Jonkinmoinen tarina nyt tulee...kaipaan ehkä mielipiteitä, kokemuksia, jotain.
Oli pieni tyttönen, juuri koulun aloittanut, kun eräänä päivän minua rupesi ahdistamaan. Muistan sen päivän hyvin. Leikin kesämökillä ja yhtäkkiä tuli vaan paha olla, kaikki tuntui kaatuvan päälle. Lapsen psyykkeellä yritin vain olla. Oireet pahenivat. En voinut nukkua, koska pelkäsin kuolevani. Sain useita pakko-oireita. Hammasharja piti laittaa aina samaan asentoon hammasmukiin illalla, nuken hiukset eivät koskaan saaneet olla muuten kuin nutturalla, valopylvään luo oli aina ehdittävä enne autoa...muuten kuolen. Pelkäsin myös vanhempieni kuolevan. Minulla oli kaikki sairaudet aivokasvaimesta sydänvikaan. Pelkäsin näitä niin paljon, että vanhempani jopa veivät minut fyysisiin tutkimuksiin lääkäriin. Tervehän minnä olin, noin fyysisesti. Eikähän sitä silloin, lähes 20 vuotta sitten tullut kenellekkään mieleen, että lapsi voisi olla henkiseti sairas.
Elämä jatkui. Minusta tuli vaikea teini-ikäinen. Taistelin ja tappelin kaikkien kanssa, opettajien, muiden lasten ja vanhempieni.
Tuli niitä poikiakin sitten ja aina sattui.
Ensimmäisen masennusjakson muistan kokeneeni 11-12 vuotiaana.
Vaikeassa vaiheessa sitten tapasin ns. "elämäni rakkauden". Mies oli väkivaltainen sekä fyysisesti että henkisesti. Karkasin kotoa alle viisitoistavuotiaana ja suhteemme jatkui aina minun aikuisikääni asti. Yläaste jäi siinä hötäkässä suoraan sanottuna käymättä ja henki meinasi lähteä useampaan otteeseen.
Päästyäni irti hänestä hankin laastarisuhteen, joka ei sitten parempaan päin vienyt. Yhdessä juotiin. Silloin taipumus sairauteen nimeltä alkoholismi paljastui itselleni.
Selvisin kuitenkin eteenpäin ja muistan saaneeni ekat paniikkikohtaukseni. Eli tunne, kun ei tiedä mitä tekisi olonsa helpottamiseksi. Voi vaan pyöriä, huutaa, itkeä...mitä nyt milloinkin pystyy.
Tasaisia vuosia, vähemmän tasapainoista elämää. Ehkä nuo pääoireet vähemmällä.
Masennusjakso kesällä 2007, olut oli ystäväni ja pakko-oireet palasivat, tosin lievempinä kuin lapsena.
Epäonnistunut parisuhdekokeilu moisen laukaisi, petyin kovin ja päätin sitten lopulta jatkaa eteenpäin. Tällöin muutamat läheiset ystäväni sanoivat pelänneensä puolestani. En pelännyt itse, tunsin vain tuskaa ja halua luovuttaa.
Viimeiset reilun puolivuotta olenkin sitten ollut aika lopussa. Apua meinannut hakea useasti, mutta kun ei minusta ole siihen. Jotenkin sitä ajattelee, että jos tähänkin asti niin miksi ei eteenkinpäin ja toisaalta taas ei usko tuohon ollenkaan.
Viime kesänä sitten ihastuin ja lopulta pitkän arpomisen jälkeen aloitin parisuhteen, löysin tunnevammaisen narsistisiakin piirteitä omistavan miehen. Rakastuinkin kai.
Tänään yhden narsistin tempauksen jälkeen olin viittävailla soittamassa päivystykseen, että apua nyt ei enää kestä pää. Otin pullollisen viiniä. Ei muuten auta.
Vuoden sisäisiin tapahtumiin mahtuu myös yksi seksuaalisen hyväksikäytön yritys, minkä en voi sinäänsä sanoa helpottaneen elämää.
Nyt on mieli ja pää aika lopussa.
Kuvittelenko minä kaiken, olenko minä hullu?
Oli pieni tyttönen, juuri koulun aloittanut, kun eräänä päivän minua rupesi ahdistamaan. Muistan sen päivän hyvin. Leikin kesämökillä ja yhtäkkiä tuli vaan paha olla, kaikki tuntui kaatuvan päälle. Lapsen psyykkeellä yritin vain olla. Oireet pahenivat. En voinut nukkua, koska pelkäsin kuolevani. Sain useita pakko-oireita. Hammasharja piti laittaa aina samaan asentoon hammasmukiin illalla, nuken hiukset eivät koskaan saaneet olla muuten kuin nutturalla, valopylvään luo oli aina ehdittävä enne autoa...muuten kuolen. Pelkäsin myös vanhempieni kuolevan. Minulla oli kaikki sairaudet aivokasvaimesta sydänvikaan. Pelkäsin näitä niin paljon, että vanhempani jopa veivät minut fyysisiin tutkimuksiin lääkäriin. Tervehän minnä olin, noin fyysisesti. Eikähän sitä silloin, lähes 20 vuotta sitten tullut kenellekkään mieleen, että lapsi voisi olla henkiseti sairas.
Elämä jatkui. Minusta tuli vaikea teini-ikäinen. Taistelin ja tappelin kaikkien kanssa, opettajien, muiden lasten ja vanhempieni.
Tuli niitä poikiakin sitten ja aina sattui.
Ensimmäisen masennusjakson muistan kokeneeni 11-12 vuotiaana.
Vaikeassa vaiheessa sitten tapasin ns. "elämäni rakkauden". Mies oli väkivaltainen sekä fyysisesti että henkisesti. Karkasin kotoa alle viisitoistavuotiaana ja suhteemme jatkui aina minun aikuisikääni asti. Yläaste jäi siinä hötäkässä suoraan sanottuna käymättä ja henki meinasi lähteä useampaan otteeseen.
Päästyäni irti hänestä hankin laastarisuhteen, joka ei sitten parempaan päin vienyt. Yhdessä juotiin. Silloin taipumus sairauteen nimeltä alkoholismi paljastui itselleni.
Selvisin kuitenkin eteenpäin ja muistan saaneeni ekat paniikkikohtaukseni. Eli tunne, kun ei tiedä mitä tekisi olonsa helpottamiseksi. Voi vaan pyöriä, huutaa, itkeä...mitä nyt milloinkin pystyy.
Tasaisia vuosia, vähemmän tasapainoista elämää. Ehkä nuo pääoireet vähemmällä.
Masennusjakso kesällä 2007, olut oli ystäväni ja pakko-oireet palasivat, tosin lievempinä kuin lapsena.
Epäonnistunut parisuhdekokeilu moisen laukaisi, petyin kovin ja päätin sitten lopulta jatkaa eteenpäin. Tällöin muutamat läheiset ystäväni sanoivat pelänneensä puolestani. En pelännyt itse, tunsin vain tuskaa ja halua luovuttaa.
Viimeiset reilun puolivuotta olenkin sitten ollut aika lopussa. Apua meinannut hakea useasti, mutta kun ei minusta ole siihen. Jotenkin sitä ajattelee, että jos tähänkin asti niin miksi ei eteenkinpäin ja toisaalta taas ei usko tuohon ollenkaan.
Viime kesänä sitten ihastuin ja lopulta pitkän arpomisen jälkeen aloitin parisuhteen, löysin tunnevammaisen narsistisiakin piirteitä omistavan miehen. Rakastuinkin kai.
Tänään yhden narsistin tempauksen jälkeen olin viittävailla soittamassa päivystykseen, että apua nyt ei enää kestä pää. Otin pullollisen viiniä. Ei muuten auta.
Vuoden sisäisiin tapahtumiin mahtuu myös yksi seksuaalisen hyväksikäytön yritys, minkä en voi sinäänsä sanoa helpottaneen elämää.
Nyt on mieli ja pää aika lopussa.
Kuvittelenko minä kaiken, olenko minä hullu?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen tuntemuksistani päätellen jonkunlainen persoonallisuushäiriöinen.
Mielialat vaihtelevat nopeasti äärilaidasta toiseen. Elämässäni käy hyvin laulun sanat:
On lainaa ilon sekunnitkin, ne surun tunnein maksetaan. Alkoholiongelmaan on tullut
hallintaa. Osaan ottaa vaan muutaman paukun.
(katson toisella silmällä tuota hullua Kauriinmetsästäjät filmiä ja alkaa naurattamaan)
Kertomuksesi perusteella minulle tuli mieleen,että niitä lapsuuden tuntemuksia on paljon jäänyt vailla selitystä ja voisi tehdä ihan hyvää,jos saisit keskustella jonkun kanssa.On kriisityöntekijöitä ym. Anteeksi,jos sinusta tuntuu,että olen hoitoon patistamassa!Alkoholi olisi syytä jättää hetkeksi pois.Alkoholismissa on kaksi vaihetta on ja off ja jokaisen raittiin kauden jälkeen juomaputken päätös on entistä karumpi.Ja kun juo,niin helposti määrät lisääntyy.En näitä kirjoittelisi,jos ei olisi kokemusta.Kyllä minusta tuntuu,että sinun pitäisi alkaa purkamaan vyyhtiä jostain päästä.
mutta ihan jokaisessa ihmisessä asuu jonkinlainen hullu. Minussakin, ihan jokaisessa. Silti en menisi sinua hulluksi sanomaan, järkevästi ja selkeästi kerroit tarinasi. Minulle on myös tuttuja paniikkikohtaukset ja pelot vakavista sairauksista. Itsemurhaa olen myös yrittänyt monesti, mutta elossa aion silti pysyä.
Kuulostaa tutulta...
Muistan kans eläneeni n.10vuotiaasta yläasteelle ahdistuksessa.
Menin nuorena parisuhteeseen myös narsistiset piirteet täyttävään, tosin mieheni ei ollut mielestäni narsisti tai ainakin oppi ottamaan myös minua huomioon mutta en jaksanut koska se kiusaaminen tapahtui mieheni suvun taholta ja sitä mieheni ei nähnyt.
Joimme yhdessä paljon.Meilla on siitä suhteesta lapsi.
Sen jälkeen minulla oli 2 laastarisuhdetta ja 1 rakastuminen väkivaltaiseen mieheen.
Siitä suhteesta meillä yksi lapsi.
Tässä välissä on ollut masennusjaksoja ja en voi enää muistellakaan mitä elämäni oli vuosi sitten.
Kotona ukon taholta hirveää ja pieni vauva ja yksi ahdistunut koululainen joka pelkäsi ukkoa.
Sain turvakodin kautta terapian ja se on kyllä auttanut minua miettimään itseäni ja mitä haluan ja minkälainen minun tarvitsee olla.
Minun eikä sinunkaan tarvitse olla enempää eikä vähempää kuin on.
Päätin että miehiin en sotkeudu ennen kuin pääkoppa on kunnossa.
Sitten ehkä osaan tehdä oikean valinnan..ja toisaalta olen jo tietyllä tavalla luopunut toivosta.
Lisäksi taistelen edelleen juomisen kanssa.
Tsemppiä sulle ja jos vaan hakisit tai jaksaisit sitkeästi hakea apua niin jos sitä saisit.
Mutta älä sinäkään oikeasti nyt sotkeennu mieheen ennen kuin olet kunnossa, muuten pian kaikki menee lisää poskelleen jos mies taas narsisti.
Koen itseni olleen läheisriippuvainen ja siksi "tarvinneen" miehen joka tilanteeseen "turvaksi"