on tällainen?? Ei mitään ihanteita, nauretaan niille, joilla on. Kaikessa on kyse seksistä. Ihmiset kuvittelevat, että intohimo ja rakkaus = seksi. On panokavereita, joilta vaaditaan täydellista kroppaa ja heti kun huomataan joku hieman parempi, vaihdetaan. Petetään kun elämä käy tylsäksi ja tasapainoiseksi. Koko ajan pitäisi päästä bilettämään vaikka olisi lapsia. En muista, että vanhempani olisivat koskaan käyneet bilettämässä, joskus oli illanistujaisia naapureiden kanssa ja silti he olivat
tyytyväisempiä elämäänsä kun nykyään moni on. 80-luvulla ihannoitiin prinsessa Dianaa, joka oli tavallaan ihannekuva naiselle. Tyylikäs, kaunis, äidillinen- ainakin sitä mediakuva oli. Ihasteltiin perhepotretteja. Nykyään ihannoidaan näitä tyrkky-julkkiksia, jotka jalat levällään poseeraavat kuvissa. Pukeudutaan toisinaan ihan lutkamaisesti ja sitten se on mukamas muotia. Tavikset taas poseeraa nettisivuilla mitä eriskummallisissa asennoissa ja hyvin vihjailevasti ja sitä pidetään ihan normaalina. Ne, jotka ovat vielä 20-vuotiaina neitsyitä, ovat kummajaisia, koska sen ikäisen pitäisi osata jo kaikki mahdolliset seksiasennot. Elokuvat kertovat tyhjyydestä, levottomuudesta, ahdistuksesta. Rakkaustarinoille nauretaan. Lapsia lähinnä hankitaan, jotta oltaisiin normaaleja tai jotta olisi jotakin tekemistä tai saataisiin uusi syy kuluttaa. Järjestetään ihan järjettömän kokoisia hääspektaakkeleita kun vielä joskus ihmiset menivät vain naimisiin ihan perhepiirissä ja avioliitotkin kestivät kauemmin.
Ja missä on yhteisöllisyys, välittäminen, aito rakkaus: se, että minä aidosti rakastan sinua: en vain siitä syystä, että juuri nyt elämäni on niin tavattoman tylsää ja tyhjää. Se, että minä rakastan sinua, vaikka joutuisit pyörätuoliin. Se, että minä rakastaisin sinua, vaikka sinulla olisikin kaljamaha, akne tai selluliittia. Täällä on joskus tarinoita siitä, kuinka joku kaipaa jotain 15 vuotta sitten ollutta rakastaan. Tai kun joku kertoo pitkästä avioliitostaan ja rakkaudesta puolisoaan kohtaan. Se on niin kaunista. Se, että joku vielä uskoo siihen aitoon rakkauteen eikä johonkin Kauniit ja rohkeat-ihmissuhdekuviopaskaan.
Miksi rakkaus on nykyään niin rumaa? Järjetöntä draamaa, ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, miksi me etsimme onnea aina jostain muualta kuin itsestämme? Vapaus on muuttunut ansaksi. Me emme tiedä, mitä haluamme. Me haalimme koko ajan lisää, lisää tavaraa, lisää rahaa, lisää seksikumppaneita, lisää ulkonäköä. Kaikki mitataan määrässä. Me emme tyydy tavalliseen kahviin kun pitää olla vähintään espressoa. Me hienostelemme viineillä, Kanarian saarten sijaan käymme Mauritiuksella. Sisustamme yhä suurempaa taloamme yhä hienommaksi. Ja silti koko ajan AHDISTAA. No, jospa se auttaisi, että menisimme taas matkalle tai ostaisimme uuden hienomman television tai vaihtaisimme kauniimpaan ja/tai varakkaampaan kumppaniin- eikö?
Ei vain ymmärrä..
tyytyväisempiä elämäänsä kun nykyään moni on. 80-luvulla ihannoitiin prinsessa Dianaa, joka oli tavallaan ihannekuva naiselle. Tyylikäs, kaunis, äidillinen- ainakin sitä mediakuva oli. Ihasteltiin perhepotretteja. Nykyään ihannoidaan näitä tyrkky-julkkiksia, jotka jalat levällään poseeraavat kuvissa. Pukeudutaan toisinaan ihan lutkamaisesti ja sitten se on mukamas muotia. Tavikset taas poseeraa nettisivuilla mitä eriskummallisissa asennoissa ja hyvin vihjailevasti ja sitä pidetään ihan normaalina. Ne, jotka ovat vielä 20-vuotiaina neitsyitä, ovat kummajaisia, koska sen ikäisen pitäisi osata jo kaikki mahdolliset seksiasennot. Elokuvat kertovat tyhjyydestä, levottomuudesta, ahdistuksesta. Rakkaustarinoille nauretaan. Lapsia lähinnä hankitaan, jotta oltaisiin normaaleja tai jotta olisi jotakin tekemistä tai saataisiin uusi syy kuluttaa. Järjestetään ihan järjettömän kokoisia hääspektaakkeleita kun vielä joskus ihmiset menivät vain naimisiin ihan perhepiirissä ja avioliitotkin kestivät kauemmin.
Ja missä on yhteisöllisyys, välittäminen, aito rakkaus: se, että minä aidosti rakastan sinua: en vain siitä syystä, että juuri nyt elämäni on niin tavattoman tylsää ja tyhjää. Se, että minä rakastan sinua, vaikka joutuisit pyörätuoliin. Se, että minä rakastaisin sinua, vaikka sinulla olisikin kaljamaha, akne tai selluliittia. Täällä on joskus tarinoita siitä, kuinka joku kaipaa jotain 15 vuotta sitten ollutta rakastaan. Tai kun joku kertoo pitkästä avioliitostaan ja rakkaudesta puolisoaan kohtaan. Se on niin kaunista. Se, että joku vielä uskoo siihen aitoon rakkauteen eikä johonkin Kauniit ja rohkeat-ihmissuhdekuviopaskaan.
Miksi rakkaus on nykyään niin rumaa? Järjetöntä draamaa, ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella, miksi me etsimme onnea aina jostain muualta kuin itsestämme? Vapaus on muuttunut ansaksi. Me emme tiedä, mitä haluamme. Me haalimme koko ajan lisää, lisää tavaraa, lisää rahaa, lisää seksikumppaneita, lisää ulkonäköä. Kaikki mitataan määrässä. Me emme tyydy tavalliseen kahviin kun pitää olla vähintään espressoa. Me hienostelemme viineillä, Kanarian saarten sijaan käymme Mauritiuksella. Sisustamme yhä suurempaa taloamme yhä hienommaksi. Ja silti koko ajan AHDISTAA. No, jospa se auttaisi, että menisimme taas matkalle tai ostaisimme uuden hienomman television tai vaihtaisimme kauniimpaan ja/tai varakkaampaan kumppaniin- eikö?
Ei vain ymmärrä..
Vastaukset 3
Vanhimmat
minäkin, mutta jos meitä on kaksi, niin sitten varmasti on muitakin. Usko siihen parempaan. :)
Onneksi :) Ehkä mulla käy vähän sääliksi ne, jotka eivät näe tätä kuviota. Ne, jotka menevät mukaan.
Mutta rakkauteen on pakko uskoa, muuten sitä muuttuu sellaiseksi tyhjäksi kuoreksi, joka ei tiedä kuka on ja mitä haluaa.
täällä yksi joka toimii ja ajattelee samoin.
Kirjoitit hienosti, monta hyvää ajatusta, selkeästi ja totuudenmukaisesti.
Rakkaus ei koskaan kuole.