Liian monta tunnetta yhtä aikaa..

Olin aivan samanlaisessa tilanteessa vähän aikaa sitten. En kestänyt enempää itseäni, enkä toisen tuskaa ja siitä syntynyttä raivoa. Lähdin, nyt olen yksin , mutta voin paljon paremmin.

jutella sen ihastuksen kanssa??

Älä haaveile, vaan nauti siitä mitä sinulla on.

Anna anteeksi itsellesi. Ryhdistäydy.

Ps. Toi kuulostaa hirveeltä...

ja arvaa miten kävi loppujen lopuksi? Erosin ja se kaveri, johon olin rakastunut jätti minut. Olin masentunut. Enkä valehtele yhtään.(kävin jopa lääkärissä) Joten neuvon - älä rakas ihminen missään nimessä aloita suhdetta kenenkään kanssa ennenkuin olet siihen valmis. Silloin kun olet rikki jo entisestä suhteesta, niin siihen ei auta yhtään toinen suhde, jossa menet taas rikki. Minähän menin rikki kaksi kertaa! Voi luoja - tunnistan niin itsessäni noi tunteet. Olin välillä onneni kukkuloilla ja taas rotkon pohjassa. Kaikista pahinta oli se, että en koskaan päässyt tämän toisen eron jälkeen juttelemaan tämän kaverin kanssa. Hän ei halunnut edes jutella asiasta! Olin niin loukkaantunut, että kaiken jälkeen hän tekee minulle tämän. Arvaa vaan - se varmaan piti meikäläistä hulluna. En ollut hullu. Olin vaan kokenut liikaa asioita lyhyen ajan sisällä.

Sun pitää ajatella itseäsi. Kun sulla on paha olo, se ei yhtään helpotu toisella ihmisellä. Sun pitää itse käsitellä se paha olo ja kaikki. Se ei toisella ihastumisella/rakastumisella parane yhtään.

Särjin itseni niin pahasti. En halua, että joudut kokemaan saman. En toivo kenellekään tätä samaa kärsimystä.

Sun pitää saada oma elämä kuntoon - oma itsetunto - oma kaikki. Sitten vasta olet valmis suhteeseen. Et voi rikkinäisenä aloittaa mitään uutta suhdetta.

Musta tuntuu about puolen tunnin välein, että olen epäonnistunut enkä osaa hoitaa tunneasioitani. Kuten sä kuvailit. Eniten siltä tuntuu silloin kun juttelen nykyisen kanssa, johon yritän suhdetta lopettaa.
Mä oon suoraan sanonut, mutta silti hän haluaisi jatkaa ja haluaa yrittää edelleen vaik ei siitä mitn tule.

Mä olen ottanut aikalisän nyt. Käyn perheen luona ja näen niitä ihmisiä, joita en ole nähnyt aikoihin, mutta hänen kanssaan emme näe, olen sanonut, että minun täytyy saada olla nyt yksin. Puhelimessa juttelemme ja olen yrittänyt mahdollisimman rehellisesti kertoa kaiken.

Mulle tärkein hetki oli se, kun uskalsin sanoa, että en halua olla enää yhdessä. Se oli hyvin vaikeaa. Kaikki pelkäävät yksin jäämistä. Myös suhteen lopettaja.
Sitten otin etäisyyttä, ensin oli aika raskasta, mutta tuntuu, että alkaa helpottaa, kun aika kuluu. Molemmilla. Asiat niin selkiintyy sen etäisyyden kanssa.

Se on vaikeaa, mutta on ollut pakko keskittyä siihen ajatukseen, että hän kenen kanssa "olen" ei ole oikea minulle enkä minä hänelle. Minun pitää antaa hänellekin mahdollisuus löytää se, jonka kanssa on oikeaa onnea.

Mä olen kertonut omista tunteista. Toisen on ollut vaikea hyväksyä sitä, mutkun välittää toisesta, on hyväksyttävä ne vaikeat asiat kanssa. Se on tärkeetä että toista ei saa jättää yksin kuin nallia kalliolle. Musta omassa tilanteessa on ollut hyvä asia se, että on sanottu puolin ja toisin, että vaikken nyt pysty näkemään, niin aina saa soittaa kun siltä tuntuu. Se auttaa sitä toista, että saa selvittää asioita ja tottua niihin. Ja itte tietää, että toinen ei ole missään itsemurhan partaalla. Ja kumpikaan ei jää heti aivan yksin.
Pehmee lasku on yleensä parasta kaikille.
Vaikka se on vaatinut vähän vaikeita ratkaisuja jo se etäisyyden saaminen.


Yritä hellästi kertoa omasta tilanteestas sille nykyiselle.
Se kertominen tietty ehkä hetkeksi vaikeuttaa asioita, koska oman kokemukseni mukaan nykyinen alkaa aina käyttäytyä niin kuin missään ei olisi mitään vikaa ja yrittää tehdä kaiken niin hyvin kuin pystyy kun ensimmäiseksi kertoo ettei ole enää oikein hyvä olla yhdessä. Niin mulle on käynyt. Sitä on pitänyt toistaa ja toistaa ja toivoa, että toinen tajuaisi jo sen oman olon nykyisessä tilanteessa. Aina ei ihmekyllä kuulla vaikka kuinka kertoo.

Vaikeaa tälläset tilanteet.

tilanteessa vielä vähän aikaa sitten. Olin aikaisemmin miettinyt tilannetta ja ajatellut, että en saa sitä suhteen loppua lopetettua, etten olisi tarpeeksi päättäväinen. Vaikeinta oli se lähtemisen päättäminen ja sitten se etten mennyt takaisin heikkona hetkenä. Nyt tuntuu siltä, että voi hengittää ja voi olla oma itsensä. Rakastan sitä tunnetta, että voin kaatua lattialle nauramaan ja itkemään, ei tarvitse peitellä sitä mitä tuntee. Tunnen suurta onnea eräästä ihmisestä, tarvitsen tilan heittää vaikka kärrynpyöriä, jos siltä tuntuu. Huonossa suhteessa tuntui jotenkin kuristetulta. Enkä jaksanut enää selittää ja selittää ja tuntui ettei toinen edes kuuntele, saati ymmärrä. Ei siinä tullut kuin paha olo molemmille. Tuntuuhan se pahalta, kun toinen haluaisi jatkaa, mutta kyllä jokainen tarvitsee edes sen tunteen, että tulee kuulluksi ja rakastetuksi. Myös se toinen. Ja kun minulla on tunteet olemassa ihan toista kohtaan, niin loppujen lopuksi koko suhde alkoi tuottaa enemmän surua kuin iloa. Tai enemmän surua kuin lohdutusta paremminkin.
Kaikki meni jo alamäkeä ja aloin ajatella, että siinä vaiheessa kun nukuin tyyny ja peitto myttynä lähelläni ajatellen niitä siksi ihastuksekseni ja ahdistuin kun entinen tuli unissaan lähemmäksi minua ja myttyäni, niin ei ollut enää mitään järkeä koko tilanteessa.
Kun on vaan joku toinen aina mielessä. On parempi myös, että entinen saa mahdollisuuden rakentaa jotain kestävää jonkun toisen kanssa. Löytää sen oman onnen, jota ei meidän väliltä löytynyt.
Suhteen lopettaminen aiheuttaa aina sydämen kivistystä, vaikka tietäisikin ettei se suhteessa olo tuota mitään hyvää.
Tuntuu tilanne vähän selkiintyneeltä kun saa olla omassa rauhassa. Ihmeellistä sinäänsä, kun luulen joskus vähän pelkääväni yksin oloa.
Se sekava pattitilanne-olo, jossa roikkuu itse ja roikuttaa toista on ainakin alkanut minulta kadota. On alkanut tuntua paljon paremmalta, ainakin kun tietää ettei roikuta ketään ja seuraa sydäntään. Olo on paikoin epävarma, mutta hyvin huojentunut.