Keskenmeno kaavittiin perjantaina, suhtauduin asiaan tyynen rauhallisesti, sillä osasin ennakoida asian alusta alkaen. Nyt yhtäkkiä iski baby blues! Aurinko paistaa, aviomies on kultainen, työt sujuvat hienosti... ja minä tässä istun itku kurkussa ja koitan selitää itselleni, ettei tässä mitään hätää... Jotenkin on sellainen olo, etten sure sitä vauvaa, vaan kroppa oireilee ja siitä kärsii myös mieli.
Miten teillä muilla on ollut, siis oletteko havainneet raskaushormonin laskuun liittyviä mielialamuutoksia, siis sellaista mikä ei ole ihan vain menetykseen liittyvää surutyötä?
Miten teillä muilla on ollut, siis oletteko havainneet raskaushormonin laskuun liittyviä mielialamuutoksia, siis sellaista mikä ei ole ihan vain menetykseen liittyvää surutyötä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja vuodan edelleen. Tätä oli kovasti odotettu ja oltiin niin innoissaan. En itkenyt tai muutenkaan ollut erityinen kun sen sit tajusin että kesken meni.Esitän pirteätä ja ajattelin että onhan vielä uusi mahdollisuus. Mutta joka päivä ajattelen asiaa about 24 tuntia, varmaan vuodostakin johtuen. Olen äkäinen ja ärsyttää kaikki, välillä masentaa. Kait se kuuluu asiaan, mutta haluasin jo NORMAALIA elämää. Vuositko vielä kaavinnan jlk. Joko saatte yrittää uutta. Minkä ikäinen olet ja onko jo lapsia. Mulla ei ole.
Tunnistan ihan saman reaktion itsessäni. Olin oikeastaan yllättäynyt, ettei netissä tai tieteellisissä tutkimuksissa ole juurikaan juttua siitä, mikä merkitys keskenmenon jälkeen (jyrkälläkin) raskaushormonin muutoksella on mielialamuutoksiin. Olen yhden lapsen synnyttänyt ja kokenut synnytyksen jälkeen ns. baby bluesin (ei siis masennuksen). Joten osaan tunnistaa oloni samanlaiseksi kuin silloin; kyyneleet vain valuvat hysteerisesti, vaikka surua en tunne (samassa suhteessa). Toki olen pettynyt ja surullinen, mutta en yhtä voimallisesti kuin kropassa tapahtuu muutoksia. Loogisesti ajatellen jotakin merkitystä täytyy ilman muuta olla sillä, että kuinka jyrkkä hormonimuutos on KM:n jälkeen ja missä vaiheessa keskenmeno tapahtuu (esim. istukan toiminta) ja tehtiinkö kaavinta, joka nopeuttaa raskausmateriaalin poistumista. Kaikki keskenmenon jälkeinen henkinen taakka ei ole siis mielestäni menetyksestä johtuvaa, vaan osaltaan myös raskaushormonimuutoksesta johtuvaa. Olisi hyvä, kun tämäkin tuotaisiin enemmän esille, että osaisi varautua. Minulla voimalliset reaktiot alkoivat toinen päivä kaavinnan jälkeen.
En lähtenyt suremaan keskenmenoa (ei ollut minun kohdallani ensimmäinen keskenmeno) ja alkuun meni hyvin, mutta kaavinnan jälkeen ahdistuneisuushäiriöni puhkesi täyteen kukkaansa ja sen kanssa tässä yritän nyt sitten eleskellä. Välillä on kuin eläisin keskellä painajaisunta. Yhden päivän kerrallaan...Toivon että uusi raskaus joskus alkalsi ja ehkä ahdistuneisuushäiriöni silloin asettuisi...