.

Samantapaisia ajatuksia liikkeen sisällä esitetään nykyäänkin. Vanhojen kokouspöytäkirjojen ja muun tiedon leviäminen on paljastanut monille, että esimerkiksi opetus seurakunnan erehtymättömyydestä on suhteellisen nuori.

Avoin keskustelu tapanormien ongelmista tai liikkeen lähihistoriasta on vaikeaa. Esteenä ovat monet pelot. Monen rauhanyhdistyksen ilmapiirissä normien kyseenalaistaminen nähdään helposti seurakuntaa vastaan nousemisena. Viimeistään ”eriseurakortin” vilauttaminen jähmettää keskustelun – liikkeen historian takia eriseurasta puhuminen saa kenet tahansa lestadiolaisen varpailleen.

Vanhoillislestadiolaisuudessa on selvää tarvetta avoimeen keskusteluun lähihistorian kipupisteistä ja niiden vaikutuksesta nykytilanteeseen. Keskusteluun ovat rohkaisseet myös monet liikkeen saarnaajat.

Keskusjärjestö SRK:n kotisivuilla todetaan, että vanhoillislestadiolaisuuden opillisena perustana ovat Raamattu ja luterilainen tunnustus. Tuoreessa haastattelussa SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen totesi, että lestadiolaiset kokevat olevansa ”luterilaisen kirkon ydintä”. Hyvä näin: Raamattu ja luterilaisen kirkon tunnustuskirjat tarjoavat keskusteluille yhteisen lähtökohdan.

Lassi Hyvärinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija

Kaleva 29.3.2009

http://freepathways.wordpress.com/2009/03/29/kulttuurik ielloilla-ei-ole-raamatullisia-perusteluja/ "